Hallitus sai viime vuonna työntekijäjärjestöjen kanssa aikaan kilpailukykysopimuksen pitkän väännön jälkeen. Sillä taataan tai ainakin yritetään taata paremmat olosuhteet talouskasvulle maassamme. Kaikille ei tämäkään tunnu riittävän.
Tällä viikolla myrskyn nostatti EK:n uusi, vuodenvaihteessa aloittanut puheenjohtaja Veli-Matti Mattila, jonka mielestä suomalaisten palkkoja pitäisi alentaa vielä 10-15 prosenttia kilpailukyvyn turvaamiseksi. Mattila peräänkuulutti lisää kilpailukykysopimuksia ja palkkamalttia. Asian tekee aavistuksen verran noloksi se tosiseikka, että Mattilan oma palkka oli yli 1,5 miljoonaa euroa vuonna 2015. Hän ansaitsi siis noin 70 kertaa enemmän kuin keskiverto palkansaaja.
Pitkällä aikavälillä kaikki työehdot pitäisi Mattilan mukaan sopia työpaikoilla työntekijän ja työnantajan kesken. Jos tällaiseen menettelyyn jossain vaiheessa päädytään, on vaarana, että yritykset järjestävät ns. palkkahuutokauppoja, joissa työpaikan saa pienimpään palkkaan suostuva henkilö.
Kuinka miljoonia euroja tienaava Mattila edes kehtaa puhua 10-15% palkanalennuksista? Olisiko hän itse valmis alentamaan omaa palkaansa liki 200 000 euroa vuodessa? Tuskinpa. Mattilalla ei vain yksinkertaisesti ole ymmärrystä tai kokemusta siitä, miten elämä sujuu silloin, kun palkka on vaikkapa 2000-3000 euroa kuussa tai jopa vähemmän. Mattilan lausunnot ovat ikäviä jo senkin vuoksi, että juuri nyt Suomessa kaivattaisiin paljon enemmän me-henkeä. Näinä vastakkainasettelun rajuina aikoina kaivataan sillanrakentajia, ei niiden polttajia, joihin Mattilakin tuntuu lausuntojensa vuoksi kuuluvan.
Presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipiläkin ovat tahoillaan vedonneet suomalaisyritysten johtajiin, että he näyttäisivät esimerkkiä tinkimällä omista palkoistaan, koska nyt säästöt on revitty pääasiallisesti työntekijöiden selkänahasta. Niinhän sitä sanotaan, että hyvä johtaja johtaa edestä omalla esimerkillään. Kovin suurta intoa ei johtajien keskuudessa kuitenkaan tällaiseen solidaarisuuteen ole näkynyt.
Mattilan lausuntoa on jo ehditty selittelemään monella tavalla. Oliko kyseessä tahallinen provokaatio työntekijäjärjestöille vai ainoastaan ikävä väärinkäsitys? Tarkoittiko Mattila vain yleisesti sitä, millainen meidän palkkojemme kilpailukyky on kansainvälisesti verrattuna muihin maihin, eikä suinkaan vaatinut palkkojen alentamista? Sitä emme voi varmuudella tietää. Niin tai näin, p…ka osui jo tuulettimeen.
Ikävää tässä on se, että tällaisista ylimielisistä lausunnoista kärsivät myös pienten ja keskisuurten yritysten omistajat. Samaan syssyyn heidätkin tungetaan yrittäjinä siihen samaan ”riistäjien” kastiin, vaikka todellisuudessa pienyrittäjä usein on se, joka saa yrityksestään pienimmän palkan ja ja tekee kuitenkin sen pisimmän työpäivän pystyäkseen maksamaan muutaman työntekijänsä palkan ajallaan. Ja silti pienyrittäjän omat ansiot saattavat pyöriä jopa köyhyysrajan alapuolella. Silloin ollaan kyllä aika kaukana näistä ”mattiloista”, joiden suhteellisuudentaju vaikuttaa kadonneen kokonaan.
In Finland we have this thing called Reilu meininki.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi