Kaikkialla, niin mediassa kuin ihmisten välisissä keskusteluissakin, on viime päivinä mehusteltu onnistuneilla MM-hiihdoilla. Eikä syyttä. Pelkotilat siitä, että yleisö ei löytäisi paikan päälle tai että Salpausselän kisojen ikiaikainen vihollinen tuuli tekisi tepposet mäkikilpailuille olivat turhia. Suomalaiset eivät ole hylänneet lempilastaan maastohiihtoa, vaikka tällaisiakin skenaarioita etukäteen pelättiin. Itselleni suurin yllätys oli se, että mäkikisat vetivät väkeä monttuun liki entiseen malliin, vaikka suomalaiset mäkikotkat taistelivatkin lähinnä toisen kierroksen paikasta. Se, että hiihtoliitto tekee kisoista tappiota on valitettavaa, mutta kun yksi kantaa taloudellisen vastuun, näin voi käydä. Tähän on varmasti tulossa muutos tulevina vuosina. Kisojen suurin voittaja on varmasti Lahti ja sen yrittäjät sekä tietenkin asukkaat, jotka voivat taas ylpeillä ”Lahden hengellä”.

Tunnelma, niin stadionilla kuin kaupungillakin, oli koko kisojen ajan suorastaan mahtava. Ihmiset olivat epälahtelaiseen tapaan iloisia ja ystävällisiä. Olivatkohan ne kaikki vain muualta tulleita turisteja? Pitkään aikaan ei Lahden keskustassa ole nähty sellaista ihmisvilinää kuin nyt kisojen aikana nähtiin. Pop-up ravintolat keräsivät paljon väkeä ja monet ravintolat ja yritykset olivat todella nähneet vaivaa kisojen eteen. Stadionilla palvelut olivat kohdillaan ja yleisö kannusti tasapuolisesti kaikkia urheilijoita, vaikka suurimman huutomyrskyn synnyttivätkin omat urheilijamme ja mikä parasta, oli aivan sama kamppailtiinko sijoista ynnä muut vai mitaleista, meteli oli hurja.

Kisat kruunasi tietenkin suomalaisten odotettua parempi menestys, mikä on aina yksi tärkeä osatekijä kisojen onnistumisen kannalta. Lisäksi nähtiin tietenkin sitä huippu-urheiluun monesti kuuluvaa draamaa. Jos Juha Miedon sadasosalla hävitty kultamitali on puhuttanut kohta 40 vuotta, on varmaa, että Iivo Niskasen ja Emil Iversenin ”sylitanssi” parisprintin finaalissa jää ikuisesti urheilukansan mielen syövereihin. Varsinkin se, miten 35 000 ihmisen hurja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten hämmästyneeseen kohahdukseen ja sen jälkeiseen totaaliseen hiljaisuuteen, jolloin olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen lattialle. Onneksi Iivo korvasi kolarin upealla kultahiihdollaan, joka sulatti suomalaisten sydämet lopullisesti.

Mielensäpahoittajan katsomolle lähtee allekirjoittaneelta myös kehut. Olihan se jotenkin nostalgista seurata kilpailuja Anssi Kukkosen selostamina, heinäpaalilla istuen. Yhdessä kädessä Suomen lippu ja toisessa kuppi höyryävän kuumaa (rommi)kaakaota. Ja vieläpä ilman Mertarannan ylisanoja viljelevää huutoa ja kaikkialle tunkevaa mökämusaa.

Tämä viikko on menty kisojen jälkeisessä masennuksessa ja Lahtikin on palannut pikkuhiljaa vanhoihin kaavoihinsa. Onneksi muistot elävät ikuisesti ja eiköhän Lahdessa taas kisata MM-tasolla viimeistään 15 vuoden päästä. Näin ainakin toivoo tämä hiihtoniilo ja penkkiurheilun maisteri.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi