Pariisin viime viikkoinen terrori-isku oli järkyttävä tapahtuma, joka ravisteli länsimaista maailmaamme. Ymmärrettävästi, niin kuin aina tälläisissä tapahtumissa, ihmiset tuntevat suurta yhteistä surua ja empatiaa. Tällä kertaa kuitenkin mediassa, niin sosiaalisessa kuin ihan siinä oikeassakin mediassa, nousi keskustelu siitä, miksi me suremme ainoastaan Pariisin uhreja. Onhan terrorismin uhreja nähty ja koettu jo monesti aikaisemminkin. Miten on mahdollista, että venäläiskoneen pudottaminen vain viikkoa aikaisemmin ohitettiin melkein olankohautuksella tai jatkuva terrori ja sen uhrit Lähi-idässä tai Afrikan maissa jäävät meiltä toistuvasti huomioimatta? Kukaan ei sytyttele kynttilöitä tai vaihda profiilikuvaansa sosiaalisessa mediassa näiden uhrien muistoksi.
Muistattehan Thaimaan tsunamin vuosituhannen alussa? Totta kai muistatte. Kaikessa karmeudessaan kyseessä on hyvä esimerkki ns. valikoivasta surusta. Jos sadat tuhannet uhrit olisivat olleet ainoastaan paikallisia, olisi tapahtuma täällä jo painunut unholaan. Kun onnettomuudessa uhrien joukossa olikin paljon suomalaisia, tuli onnettomuudesta koko kansaa koskettava tragedia. Mielestäni tämä kaikki on erittäin luonnollista. Totta kai järkyttävät tapahtumat järkyttävät vielä enemmän, jos itsellään on jonkinlainen henkilökohtainen kontakti tapahtumapaikkaan, sen ihmisiin tai kulttuuriin. Myönnän, että itseäni Pariisin tapahtumat koskivat huomattavasti syvemmältä kuin vaikkapa Syyriassa tapahtuvat jatkuvat veriteot. Pariisi on yksi Euroopan pääkaupungeista. Monet meistä ovat käyneet siellä, tuntevat ihmisiä sieltä ja kenties suunnittelevat matkaakin sinne. Terroriteko Pariisissa oli samalla hyökkäys eurooppalaisia,kristittyjä arvoja eli myös meidän vaalimiamme arvojamme vastaan. Olenko siis tekopyhä? Eivätkö kaikki uhrit olekaan suremisen arvoisia?
On hienoa, että ihmiset vielä tuntevat empatiaa, mutta onko se väärin, että emme tunne samalla tavalla kaikkia maailman kauheita tapahtumia kohtaan? Väitän ettei se ole väärin. Jos jokainen ikävä tapahtuma maailmassa, on se sitten terroriteko, onnettomuus, nälänhätä tai kulkutauti, aiheuttaisi meille samanlaisen tunnevyöryn, emme me muuta elämällämme ehtisi tekemäänkään kuin surra ja murehtia. Niitä ikäviä tapahtumia nimittäin riittää ihan joka päivälle. Joka päivä jossain tapahtuu kamalia asioita. On siis normaalia, että jotkut tapahtumat koskettavat meitä enemmän kuin toiset. Ei voi eikä kannata tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät kaikki kuolonuhrit nostata joukkosurua. Totta kai onnettomuus naapurissa järkyttää enemmän kuin onnettomuus maailman toisella puolella. Kun jotain järkyttävää tapahtuu lähellä, ajatus siitä, että tuossa olisin voinut minäkin olla mukana, herää aivan varmasti. Ja se, jos mikä herättää tunteita.
Annetaan ihmisten surra ja näyttää myötätuntoa, jos heistä siltä tuntuu. Kyseessä ei ole tekopyhyys, vaan oikeasti paha olo siitä, mitä on tapahtunut. Ja he, ketkä eivät tunne tätä yhteistä surua, ovat ihan yhtä oikeassa oman tunteensa kanssa. Pääasia on, että yleensä edes tunnemme jotain. Siinä vaiheessa, kun olemme tunteettomia olentoja ja mikään ei meitä enää liikuta, on peli jo menetetty.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi