Sisällissota, vapaussota, punakapina, kansalaissota, luokkasota. Vuoden 1918 tapahtumia on kutsuttu monella eri nimellä. Käyttää itse sitten mitä nimeä tahansa tuosta ikävästä ajanjaksosta historiassamme, niin viime viikkoina ei ole voinut välttyä törmäämästä aiheeseen. Onhan sodasta kulunut nyt tasan sata vuotta. Sotahistoria kirjoitetaan yleensä aina voittajan näkökulmasta eli häviäjät ovat kovin usein syypäitä koko sotaan ja mitään ihmisarvoa loukkaavaa ei tietenkään tapahtunut, ainakaan voittajan taholta. Sankarit löytyvät aina voittajien puolelta, konnat häviäjien leiristä. Jokainen tietänee, ettei näin aina ole, sillä varsinkaan sodassa asiat eivät ole koskaan aivan mustavalkoisia.

Nyt näin ”juhlavuonna” on ilmestynyt paljon uutta tai piilossa ollutta materiaalia sodan vaiheista ja sen jälkiseuraamuksista. Jokohan olisi aika perata tapahtumat läpi ilman suuria tunteita, vai riittääkö edes sata vuotta poistamaan kaikkea sitä katkeruutta, mitä sisällissota herätti molemminpuolin? Ja saako valkoisten suuria sankareita arvostella vankien huonosta kohtelusta ja mielivaltaisista teloituksista? Vai pyhittääkö sota keinot?

Tutustuttuani aiheeseen mm. etelälahtelaisen Marjo Liukkosen hienon Hennalan naismurhat 1918 kirjan sekä erinäisten TV-ohjelmien kautta, olen oikeastaan ihmetellyt sitä, miksi kaikki tämä on lakaistu maton alle näinkin pitkän ajan. Tarinat ovat todella hurjia ja monia ihmisiä, mukana lapsia ja naisia, on lahdattu oikein kunnolla, ilman sen kummempaa syytä. Joissain kohtaa on mieleeni tullut sana puhdistus eli maa pyrittiin sisällissodan jälkimainingeissa puhdistamaan kaikesta vähänkin punaiseen viittaavasta. Onpa puhuttu jopa rotuhygieniasta, joka tuolloin nosti maailmalla päätään. Sodan jälkeinen vankien käsittely muistutti pitkälti keskitysleiritoimintaa toistuvine ja mielivaltaisine teloituksineen sekä vankien nälkiinnyttämisineen. Pidän suoranaisena ihmeenä, että sisällissodan pyörteiden jälkeen, vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, meillä oli olemassa vahva ja ennen kaikkea yhtenäinen kansa, joka kykeni yhtenä kansana taistelemaan talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Näen hyvänä, että asiat nyt tutkittaisiin perinpohjin ja pääsisimme kansana matkaamaan yhdessä eteenpäin. Tunnustetaan tosiasiat ja tehdyt virheet. Sota tuo monissa ihmisissä esiin sellaisia ikäviä luonteenpiirteitä, kuten sadistisuus tai kostonhimo, joita emme normaalissa elämässä edes tiedosta meissä asustavan. Aseiden tuoma valta kun vaikuttaa joihinkin meistä oudolla, eikä kovinkaan kunniakkaalla tavalla. Eivät suomalaiset silti ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset maailmassa. Tämän kaltaista ihmismielen pimeää puolta nähdään ikävä kyllä joka puolella maailmaa, missä vain sotaa käydään.
Siksi olenkin aika varma siitä, että jos sodan tulos olisikin ollut toisin päin, oltaisiin Suomessa joka tapauksessa nähty ns. puhdistus. Tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut punainen puhdistus. Näin ne asiat yleensä sodan jälkeen aina etenevät. Voittaja puhdistaa maan vastustajistaan ja vain yksi totuus sodasta jää elämään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla on taitettu peistä oikein kunnolla palkitun ohjaajan Aki Louhimiehen metodeista ohjata näyttelijöitä elokuvissaan. Useat nimekkäät naisnäyttelijät ovat kertoneet varsin karmeita tarinoita Louhimiehen henkisestä ja fyysisestä kiusaamisesta sekä nöyryyttämisestä. Onpa miestä ehditty joissain keskusteluissa epäillä jopa sadistiseksi pervoksi. Siinä missä ohjaajan tulisi luoda kuvauspaikalle turvallisuuden ja hyvän yhteishengen ilmapiiri, on Louhimies kenties oman kunnianhimonsa riivaamana halunnut viedä kuvaustilanteita äärirajoille ja tämä on aiheuttanut yhteentörmäyksiä. Louhimies ei tunnu luottavan siihen, että näyttelijä olisi tarpeeksi pätevä näyttelemään erilaisia tunteita. Louhimiehen teesi tuntuu olevan se, että tunteet on aiheutettava näyttelijälle oikeasti, jolloin filmille tarttuu oikeanlainen reaktio. Tällainen metodi olisi täysin hyväksyttävä, jos siihen olisi molempien osapuolien hyväksyntä. Nyt näin ei ilmeisesti ole ollut.

Erityisesti tästä Louhimiehen ohjausmetodista ovat kärsineet naisnäyttelijät. Myös muutamat miesnäyttelijät ovat Louhimiehen metodeja kyseenalaistaneet, mutta vaikuttaa hieman siltä, että mediassa ja somessa asiasta on tehty naiset vastaan miehet väittely, mitä se ei missään nimessä saisi olla. Sellaista kohtelua mitä Louhimies on näyttelijöilleen tarjonnut, ei saisi olla tarjolla kenellekään, oli sitten mies tai nainen.

Ei Louhimies ensimmäinen ohjaaja ole, jota on näyttelijöiden taholta syyllistetty kiusaamisesta, ahdistelusta ym. Muun muassa maailmankuulut ohjaajat kuten Alfred Hitchcock ja Lars von Trier ovat olleet monestikin esillä negatiivisessa sävyssä mm. naisten ahdistelusta, puhumattakaan Woody Allenista. Kukaan ei varmasti kiistä näidenkään mestariohjaajien elokuvallisia ansioita, mutta samat säännöt, lait ja käytöskoodit pätevät aivan varmasti niin mestariohjaajiin kuin meihin tavallisiin kaduntallaajiinkin.

On ihmetelty myös, miksi asia nostetaan esille vasta nyt, kun jotkut kokemukset ovat jo yli kymmenen vuoden takaa. Ymmärrän kyllä hyvin naisia, jotka ovat tähän asti vaienneet. Se on ollut alan sanaton käytäntö. Suomessa elokuva-ala on todella pieni ja jos heti urasi alussa profiloidut ns. vaikeaksi tapaukseksi, joka kyseenalaistaa ohjaajan työtä, on jatkossa työmahdollisuudet todella rajalliset. Alalle on paljon tunkua, mutta portinvartijoita eli ohjaajia ja tuottajia vähän. Käytännössä välirikko ohjaajan kanssa voi tarkoittaa sitä, että jatkossa elanto on löydettävä muualta kuin elokuva-alalta. Silloin varmasti helpommin hyväksyy huononkin kohtelun, kun toisessa vaakakupissa on elanto.

Jotkut ovat sättineet asian esille ottaneita naisnäyttelijöitä hysteeriseksi metoo-akkalaumaksi, jotka hyökkäävät armottomasti hyeenan lailla mestariohjaajan kimpuun silkasta kateudesta. Metoo-kampanja tuntuukin ärsyttävän ja pelottavan monia miehiä. Kampanja on joissain piireissä leimattu vain feministiseksi vallankumoukseksi, jossa miehet pyritään totaalisesti kuohitsemaan. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä naisten seksuaalinen ahdistelu on edelleen valitettavasti osa tätä päivää ja siihen pitää puuttua.

Parasta olisi tietenkin ollut, jos tämä tapaus olisi voitu käsitellä yhteisön sisällä, mutta se ei jostain syystä onnistunut, joten asia pulpahti pintaan rajusti mediassa. Ei tästäkään tapauksesta ketään tarvitse silti julkisuudessa ristiinnaulita tai estää jonkun työntekemistä jatkossa. Louhimies osannee jatkossa sopia näyttelijöidensä kanssa käytettävät metodit etukäteen ja näyttelijät viheltää pelin poikki, jos asiat eivät suju sovitusti.

Omasta mielestäni ihmeellisintä tässä koko tapauksessa on se, että vielä vuonna 2018 meidän pitää sivistyneessä maassa keskustella siitä, miten ihmisiä saa kohdella. Ja tiedoksi kaikille oman elämänsä luolamiehille, myös naiset ovat ihmisiä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahtelaisia päättäjiä järkytettiin keskiviikkona syvästi. Kolmikko Harkimo, Skinnari, Sulin julkaisi suunnitelmansa Lahden uudesta jalkapallostadionista. Järkytys johtui tietenkin siitä, että stadion sijaitsisi Launeella eikä suinkaan Kisapuistossa, jonka parissa Lahdessa on puuhasteltu nyt jo kymmeniä vuosia saamatta oikeastaan mitään merkittävää aikaiseksi. Mielenkiintoiseksi tämän suunnitelman tekee se, että maksaja löytyisi yksityiseltä taholta. Tähän ei siis tarvittaisi veronmaksajien rahaa. Tämän tekee mahdolliseksi se, että stadionin liepeille samaan suunnitelmaan on piirretty uutta asuin- ja liikerakentamista mm. uusi hotelli. Herrat Harkimo ja Sulin ovat onnistuneesti toteuttaneet vastaavanlaisia ja isompiakin hankkeita laajan verkostonsa avulla jo yli 20 vuotta ympäri Eurooppaa, miksi se ei siis onnistuisi Lahdessa?

Lahden kaupungintalolta jo ehdittiinkin tutusti viestimään, että ei käy, ei onnistu. Kyseessä on kuulemma puistoalue, johon ei saa kajota. Outoa, että nämä samat Green Cityn luonnosta huolissaan olevat päättäjämme kuitenkin joitakin vuosia sitten päättivät raiskata Etelä-Lahden kallisarvoisen luonnon ja rakennuttaa moottoritien läpi tiheimmin asutun Launeen. Ja kaiken kukkuraksi maksaa siitä vaivaiset 70 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Ei Laune yhdestä stadionista enää enempää pilalle menisi. Itse korottaisin panoksia vielä lisäämällä suunnitelmaan sen toisen ikuisuusprojektin eli uimahallin 50 metrin radalla.

Nyt olisi tarjolla sitä yksityistä rahaa, eikö se Lahdelle kelpaakaan? Vai pelottaako nimi Harkimo liikaa lahtelaisia puuhasteluun tottuneita päättäjiämme? Harkimo kun tunnetusti pistää tuulemaan siinä vaiheessa, kun muut vielä empivät. Jos haluaa onnistua isosti, on osattava ajatella isosti. Lahti tarvitsee juuri tällaisia isoja, jopa hullujakin ideoita ja visioita. Nykyisellään Lahden kaupunkia voisi verrata kaveriin, joka lottoaa eurolla, mutta odottaa vastineeksi miljoonia eli puhutaan paljon tulevaisuuteen satsaamisesta, mutta satsaukset jäävät usein pieneksi puuhasteluksi. Muualla mm. Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä vastaavat hankkeet etenevät jo kovaa vauhtia ja Lahti on putoamassa pahasti kelkasta kaikilla mittareilla. 

Voi olla, ettei stadion Launeelle ole se viisain vaihtoehto tai edes lopullinen vaihtoehto, mutta luulen, että suunnitelman tärkein pointti onkin saada käyntiin kunnon keskustelu siitä, mitä Lahti haluaa olla tulevaisuudessa ja mihin se haluaa jatkossa satsata. Uskon, että kaupungin johdolle yritetään tällä suunnitelmalla nyt konkreettisesti kertoa se, miten urheilurakentaminen hoidetaan muualla. Yksityistä rahaa ei irtoa pelkkiin katsomorakenteisiin, vaan tarvitaan muutakin. Selvää on, että yksityinen rahoittaja haluaa voittoa ja pelkällä stadionin rakentamisella sitä ei ole tiedossa. Mielenkiinnolla odotan kaikkia niitä syitä, miksi Launeen jalkapallostadion on mahdoton ajatus. Se Lahdessa kyllä osataan. Täällähän kaikki projektit ovat aina aloittamista vaille valmiita.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Olen monesti viime vuosien aikana törmännyt sanoihin elinvoimainen ja houkutteleva, kun Lahden johtohenkilöt ovat määritelleet kaupungin tulevaisuuden strategiaa. Niin, mikäpä kaupunki ei sellainen haluaisi olla? Se, onko puheille mitään katetta, onkin sitten eri juttu. Onko Lahti oikeasti elinvoimainen ja houkutteleva tai onko se edes menossa siihen suuntaan? Se tiedetään, että aikanaan Lahti todellakin oli houkutteleva, sillä vuosina 1945-1975 Lahden asukasluku kasvoi 30 vuodessa liki 70 000 uudella asukkaalla. Tämän mahdollisti sen aikainen teollisuuden nousu, kun Lahtea maailmankartalle kampesivat mm. Upo, Asko, Mallasjuoma, Raute, Luhta jne. Sen jälkeen onkin ollut huomattavasti hiljaisempaa, kun vuoden 1975 jälkeen Lahden väkiluku on kasvanut vain 10 000 uudella asukkaalla, jos ei lasketa mukaan Nastolan liittämisen tuomaa lisäystä asukasmäärään.

Periaatteessa Lahdella on valttikortit käsissään verrattuna moniin muihin kaupunkeihin. Lahden sijainti on yksinkertaisesti loistava. Helsingin kasvava metropolialue on lähellä, muttei kuitenkaan liian lähellä, ettei meitä turhaan mainita Helsingin esikaupungiksi. Lahti on ihan oikea kaupunki hyvine palveluineen, jossa kaikki tarvittava on lähellä. Ei tämä mikään takapajula ole. Niitäkin Suomessa riittää, uskokaa tai älkää. Matkaa ei pääkaupunkiin kerry tuntiakaan, taittaa matkan sitten junalla, bussilla tai omalla autolla. Jo pelkästään Helsingin sisällä saa työmatkaan menemään helposti tätä enemmän aikaa. Asuminen Lahdessa on moninkertaisesti halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Eli perusjutut Lahdessa ovat enemmän kuin kohdillaan, mutta silti ihmiset muuttavat mielummin pääkaupunkiseudulle, Tampereelle, Ouluun, Jyväskylään tai Vaasaan.

Voisiko Lahdella olla mitään muuta tarjottavaa kuin se, että Helsinki on lähellä? Nythän kaupungin strategia näyttää tähtäävän pitkälti siihen, että rautatien välittömään läheisyyteen saadaan mahdutettua mahdollisimman paljon asuntoja, jotta ihmisten on helpompi kulkea matkatöissä pääkaupunkiseudulla. Paljon Lahdessa on viime vuosina satsattu infraan, kun kymmeniä miljoonia on upotettu matkakeskukseen, toriparkiin ja kehätiehen. Varsinkin kehätien varteen odotetaan paljon uuttaa yritystoimintaa, mutta nähtäväksi jää, sikiääkö sinne kokonaan uutta toimintaa vai muuttavatko yritykset vain kaupungin sisällä. Tapahtumia, niin urheilun kuin kulttuurinkin saralla täällä osataan kyllä järjestää, mutta monesti pullonkaulaksi muodostuu hotellikapasiteetin pienuus.

Millä sitten Lahti saataisiin nousuun? Siihen on vain yksi lääke: työllisyys. Tärkeintä olisi tehdä Lahdesta paikka, jonne yrityksien on helppo tulla ja investoida. Mistä löytyisi ne tämän vuosikymmenen upot ja askot? Meillä on jo valmiiksi hyvät yhteydet joka ilmansuuntaan, asia jota todella moni yritys arvostaa. Yksinkertainen totuushan on, että missä työpaikat, siellä ihmiset. Ja kun työllisyys nousee, kasvavat kaupungin verovaratkin ja se taas mahdollistaa paljon muita hyviä asioita, joilla kaupunkilaisten elämänlaatua parannetaan ja helpotetaan.

Lahti elää nyt omaa etsikkoaikaansa. Merkkejä paremmasta ja viriilimmästä kaupungista on jo olemassa, mutta tyydytäänkö Lahdessa sittenkin olemaan vain Helsingin nukkumalähiö?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Oletetaanpa, että olet töissä kahdeksan vuotta samassa työpaikassa. Sitten tulee se epäonnenpäivä, kun työnantaja sanoo sopimuksesi irti ja yks kaks oletkin työtön. Me tavalliset kaduntallaajat lähdemme tietenkin etsimään seuraavaa työpaikkaa ja Kela maksaa meille pientä ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Näinhän se menee ja pitäisi mennä kaikilla aloilla. Mutta kun ei mene. Meidän lakiemme säätäjät eli eduskunta on nimittäin järjestellyt itselleen melkoisen etuisuuden moiseen tilanteeseen. Sen nimi on sopeutumiseläke ja sopeutumisraha, jota tarjoillaan henkilöille, jotka putoavat eduskunnasta eli kansa ei jatka heidän työsuhdettaan.

Sopeutumisraha muistuttaa ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja sitä maksetaan 1-3 vuotta edustajavuosista riippuen. Varsinainen mörkö kansalaisten silmissä on kuitenkin sopeutumiseläke, joka jäi voimaan ennen vuotta 2011 valituille edustajille, joilla kansanedustajavuosia oli vähintään seitsemän. Viime aikoina on julkisuuteen putkahdellut aika paljon näitä sopeutumiseläkettä nauttivien ex-kansanedustajien tienestejä. On aivan käsittämätöntä, että isoa etuisuutta saa, vaikka pääomatulot olisivat korkealla tasolla. Lisäksi sopeutumiseläkkeelle jääneet nuorimmat ex- kansanedustajat ovat olleet alle 40-vuotiaita, siis parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Kansa on ollut raivona ja tällaiset ”pikku etuisuudet” ovatkin omiaan kasvattamaan ajatusta siitä, että kansanedustajat vain istuvat omassa norsunluutornissaan tuijottamassa omaan napaansa, ymmärtämättä lainkaan sitä todellisuutta, missä monet suomalaiset elävät.

Monet tavalliset työntekijät menettävät työpaikkansa useita kertoja työhistoriansa aikana. Se on monelle varmasti järkytys, siinä missä kansanedustajallekin on eduskunnasta putoaminen, mutta eivät normityöntekijät sopeutumiseläkkeelle pääse. He saavat työttömyysturvaa ja pyrkivät työllistymään uudelleen, joka kaiken tasa-arvon nimissä pitäisi olla myös ex-kansanedustajien polku lähtöpassien osuessa kohdalle.

Nyt näyttää siltä, että eduskunta on vihdoinkin havahtunut Ruususen unestaan ja on poistamassa tämän kovasti epäoikeudenmukaisen järjestelmän. Hyvä, jos näin todellakin tapahtuu. Kuten olen usein todennut, niin joukkoja johdetaan parhaiten edestä ja esimerkin voimalla. Jos halutaan, että kansa ymmärtää ja hyväksyy kaikki leikkaukset ja säästöt, tulee niiden ehdottomasti kohdistua yhtälailla myös kansanedustajien omaan työhön ja etuuksiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvä asia kaikille kansanedustajille puoluekannasta riippumatta.

Lukusuositukseksi sydäntalven pitkiin iltoihin ehdotan kaikille kansanedustajille George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) -teosta. Josko sieltä jokunen ajatus heräisi?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi