Viime sunnuntaina tuli televisiosta erittäin mielenkiintoinen dokumentti nimeltään hehkulamppuhuijaus, jossa kerrottiin, että tavarat voisivat kestää moninkertaisesti sen ajan, mitä ne nyt kestävät. 1920-luvulla syntyi kartelli, joka päätti kuinka pitkään lamppu saa toimia. Näin lisättiin kysyntää ja käytäntö levisi myöhemmin myös muihin tuotteisiin. Meistä jokainen on varmasti huomannut, että kodinkoneiden keskimääräinen käyttöikä on nykyään noin 2-5 vuotta, kun vielä edellinen sukupolvi saattoi käyttää samaa pesukonetta jopa 25 vuotta!
Monet pienkoneet ovat tänä päivänä käytännössä kertakäyttölaitteita, koska niiden korjaaminen on tehty kannattamattomaksi tai mahdottomaksi. Kuluttaja törmää usein tilanteeseen, ettei laitetta voi korjata, koska varaosia ei ole saatavilla, joten kuluttajalle jää ainoaksi ratkaisuksi ostaa uusi laite. Valmistajat siis tekevät tahallisesti kodinkoneista ja elektroniikasta helposti hajoavia päästäkseen taas myymään uutta romua tilalle. Tätä kutsutaan suunnitelluksi vanhenemiseksi.
Yhdysvaltalainen muotoilija Brooks Stevens keksi kyseisen käsitteen 50-luvulla. Hän teesinsä oli, että pitää ”juurruttaa ostajaan halu saada jotain hieman uudempaa, hieman parempaa ja hieman nopeammin kuin on välttämätöntä”. Tuo lause pyörittää maailmaa yhä tänäkin päivänä.
Yksittäinen laite ei ole iso ympäristöhaitta, mutta laitteiden määrä on kasvanut dramaattisesti ja käyttöikä lyhentynyt, mikä aiheuttaa lisääntyvää ympäristökuormitusta ja pian hukumme roskaan.
Taloudellisen kasvun tarkoitus ei ole tarpeiden tyydyttäminen vaan kasvu itsessään, mutta miten onnistuu jatkuva rajaton kasvu rajallisella maapallolla?
Mihin tämä kertakäyttökulttuuri meidät lopulta johtaa? Miettikääpä sitä……
Petri Salomaa
päätoimittaja
petri.salomaa@omalahio.fi