PISA-tulokset ovat jälleen pöydällä. Eikä siinä pöydässä ole tällä kertaa juuri mitään kehuttavaa. Suomen koululaisten osaaminen on vajonnut vuosi vuodelta alaspäin kuin lehmän häntä. Entisestä koulutuksen mallimaasta on tullut maa, jossa yhä useampi nuori ei hallitse niitä perustaitoja, joiden varaan kaikki myöhempi oppiminen pitäisi rakentaa.
Kysymys kuuluu: mitä ihmettä kouluissa tapahtuu? Yhtä selitystä ei ole. Korona sotki koulunkäyntiä, mutta alamäki alkoi jo paljon ennen pandemiaa. Myös syntyperäisten suomalaisten tulokset ovat heikentyneet. Siksi kaikkea ei voi selittää maahanmuutolla. Mutta yhtä vähän voidaan väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön osaamisero on Suomessa edelleen suuri, erityisesti lukutaidossa.
Asia on uskallettava sanoa ääneen: kouluissa on yhä enemmän lapsia, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä kunnolliseen oppimiseen. Se vaatii tukea ja resursseja – mutta ennen kaikkea ongelman rehellistä tunnustamista.
Sitten on toinen elefantti luokkahuoneessa: ruudut. Kuinka paljon jatkuva kännykän räplääminen, somen selaaminen ja pelaaminen vaikuttavat lapsen keskittymiskykyyn? Entä kärsivällisyyteen ja sinnikkyyteen? Oppiminen kun ei tapahdu TikTok-videon mittaisissa pätkissä. Kirjan lukeminen, laskutehtävien tekeminen ja uuden asian harjoittelu vaativat kykyä keskittyä myös silloin, kun tekeminen ei ole hauskaa.
Koulu ei ole viihdekeskus. Oppiminen vaatii työtä, toistoa ja puurtamista. Siksi Suomen koulussa pitäisi tehdä vallankumouksellinen paluu perusasioihin. Ensin opetellaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kunnolla.
Jos lapsi ei ymmärrä lukemaansa tai hallitse matematiikan perusteita, miksi hänet pitäisi automaattisesti siirtää seuraavalle luokalle?
Perustaidot kuntoon – tai ei eteenpäin. Tämä ei ole julmuutta. Se on lapsen etu. Paljon julmempaa on päästää nuori peruskoulusta maailmalle tilanteessa, jossa hän ei kunnolla ymmärrä lukemaansa tai hallitse arkielämän matematiikkaa.
PISA ei kerro kaikkea suomalaisesta koulusta. Mutta se kertoo riittävästi. Hälytyskello on soinut jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa selittely ja palata siihen, mistä kaikki oppiminen alkaa. Aakkosista. Kertotaulusta. Kirjasta. Kynästä. Paperista. Ja siitä, että tehtävä tehdään loppuun asti.
Niillä rakennettiin Suomen menestys ennenkin. Ei ehkä olisi huono idea kokeilla niitä taas.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi