Suomessa on suurella mielenkiinnolla seurattu viime päivinä kuinka Susijengi ulvoo. Ja hyvinhän ne sudet ovat ulvoneet, koska Suomi oli oman lohkonsa kakkonen koripallon EM-kisojen alkulohkossa. Joitain kuitenkin tuo Susijengi-nimi jopa ärsyttää. Miksei voida puhua vain Suomen maajoukkueesta? Miksipä ei susi, kun lätkää meillä pelaavat leijonat ja jalkapalloa huuhkajat ja helmarit (helmipöllöt). Ainoastaan hyvin pärjännyt lentopallomaajoukkueemme on toistaiseksi jäänyt ilman mediaseksikästä lempinimeä, mutta eiköhän heillekin pian sellainen löydy.
Lempinimen keksiminen on osa urheilumaailman muuttumista eräänlaiseksi elämysteatteriksi, jossa mm. hyvä tarina on tärkeä osa joukkuetta. Hyvällä tarinalla ja lempinimellä siunattu joukkue on helppo tuotteistaa. Hyvällä tarinalla saadaan joukkueen julkisuuskuvaan syvyyttä ja uskottavuutta. Samalla pyritään lisäämään yhteisöllisyyttä fanien ja pelaajien välillä. Ajatuksena on luoda iso perheenkaltainen yhteisö, jossa kaikki puhaltavat samaan hiileen ja myös katsojat voivat tuntea kuuluvansa joukkueeseen. Näin syntyy Susiperhe, johon sitoutuu koko kansa. Ja kassakone laulaa, kun kaikilla on kiire ostaa pelipaitaa ynnä muuta Susijengi krääsää. Tietenkin sillä varauksella, että Susijengi myös pärjää, sillä voittajan kelkkaan on aina helppo hypätä. Auta armias, jos kisoissa olisi tullut toistuvasti turpaan. Siinä tapauksessa Susijengi-höpinät olisivat kääntyneet itseään vastaan. Näinhän melkein on jo käynyt onnettomille Huuhkajille, jotka pelasivat pari vuotta ilman voittoa.
Urheilukatsomoissa tulee viihtyä, niinpä katsojille tulee olla tarjolla vähän kaikkea. Pelkkä urheilu ei enää riitä. Ei riitä se, että tarjolla on ottelun tauoilla vähän kärähtänyttä makkaraa sinapilla höystettynä ja väljähtänyt olut. Ei riitä, vaikka urheilu itsessään on jo parasta draamaa, jossa yllättävät käänteet usein seuraavat toisiaan. Draamaa, jossa voittajan ja häviäjän välinen ero on monesti minimaalinen. Tämän päivän stadionit ovat monitoimiareenoita, joista tulee löytyä aktiviteetteja jokaiseen makuun. Stadioneilla voit nykyään onnistuneesti viettää kokonaisen päivän näkemättä yhtään urheilusuoritusta. Itse olen aina ollut intohimoinen penkkiurheilija, jolle olosuhteet katsomossa ovat olleet toissijainen asia. Tärkeintä on ollut itse urheilu. Samalla kuitenkin ymmärrän, että urheilu on tänä päivänä todella iso bisnes, jossa liikkuu isot rahat ja silloin maksavan yleisön houkutteleminen paikalle keinolla millä hyvänsä on hyväksyttävää.
Kyllä meillä Lahdessakin osataan urheiluelämyksiä rakentaa. Muistissa on varmasti viime talven hiihdon MM-kisat, joissa ei tarvinut katsoa ensimmäistäkään kilpailua ollakseen osa suurta urheilutapahtumaa. Suurhallissa saattoi tanssia tangoa tai kuunnella Antti Tuiskua, kun samaan aikaan hiihtäjät antoivat kaikkensa loppusuoralla räkä poskella roikkuen.
Pelicans julkisti eilen vievänsä yhden kotiottelunsa Tallinnaan. Näin halutaan tarjota lahtelaisille kiekkojännäreille jotain extraa. Kiekkoelämys. Sinänsä matka Tallinnaan ei varmasti ole kenellekään kovinkaan eksoottinen ja ihmeellinen kokemus, mutta tarjolla onkin juuri tuota aikaisemmin mainitsemaani yhteisöllisyyttä. Tehdään yhdessä, koko Pelikaani-perhe, jotain erilaista ja ainutkertaista. Kun Pelicans ilmoitti tekevänsä kotimaista kiekkohistoriaa, en ensin osannut ajatella kyseessä olevan pelimatka Tallinnaan. Minä hölmö kun luulin, että Pelicans aikoo tuoda Lahteen ensimmäisen kerran jääkiekon Suomen mestaruuden. Se, jos mikä olisi elämyksellistä ja ainakin historiallista.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi