Kuukausi: toukokuu 2026

Yhä useampi arjen asia hoidetaan nykyään verkossa. Pankkipalvelut, lääkäriajan varaukset, viranomaislomakkeet, Kela-hakemukset ja jopa kauppojen tarjoukset löytyvät ensisijaisesti digitaalisina. Kehitys on monella tavalla hyvä: palvelut nopeutuvat, kustannukset pienenevät ja asioita voi hoitaa kotisohvalta käsin kellonajasta riippumatta. Samalla kuitenkin kasvaa joukko ihmisiä, joille tämä uusi maailma ei avaudu yhtä helposti.

Erityisesti moni ikäihminen kokee jäävänsä sivuun yhteiskunnassa, jossa oletuksena on, että jokainen käyttää älypuhelinta, tunnistautuu verkkopankilla ja hallitsee sovellukset ongelmitta. Kaikilla näin ei ole. Osaamisen puutteen lisäksi ongelmia aiheuttavat muistin heikkeneminen, näköongelmat ja yksinkertaisesti se, ettei digitaalinen maailma ole koskaan tullut tutuksi. Monelle jo pelkkä pelko virheen tekemisestä estää palveluiden käytön.

Seuraukset voivat olla vakavia. Kun asiointi muuttuu liian vaikeaksi, osa jättää palveluita kokonaan käyttämättä. Lääkäriaika jää varaamatta, tukihakemus täyttämättä tai pankkiasia hoitamatta. Samalla yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kasvavat. On raskasta huomata, että yhteiskunta ympärillä muuttuu sellaiseksi, jossa oma osaaminen ei enää riitä.

Usein keskustelussa vedotaan kustannuksiin. Digipalvelut ovat halvempia ylläpitää kuin fyysiset asiakaspalvelut. Se on totta. Mutta yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkästään tehokkuus edellä. Jos säästöjen seurauksena osa kansalaisista jää palveluiden ulkopuolelle, maksamme lopulta hintaa muualla – lisääntyvinä terveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavana turvattomuuden tunteena.

Siksi fyysisiä asiakaspalveluita ei pitäisi ajaa alas liian nopeasti. Kaikkien ei tarvitse käyttää samoja kanavia. Digipalvelut voivat olla ensisijainen vaihtoehto, mutta rinnalla täytyy säilyttää mahdollisuus asioida myös ihmisen kanssa kasvotusten tai edes puhelimitse. Kyse ei ole vain palvelusta vaan arvokkuudesta. Moni ikäihminen on rakentanut tämän maan, tehnyt pitkän työuran ja maksanut veronsa vuosikymmenten ajan. Heillä on oikeus saada palveluita ilman tunnetta siitä, että ovat rasite tai kehityksen jarru.

Ratkaisu ei kuitenkaan ole pelkkä vanhojen palveluiden säilyttäminen. Myös digitukea tarvitaan lisää. Kirjastot, kansalaisopistot, järjestöt ja vapaaehtoiset tekevät jo arvokasta työtä opastaessaan ikäihmisiä digiasioissa. Tätä työtä pitäisi tukea nykyistä enemmän. Lisäksi palveluiden suunnittelussa olisi aidosti huomioitava ikääntyneet käyttäjät: selkeämmät sivut, yksinkertaisemmat kirjautumiset ja mahdollisuus saada helposti apua.

Digitaalinen kehitys ei ole vihollinen. Ongelma syntyy silloin, jos osa ihmisistä jätetään matkasta. Yhteiskunnan sivistystä ei mitata sillä, kuinka nopeasti palvelut saadaan verkkoon, vaan sillä, pidetäänkö kaikki mukana muutoksessa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Politiikan pitäisi olla tylsällä tavalla luotettavaa. Sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ratkaisujen etsimistä ja ennen kaikkea tavallisten ihmisten arjen parantamista. Silti viime vuosina politiikka on muuttunut yhä enemmän näyttämöksi, jossa tärkeintä ei tunnu olevan lopputulos vaan se, kuinka tehokkaasti vastapuolen saa raivostumaan.

Sosiaalinen media on täynnä poliitikkojen päivityksiä, joissa lähes ylpeillään sillä, kuinka “nyt vihervasemmisto kiehuu”, “oikeisto raivostui” tai “vasemmisto itkee taas”. Toisinaan itse päätöksen sisältö jää täysin sivuosaan. Pääasia näyttää olevan, että joku suuttuu. Että omat kannattajat taputtavat ja vastapuoli provosoituu. Mutta missä vaiheessa tästä tuli politiikan tavoite?

Tavallinen suomalainen tuskin herää aamulla pohtimaan, kuinka pahasti vastapuolen poliitikkoja voisi ärsyttää. Ihmiset miettivät sähkölaskujaan, työpaikkojaan, lasten koulua, terveydenhuollon toimivuutta ja sitä, riittävätkö rahat kuun loppuun asti. He odottavat päättäjiltä ratkaisuja – eivät jatkuvaa somesotaa.

Politiikassa on aina ollut vastakkainasettelua. Eri puolueilla on erilaiset arvot ja erilaiset näkemykset siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi rakentaa. Se kuuluu demokratiaan. Mutta aiemmin erimielisyyksien keskelläkin oli usein näkyvissä yksi yhteinen tavoite: Suomen ja suomalaisten etu.

Nyt tuntuu siltä, että politiikasta on tullut osittain kilpailu näkyvyydestä. Kärjekkäästi muotoiltu twiitti kerää enemmän huomiota kuin harkittu kompromissi. Algoritmit palkitsevat raivon, eivät yhteistyötä. Mitä enemmän vastakkainasettelua syntyy, sitä enemmän julkaisu leviää. Ja kun näkyvyys tuo kannatusta, moni poliitikko pelaa juuri sitä peliä.

Ongelma on, että samalla katoaa jotain olennaista. Jos päätöksiä tehdään ensisijaisesti oman joukon hurrausten tai vastapuolen ärsyttämisen vuoksi, vaarana on, että itse asia unohtuu. Kansalaiset muuttuvat sivustakatsojiksi poliittiseen kulttuurisotaan, jossa tärkeintä ei ole rakentaa vaan voittaa päivän väittely.

Ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että moni alkaa jo pitää tätä normaalina. Että politiikka muka kuuluu olla jatkuvaa ivaamista, kuittailua ja vastapuolen nolaamista. Ei kuulu. Demokratia tarvitsee kovaa keskustelua, mutta se tarvitsee myös kykyä kuunnella, neuvotella ja etsiä yhteistä suuntaa. Suomi ei lopulta hyödy siitä, että oikeisto suututtaa vasemmistoa tai vasemmisto suututtaa oikeistoa. Suomi hyötyy siitä, että joku keskittyy aidosti ratkaisemaan ongelmia.

Siksi olisi ehkä korkea aika kysyä ääneen: kuka enää puhuu tavallisen kansalaisen puolesta ilman tarvetta kerätä samalla pisteitä omalle kuplalleen? Kuka uskaltaa tehdä politiikkaa ilman jatkuvaa viholliskuvien rakentamista?

Sellaiselle politiikalle voisi juuri nyt olla enemmän tilausta kuin pitkään aikaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vielä muutama vuosikymmen sitten huijari saattoi kolkutella ovelle, kaupata ihmelääkettä torilla tai soittaa “varmana sijoitusvinkkinä” pidetyn tarjouksen lankapuhelimeen.

Ihmisiä on yritetty huijata niin kauan kuin ihmiset ovat käyneet kauppaa keskenään. Keinot muuttuvat, mutta perusajatus pysyy samana: herättää ahneus, kiire tai pelko ja saada ihminen toimimaan harkitsematta.

Digiaikana huijaukset ovat kuitenkin muuttuneet aivan uudelle tasolle. Enää ei tarvitse olla erityisen sinisilmäinen joutuakseen petetyksi. Nettihuijarit osaavat jäljitellä pankkien verkkosivuja, viranomaisten viestejä ja tunnettujen yritysten sähköposteja hämmästyttävän aidosti. Moni meistä on saanut tekstiviestin “paketin tullimaksusta”, “lukitusta pankkitilistä” tai “unohtuneesta laskusta”. Viesti näyttää uskottavalta, koska juuri uskottavuus on nykyhuijarin tärkein ase.

Erityisen huolestuttavaa on tekoälyn tuoma uusi ulottuvuus. Sosiaalisessa mediassa leviää videoita, joissa tunnetut poliitikot, urheilijat tai tv-kasvot näyttävät suosittelevan sijoituksia tai nopeita rikastumiskeinoja. Todellisuudessa kyse on tekoälyllä tuotetusta väärennöksestä. Ääni kuulostaa aidolta, ilmeet näyttävät oikeilta ja video on tehty niin taitavasti, että moni pysähtyy epäilemään vasta liian myöhään. Kun ennen sanottiin, että “kamera ei valehtele”, nykyään juuri kamera voi valehdella kaikkein vakuuttavimmin.

Huijauksissa vedotaan usein ihmisen perustunteisiin. Yksinäiselle tarjotaan rakkautta, taloushuolissa kamppailevalle helppoa rahaa ja kiireiselle nopeaa ratkaisua. Juuri siksi kuka tahansa voi joutua ansaan. Huijatuksi joutuminen ei ole merkki tyhmyydestä, vaan siitä, että vastassa on ammattimaisesti rakennettu petos.

Siksi tärkein suojamme ei ole teknologia vaan maltti. Vanha nyrkkisääntö toimii edelleen erinomaisesti: jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on huijausta.

Nopeita voittoja lupaavat sijoitukset, ilmaiset palkinnot ja painostavat viestit kannattaa kohdata epäillen. Linkkiä ei pidä avata vain siksi, että viesti näyttää aidolta tai lähettäjä tutulta.

Myös yhteiskunnalla on vastuunsa. Pankkien, viranomaisten, koulujen ja median täytyy opettaa digikriittisyyttä yhtä vakavasti kuin liikennesääntöjä. Tekoälyn aikakaudella jokaisen on opittava kysymään: voiko tämä olla lavastettua?

Nettihuijarit kulkevat kintereillämme jatkuvasti. Täydellistä suojaa ei ole, mutta terve epäluulo on edelleen paras turvaverkko. Kun pysähtyy hetkeksi ennen klikkausta, voi säästää paljon rahaa, murhetta ja häpeää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Omalähiö-lehden toimituksessa on eletty viime ajat historiallisia hetkiä. Lähes puolen vuosisadan ajan yksi osoite on ollut enemmän kuin työpaikka – se on ollut myös koti. Vanhempani Seppo ja Marja Salomaa hankkivat vuonna 1977 perheellemme uuden kodin Patomäentieltä. Olin itse silloin vasta 12-vuotias koululainen. Kyseessä oli koti, jossa oli mahdollista yhdistää myös pienyrittäjän arki, sillä perheemme asui alakerrassa, samalla kun yläkertaan rakentui piskuinen Omalähiön ”mediakeskus” ja toimisto. Pihavajaan mahtui mainiosti kirjapainon koko laitteisto.

Samassa osoitteessa on toiminut koko ajan myös Omalähiön kustannusyhtiö, Salomaan Kirjapaino, joka lähestyy jo kunnioitettavaa 70 vuoden ikää. Vaikka varsinainen kirjapainotoiminta päättyi 1990-luvun lopulla, sen perintö elää yhä lehden sivuilla: sitoutumisena laatuun, paikallisuuteen ja pitkäjänteiseen työhön.

Kotitalomme osoitteessa Patomäentie 10 onkin nähnyt niin lehden syntymisen, kasvun, muutokset kuin lukemattomat arjen tarinat, jotka ovat rakentaneet etelälahtelasista paikallisidentiteettiä vuodesta toiseen. Nyt, 49 vuoden jälkeen, on tullut aika kääntää sivua ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Edessä on iso muutos, mutta samalla myös mahdollisuus kehittyä, unohtamatta kuitenkaan juuriaan.

Ensimmäinen muutto ei ole pelkkä logistinen operaatio. Se on myös tunteikas rajapyykki. Vanhat seinät kantavat mukanaan muistoja: kiireisiä painopäiviä, kahvipöytäkeskusteluja, naurua ja joskus huoltakin. Patomäentiellä lehti otti ensi askeleensa ja kasvoi osaksi alueensa arkea. Ei ole liioittelua sanoa, että moni juttu sai alkunsa juuri siellä – pienessä toimituksessa, jossa paikallisuus on ollut aina sydämen asia. On ollut hieno huomata, että Omalähiöllä on paikkansa myös lukijoidemme keskuudessa alueen omana lehtenä.

Uusi osoitteemme Launeenkatu 4 ei ole sattumanvarainen valinta. Oli alusta asti selvää, että Omalähiön koti säilyy Etelä-Lahdessa – siellä, missä sen lukijatkin ovat. Muutto ei siis vie lehteä pois juuriltaan, vaan pikemminkin vahvistaa niitä. Uudet tilat tarjoavat mahdollisuuksia kehittyä ja katsoa eteenpäin, mutta samalla ne kantavat mukanaan vanhan hengen.

Haikeus kuuluu tällaisiin hetkiin. Se kertoo siitä, että menneellä on ollut merkitystä. Mutta haikeuden rinnalla kulkee myös odotus. Uusi osoite merkitsee uusia alkuja, uusia tarinoita ja uusia kohtaamisia.

Omalähiö ei ole vain paikka kartalla. Se on yhteisö, joka elää ja muuttuu – aivan kuten lehtikin. Ja vaikka osoite vaihtuu, yksi asia pysyy: halu kertoa lukijoillemme juuri tämän alueen tarinoita, läheltä ja lämmöllä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi