Kuntaliitto on esittänyt kasvavaa huolta siitä, että kunnat ympäri maan rakentavat strategioitaan oletukselle jatkuvasta tai vähintään vakaasta väestönkehityksestä, vaikka todellisuus viittaa toiseen suuntaan. Syntyvyys on pysynyt historiallisen alhaisena jo useita vuosia, muuttoliike keskittyy harvoihin kasvukeskuksiin ja väestö ikääntyy nopeasti. Silti monessa kunnassa suunnitellaan investointeja ja palvelurakennetta kuin edessä olisi kasvun vuosikymmenet.

Myös Lahden kaupunki on strategiassaan asettanut tavoitteeksi 150 000 asukkaan kaupungin tulevaisuudessa. Tavoite on kunnianhimoinen ja viestii uskosta vetovoimaan, elinvoimaan ja kestävään kasvuun. Kuntaliiton laskelmat kuitenkin maalaavat toisenlaisen kuvan: väestökehitys ei nykyisillä trendeillä tue näin vahvaa kasvuoletusta, vaan pikemminkin ennakoi pitkän aikavälin supistumista tai parhaimmillaan hidasta hiipumista.

Tässä ristiriidassa ei ole kyse vain numeroista, vaan realismista. Jos väkiluku laskee merkittävästi seuraavien vuosikymmenten aikana, se vaikuttaa kaikkeen: verotuloihin, palveluverkkoon, koulujen ja päiväkotien mitoitukseen, infrastruktuuri-investointeihin sekä asuntorakentamisen tarpeeseen. Liian optimistinen väestöennuste voi johtaa ylikapasiteettiin, velkaantumiseen ja vaikeisiin sopeutuspäätöksiin tulevaisuudessa.

On ymmärrettävää, että kunta haluaa viestiä kasvua ja tulevaisuudenuskoa. Strategia on myös tahtotila, ei pelkkä ennuste. Silti strategian on pohjauduttava demografiseen realismiin. Kuntaliiton huoli kohdistuu juuri tähän: monessa kunnassa ei ole vielä täysin sisäistetty sitä, että Suomi kokonaisuudessaan on siirtynyt pysyvän väestön vähenemisen aikakauteen. Yksittäiset muuttovoitot eivät muuta kansallista kokonaiskuvaa, jossa syntyvyys ei riitä korvaamaan poistumaa.

Lahden kaltaiselle aluekeskukselle ratkaisevaa on kyky sopeutua ajoissa. Se tarkoittaa palveluverkon kriittistä tarkastelua, elinvoimapolitiikan uudelleenarviointia sekä talouden suunnittelua varovaisuusperiaatteella. Kasvutavoite voi toimia suuntana, mutta päätöksenteon on kestettävä myös vaihtoehtoinen skenaario – se, jossa 150 000 asukkaan raja ei toteudukaan.
Kysymys ei lopulta ole pessimismistä, vaan vastuullisuudesta. Jos kunnat eivät tunnista väestökehityksen todellista suuntaa, ne vaarantavat taloudellisen kestokykynsä. Rehellinen keskustelu väestön vähenemisestä ei ole tappiomielialaa, vaan edellytys hallitulle muutokselle.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Hanke Lahden uudesta vesiliikuntakeskuksesta on ottamassa konkreettisia askeleita. Hankesuunnitelma on hyväksytty, ja sen rakentaminen urheilukeskuksen alueelle on tarkoitus aloittaa kohti valmistumista vuonna 2030. Rakennuksen kustannusarvio on noin 38,3 miljoonaa euroa, ja sen yhteyteen on suunniteltu myös pysäköintitalo noin 9,7 miljoonan euron investointina.

Uusi vesiliikuntakeskus on merkittävä panostus lahtelaiseen liikunta- ja vapaa-aikatarjontaan. Keskuksessa on 50 metrin allas, opetusaltaita, monitoimiallas, hyppytornit sekä kuntosali, ja sen tavoiteltu vuosikävijämäärä on jopa yli 400 000. Tämä tarkoittaa paitsi parempia harrastusmahdollisuuksia kaupunkilaisille, myös paikkakunnan vetovoiman vahvistamista. Nykyaikainen uimahalli täydentää Lahden monipuolista urheilutarjontaa ja toimii osana laajempaa urheilukeskuksen kehitystä.

Samalla mietintään tulee myös se, mitkä vanhoista uimahalleista lakkautetaan. Ensimmäisenä lakkautuslistalla ovat urheilukeskuksen läheisyydessä sijaitseva ammattikoulun uimahalli sekä Saksalan uimahalli.

Kaupungin valtuustosopimus 2025–2030 sisältää vesiliikuntakeskuksen yhtenä keskeisenä investointina, mutta samassa suunnitelmassa mainitaan myös Kisapuiston urheilupuiston kehittäminen jalkapallostadionilla sekä monitoimihallin eli uuden jäähallin edistäminen. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksiä. Miten Lahden rajalliset resurssit riittävät useiden suurten rakennushankkeiden rinnanajoon?

Kisapuiston hankkeen tavoitteena on koko ajan ollut luoda edellytykset muun muassa Uefa-luokituksen mukaiseen jalkapallostadioniin, joka nostaisi kaupungin profiilia ja palveluita. Uuden stadionin rakentaminen on ollut keskustelun kohteena jo pitkään ja sen toteuttamista pidetään monille urheiluseuroille, joukkueille ja katsojille tärkeänä investointina. Samalla uusi monitoimihalli täydentäisi Lahden jo ennestään vahvaa talviurheiluidentiteettiä ja palvelutarjontaa arki- ja kilpaurheilussa.

Suuren vesiliikuntakeskuksen rakentaminen vaatii kovan priorisoinnin. Hankkeen kustannus on hiukan alle 50 miljoonan euroa, kun pysäköintitalo lasketaan mukaan. Se vie merkittävän osan kaupungin investointiresursseista pitkälle 2020-luvun loppuun.
Tällainen tilanne haastaa kaupungin päättäjiä pohtimaan miten vesiliikuntakeskus, uusi jalkapallostadion ja jäähalli sovitetaan yhtä aikaa kaupungin talousohjelmaan ilman liiallista taloudellista kuormitusta ja onko urheilurakentamisen priorisointi riittävän tasapainossa muiden palveluiden, kuten koulujen ja hyvinvointipalvelujen, kanssa? Millä aikatauluilla eri investoinnit toteutetaan siten, että ne tukevat kaupungin elinvoimaa, vetovoimaa ja kilpailukykyä myös tulevaisuudessa?

Tässä ei ole kysymys vain Lahden urheilun tulevaisuudesta, vaan myös lahtelaisten arjen hyvinvoinnin ja kaupungin vetovoimaisuudesta vuosikymmeniksi eteenpäin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden työttömyysluvut ovat karua luettavaa. Kaupungissa on Suomen suurin ja nopeimmin kasvanut työttömyys, nuorisotyöttömyys hipoo valtakunnan kärkeä ja työttömyyden sakkomaksut rasittavat kaupungin taloutta miljoonilla.

Viime vuosina Lahdessa on korostettu kunnianhimoisia imagohankkeita ja strategisia ohjelmia, mutta samaan aikaan yritysten arjen toimintaedellytykset ovat jääneet sivurooliin. Kun yrittäjä pohtii sijoittumista, ratkaisevia eivät ole juhlapuheet vaan sujuva liikenne, saavutettavuus, toimitilojen saatavuus, lupaprosessien nopeus ja keskustan elinvoima. Jos keskustaan on hankala tulla, pysäköinti koetaan vaikeaksi ja kivijalkaliikkeet katoavat, signaali on selvä: tänne ei ole helppo rakentaa kasvua.
Liikenteen sujuvuus on elinkeinoelämän perusedellytys. Kun liikkumista vaikeutetaan tai autoilua systemaattisesti hankaloitetaan ilman toimivia vaihtoehtoja, kärsivät sekä työntekijät että yritykset. Työpaikat eivät synny ideologisista tavoitteista, vaan arjen toimivuudesta. Samoin keskustan vetovoima ei säily itsestään. Tyhjät liiketilat, vähenevä asiakasvirta ja epävarmuus tulevasta syövät investointihalukkuutta.

Erityisen huolestuttavaa on nuorisotyöttömyys. Kun nuori jää ilman ensimmäistä työpaikkaansa, riski syrjäytymiseen kasvaa nopeasti. Se on inhimillinen tragedia ja taloudellinen tappio. Jokainen menetetty työura maksaa yhteiskunnalle moninkertaisesti verrattuna siihen, mitä ennakoivat toimet maksaisivat. Samaan aikaan kaupunki maksaa mittavia sakkomaksuja pitkäaikaistyöttömyydestä – rahaa, joka on pois kouluista, varhaiskasvatuksesta ja lähipalveluista.

On rehellisesti kysyttävä, ovatko painopisteet olleet oikeat. Onko elinvoimapolitiikka ollut riittävän konkreettista? Onko yrityksiä kuunneltu herkällä korvalla? Onko päätöksenteossa ymmärretty, että jokainen heikennys arjen sujuvuuteen kertautuu työpaikkojen määrässä?

Lahti tarvitsee suunnanmuutoksen. Yritysvaikutusten arviointi on otettava tosissaan, lupaprosesseja on sujuvoitettava ja keskustasta tehtävä aidosti houkutteleva niin yrittäjille kuin asiakkaille. Liikennejärjestelyissä on haettava tasapainoa, ei vastakkainasettelua. Työllisyyden hoitoon on panostettava ennakoivasti, erityisesti nuorten kohdalla.

Työttömyysluvut eivät ole kohtalo. Ne ovat seurausta päätöksistä – ja siksi myös muutettavissa. Lahden on valittava, haluaako se olla kaupunki, jossa yritykset kasvavat ja nuoret työllistyvät, vai kaupunki, joka seuraa sivusta, kun työpaikat syntyvät muualla. Suunta on vielä käännettävissä, mutta aikaa ei ole hukattavaksi.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Seuraavat kolmisen viikkoa suomalainen urheilukansa elää television ääressä jänniä hetkiä. Edessä on ilonpurkauksia ja isoja pettymyksiä. Juuri sitä, mistä urheilussa on kysymys. Isosta tunteesta. Suomen olympiajoukkueessa kilpailee 103 urheilijaa eri lajeissa, jossa jääkiekko muodostaa selvästi suurimman ryhmän. Olympiakomitea on asettanut viralliseksi mitalitavoitteeksi kuusi mitalia, mikä perustuu historialliseen menestykseen ja nykyisiin tilastoihin: dataennusteiden mukaan Suomi voisi saavuttaa noin 5,35 mitalia Milano-Cortinasta.

Ampumahiihto näyttäisi olevan yksi Suomen vahvimmista mitalikorteista. Nimenomaan Suvi Minkkinen on saanut ansaitusti paljon huomiota, sillä hän kuuluu maailmancupin kärkiryhmään ja on yksi Suomen parhaista mahdollisuuksista nousta palkintokorokkeelle. Lisäksi matkoja, joissa on mahdollisuus voittaa mitali on useita. Mitaliodotus: 1-2 mitalia

Maastohiihdossa Suomi on perinteisesti ollut vahva, mutta tällä kertaa yksittäisten suoritusten odotukset vaihtelevat. Iivo Niskanen, Jasmi Joensuu ja Johanna Matintalo ovat tehneet joitain vahvoja suorituksia maailmancupissa, mutta voittotaisteluun tarvitaan täydellistä päivää kunnon, taktiikan ja huollon osalta. Naisten viesti lienee myös vahva laji meille? Mitaliodotus: 2 mitalia

Freeski ja lumilautailu tuovat aina pienen mitalimahdollisuuden Suomen olympiajoukkueeseen. Esimerkiksi freeski-laskija Anni Kärävä on noussut maailmancup-menestyksillään yhdeksi Suomen kiinnostavimmista mitalitoiveista – big air ja slopestyle-lajit ovat hänelle luontaisia näyttämöitä, joissa pienikin virhe kustantaa, mutta onnistuminen voi tuoda kirkkaan tuloksen. Mitaliodotus: 1 mitali

Jääkiekossa Suomi on jälleen yksi mitalisuosikeista – erityisesti miesten turnauksessa, jossa NHL-pelaajat palaavat olympialaisiin normaaliin tapaan. Naisten joukkueella on myös hyvä mahdollisuus menestyä, vaikka joukkueiden välinen taso onkin tänä vuonna erittäin tiukka. Molemmat joukkueet tappelevat kuitenkin korkeintaan pronssista, jota en usko kummankaan saavuttavan.

Alppihiihdossa meillä on vielä valttikorttina Eduard Hallberg, joka voi yltää parhaimmillaan jopa mitaleille, mutta onko painetila liian kova vasta vähän aikaa maailmancupin kärkikamppailuissa mukana olleelle laskijalle?

Totuushan on se, että mitaleita ei jaeta paperilla, vaan rinteillä, ladulla ja jääkentillä. Täydelliset olosuhteet ja yksi onnistunut suoritus voivat nostaa suomalaisen urheilijan mitaleille juuri oikealla hetkellä. Vaikka jättimäistä mitalisaalista ei ole odotettavissa, 3–5 mitalia on erittäin realistinen tavoite Suomen joukkueelle.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi