Kuukausi: lokakuu 2026

Bensanhinta tuntuu olevan yksi politiikan tärkeimmistä mittareista. Kun polttoaine kallistuu, kansa hermostuu, poliitikot kiirehtivät selittelemään ja oppositio haistaa tilaisuutensa. Kun hinta laskee, hallitus voi hetken hengähtää. Siinä tuntuu olevan yhdentekevää, mitä maailmalla muuten tapahtuu, kunhan tankki täyttyy kohtuuhintaan.

Suomessa euron litrahinta on ollut vaalien alla tuttu lupaus. Bensa halvemmaksi, autoilijan kukkaro kuntoon ja kansa tyytyväiseksi! Mutta vaalipuheiden jälkeen todellisuus on usein toinen. Polttoaineen hintaan vaikuttavat verotuksen lisäksi maailmanmarkkinat, valuuttakurssit, jalostuskustannukset ja kansainväliset kriisit. Yksikään suomalainen hallitus ei pysty yksin määräämään, mitä bensalitrasta maksetaan.

Yhdysvalloissa sama ilmiö näkyy vielä selvemmin. Amerikkalaisille auto ei ole monin paikoin ylellisyys vaan välttämättömyys. Pitkät etäisyydet ja puutteelliset joukkoliikenneyhteydet tekevät polttoaineen hinnasta jokapäiväisen kysymyksen. Kun tankkaaminen kallistuu, tyytymättömyys kohdistuu nopeasti presidenttiin. Eikä sillä välttämättä ole merkitystä, mistä hinnannousu johtuu.

Donald Trumpin kohdalla polttoaineen hinta onkin poliittisesti herkkä asia. Jos venäläisen öljyn tai dieselin saatavuuden helpottaminen tarjoaa keinon painaa hintoja alas, houkutus tarttua siihen on suuri. Mutta jos halpojen polttoaineiden tavoittelu merkitsee samalla Venäjän talouden ja sotakoneiston rahoituksen helpottumista, on syytä kysyä, millä hinnalla säästö lopulta saadaan.

Halpa diesel voi tuntua voitolta tankilla, mutta lasku voi tulla maksettavaksi aivan muualla. Venäjän öljytulot ovat olleet keskeinen osa maan valtiontaloutta ja kykyä jatkaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa. Siksi energiaan liittyviä sopimuksia ei voi arvioida vain sen perusteella, montako senttiä litrahinnasta saadaan pois.

Tässä on politiikan ristiriita: vaaleissa puhutaan mielellään suurista arvoista, turvallisuudesta ja kansainvälisestä vastuusta, mutta arjessa moni ratkaisee tyytyväisyytensä sen mukaan, paljonko tankkaus maksaa. Pitkän aikavälin seuraukset jäävät helposti lyhyen aikavälin helpotuksen varjoon.

Tavallista autoilijaa ei pidä syyllistää siitä, että hän haluaa selvitä arjen menoista. Polttoaineen hinnalla on todellinen vaikutus etenkin niille, joilla ei ole vaihtoehtoa omalle autolle. Mutta poliitikkojen tehtävä olisi katsoa myös bensapumpun näyttöä pidemmälle.

Jos maailmanpolitiikan suuntaa ohjaa viime kädessä se, mitä kuljettaja maksaa seuraavasta tankillisesta, olemme pulassa. Silloin periaatteet ovat myynnissä litrahinnan mukaan – ja joku muu voi lähettää loppulaskun.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Poliittinen gallup on nykyään uutinen, vaikka mitään ei olisi oikeastaan tapahtunutkaan. Jälleen kerran eilen julkaistiin puolueiden kannatusluvut. Yksi puolue on ”romahtanut”, toinen ”tehnyt hurjan nousun” ja kolmas ”jäänyt jälkeen”. Otsikot kirkuvat ja puolueiden puoluetoimistoissa joko korkataan kuohuviini tai järjestetään kriisipalaveri.

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi numeroiden äärelle. Gallupiin haastatellaan yleensä noin 2 000 ihmistä (viimeisimmässä Ylen kyselyssä kysyttiin 2800 ihmiseltä, joista 800 ei vastannut lainkaan). Jos kahden puolueen kannatuksessa on eroa 0,1 prosenttiyksikköä, tarkoittaa se tämän kokoisessa otoksessa käytännössä vain noin kahta vastaajaa. Siis kahta ihmistä. Silti tästä voidaan rakentaa näyttävä otsikko: ”Puolue X nousi!” tai ”Puolue Y syöksyy!”

Kuinka vakavasti tällaiseen pitäisi suhtautua, kun gallupin virhemarginaali on tyypillisesti noin 1,8 prosenttiyksikköä? Pienet muutokset mahtuvat helposti kokonaan normaalin tilastollisen vaihtelun sisään. Puolueen kannatus voi siis todellisuudessa olla täysin ennallaan, vaikka käyrä lehdessä näyttää dramaattisesti ylös tai alas.

Silti galluppeja tehdään ja julkaistaan yhä useammin. Yle ja Helsingin Sanomat julkaisevat omia mittauksiaan noin kahden viikon välein. Miksi ihmeessä näin usein?

Toki gallupeilla on tehtävänsä. Kun tuloksia tarkastellaan pitkällä aikavälillä, niistä voidaan nähdä oikeita kannatustrendejä. Jos puolueen kannatus nousee kuukausien ajan ja sama näkyy useissa eri mittauksissa, asialle on syytä antaa painoarvoa.

Mutta kahden viikon välein julkaistuna gallupista tulee helposti enemmän viihdettä kuin tiedettä. Media saa klikkiotsikoita, puolueet saavat hetkellisiä onnentunteita – tai vastaavasti aihetta hätääntyä.

Politiikka alkaa samalla muistuttaa pörssikurssien seuraamista. Yksi prosentti sinne, toinen tänne, ja heti pitää keksiä selitys. Mikä meni pieleen? Mikä onnistui? Kuka voitti? Kuka hävisi? Ja todellisuudessa mikään ei välttämättä muuttunut.

Ja lopulta kaikki gallupit törmäävät yhteen armottomaan tosiasiaan: vaaliuurnilla ei kysytä mielipidettä gallupkoneelta. Siellä ratkaisee äänestäjä.

Gallupit voivat pidemmällä aikavälillä kertoa suunnasta, mutta eivät vaalitulosta. Siksi ehkä olisi terveellistä suhtautua jokaiseen kahden viikon välein ilmestyvään kannatusmittaukseen hieman nykyistä rauhallisemmin.

Kun kahden ihmisen ero voidaan nostaa valtakunnalliseksi poliittiseksi uutiseksi, kannattaa muistaa yksi sana: Virhemarginaali.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Launeen Citymarketin parkkipaikasta on tullut Lahdessa nuorten kokoontumispaikka. Viikonloppuisin paikalla on parhaimmillaan ollut satoja nuoria. Mukaan mahtuu myös melua, roskaamista, vaarallista ajamista ja muuta häiriökäyttäytymistä. Poliisi on joutunut puuttumaan tilanteeseen.

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi itse ilmiön äärelle. Miksi nuoret kokoontuvat juuri Citymarketin pihalle? Onko se merkki siitä, ettei Lahdessa ole nuorille riittävästi paikkoja? Vai siitä, että nuoret haluavat yksinkertaisesti tehdä sitä, mitä nuoret ovat aina tehneet: tavata toisiaan?

Lahtelaisille vanhemmille sukupolville asetelma on tuttu. 1960–70-luvuilla nuoriso kokoontui Kopin aulaan. 1980– 90-luvuilla tavattiin Carrolsin kulmalla. Paikat ja vuosikymmenet vaihtuivat, mutta perusasia pysyi samana. Nuori haluaa nähdä kavereitaan, vaihtaa kuulumisia, nauraa, näyttää uutta mopoa tai vain olla tekemättä mitään erityistä. Nyt kokoontumispaikka on Launeen Citymarket.

Toki nykypäivässä on eroja. Nuorilla on taskussaan koko maailma älypuhelimen kautta. Sosiaalinen media, pelit ja videopalvelut tarjoavat loputtomasti tekemistä. Juuri siksi on oikeastaan aika hienoa, että sadat nuoret haluavat edelleen kohdata toisensa kasvokkain. Ehkä Citymarketin piha kertoo siis myös jostakin positiivisesta.

Lahdessa on kyllä nuorisotiloja ja harrastusmahdollisuuksia. Esimerkiksi Launeen Lähteen nuorisotila on kaupungin mukaan suunniteltu juuri nuorten kohtaamispaikaksi. Silti kaupungin omassa tuoreessa kyselyssä nuoret ovat kaivanneet paikkaa, jossa voisi olla rennosti kavereiden kanssa myös iltaisin – ilman, että joka hetki pitäisi osallistua johonkin ohjattuun toimintaan. Siinä on ehkä asian ydin. Nuoret eivät välttämättä kaipaa lisää ylhäältä ohjattua toimintaa. He kaipaavat tilaa olla nuoria.

Citymarketin pihalla ongelma ei ole nuorten määrä. Ongelma syntyy silloin, kun pieni joukko pilaa suuren joukon maineen vaarallisella ajamisella, roskaamisella tai häiriköinnillä. Kauppiaan sanoin porukkaa saa olla paljonkin, kunhan pöljäily loppuu.

Ratkaisua ei siksi pitäisi etsiä vain karkottamalla nuoret pois. Pitäisi kysyä heiltä, mihin he haluavat mennä. Ehkä 2020-luvun Lahti tarvitsee oman Kopin aulan tai Carrolsin kulman? Paikan, joka on nuorten näköinen, helposti saavutettava ja jossa saa olla kavereiden kanssa – turvallisesti, mutta ei holhottuna.

Jos nuoret vielä vuonna 2026 haluavat kokoontua kasvokkain, siitä kannattaa olla enemmän iloinen kuin huolissaan. Ihan äsken olimme huolissamme nuorista, jotka vierttävät kaiken aikansa ruudun ääressä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi