Muistatko sinä omalta kouluajoiltasi sen luokkasi häirikön, joka koko ajan oli vääntämässä jotain nenästä tai nauramassa ja ilkkumassa toisten vaatteita tai ulkonäköä? Ja kuinka me muut vain hymyilimme vieressä ja toivoimme, ettei tämä häirikkö kohdistaisi ivaansa juuri minuun? Silloin tuntui helpottavalta olla vain katsoja, ei kiusattu. Ei tullut mieleenkään, että lähtisin puolustamaan sitä kiusattua, vaikka sisimmässäni tiesin kyllä, että pitäisi mennä väliin. Odotin, että opettaja tai joku muu aikuinen tulisi väliin ja antaisi kyytiä sille häirikölle. Ja kyllähän vielä 70-luvulla opettajat sitä kyytiä häiriköille joskus antoivatkin tarvittaessa. Ei se kiusaamista kai koskaan kokonaan lopettanut, mutta antoi hetkeksi tunteen, että opettaja on sentään turvana, jos kiusaamista tapahtuu. Kun tänään, noin 50 vuotta myöhemmin, luen mediasta otsikoita koulukiusaamisesta, ymmärrän, että mikään ei ole koulumaailmassa muuttunut. Kiusaaminen kouluissa jatkuu ja edelleen se hiljainen enemmistö katsoo vierestä kiusaamista puuttumatta siihen.

Presidentti Niinistöä myöten on tällä viikolla otettu kantaa Vantaalla tapahtuneeseen vakavaan väkivallantekoon, jossa kuudesluokkaista poikaa lyötiin ja potkittiin koulun pihalla siten, että tämä menetti tajuntansa. Teosta epäiltyinä on neljä alle 15-vuotiasta lasta. Koulumaailma voi olla todella julma paikka lapselle tai nuorelle, varsinkin jos jollain tavalla eroat muusta porukasta. Monesti kiusaamiseen riittää joku aivan pikkuseikka, joka kiinnittää kiusaajien huomion. Silmälasit, ylipaino, ihonväri, vaatteet jne. Mannerheimin Lastensuojeluliitto kertoo, että tutkimusten mukaan Suomen peruskouluissa kiusataan toistuvasti jopa yhtä lasta kymmenestä. Se on järkyttävä määrä kiusaamista päivittäin.

Perimmiltään kiusaamisessa on kyse vallankäytöstä ja nokkimisjärjestyksen ratkomisesta väkivallan keinoin, mutta myös henkinen ja sanallinen väkivalta aiheuttaa kenties elinikäisiä traumoja kiusatulle. Jokainen kiusaaja pitäisi saada tajuamaan, että saattaa tuhota toisen ihmisen elämän loppuiäksi. Oudointa tässä kaikessa on mielestäni se, etteivät nämä kiusaajat yleensä itse edes ymmärrä olevansa kiusaajia. Heidän mielestään kiusattu liioittelee tapahtumia eikä vaan yksinkertaisesti ymmärrä leikkiä. ”Enhän mä tosissani, se oli vaan sellasta leikkiä” selittää moni kiusaaja.

Tässä tapauksessa syyttävä sormi osoittaa koteihin. On vanhempien tehtävä kasvattaa lapsensa niin, että hän ymmärtää kiusaamisen olevan väärin. Se ei ole koulun, sosiaaliviranomaisen eikä poliisin tehtävä. Kasvatuksen vastuuhenkilöt löytyvät vain ja ainoastaan kotoa. Presidentti Niinistö tiivisti asian hyvin: ”Kodeissa pitäisi osata nuorelta kysyä, miksi tahtoo pahaa toiselle.”
Tämä tietysti vaatii sen, että koulusta otetaan aina matalalla kynnyksellä yhteyttä kotiin, kun kiusaamista esiintyy. Monesti kiusaamisesta ei uskalleta kotona kertoa ja ongelmat vain suurenevat päivä päivältä, kunnes tilanne räjähtää käsiin, kuten kävi Vantaan tapauksessa.

Valitettavasti kiusaaminen ei suinkaan lopu kouluvuosiin, vaan kiusaamista tapahtuu monessa muussakin ympäristössä mm. työpaikoilla ja tänä päivänä yhä enemmän somessa, joka onkin oikein otollinen ympäristö kiusaamiseen. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi