”Tule Lahteen, Suomen Chicagoon” lauloi 70-luvulla lahtelainen Amulet. Kyseessä on yksi maailman erikoisimmista rakkauslauluista, onhan kyse rakkaudesta omaa kotikaupunkiaan kohtaan. Kappaleen sanoissa Lahti mainitaan paikaksi josta saa yhtä helposti peppua kuin turpaansakin. Muutenkin täällä on kuulemma todella rouhea meininki, sillä rosvot kulkevat vapaana ja viinaakin saa mannemarketista. Kaupungin isät eivät ole koskaan olleet erityisen innostuneita kyseisestä kappaleesta, mutta Amulet esitti asian hienoinen ylpeys äänessään, meille ei v…tuilla – asenteella. Taisivatpa muusikot esiintyä nuorisolehden sivuillakin puettuina gangstereiksi konekivääreineen.
Lahtea on yritetty sen jälkeen markkinoida isolla rahalla muun muassa Business Citynä, kiekkokaupunkina, urheilukaupunkina sekä nykyään Green Citynä. Ja arvatkaapa mitä? Kyllä, Lahti tunnetaan Suomessa edelleenkin vain ja ainoastaan Suomen Chicagona. Yritäppä keskustella ulkopaikkakuntalaisen kanssa Lahdesta, niin ettei Chicagoa mainita. Ei muuten onnistu. Okei myönnetään sen verran, että lahtelaiset ex-urheilijat kuten Litmanen ja Ahonen kyllä tunnetaan ulkomaita myöten sekä Pelicans tietenkin niissä piireissä, jotka jääkiekkoa seuraavat. FC Lahti ei seurana vielä omaa Pelikaanin tunnettavuutta, paremmin muualla muistetaan vielä ikiaikaiset Reipas ja Kuusysi. Tosin lahtelaiset futisfanit kyllä tunnetaan niissäkin piireissä, jotka eivät jalkapalloa edes seuraa. Ja se lahtelaisfanien maine on kyllä erehdyttävän lähellä tuota Amuletin laulun sanomaa…
Jotkut jopa muistavat Lahdessa olevan jotain mäkihyppykisoja silloin tällöin, mutta eniten keskustelua herättää aina se, onko Lahti oikeasti niin kova paikka, kuin Amulet laulussaan kertoi jo liki 50 vuotta sitten. Jos keskustelujani ulkopaikkakuntalaisten kanssa kiteyttäisi, niin Lahti näyttäytyy monille tarunhohtoisen kovana, sisäänlämpiävänä sekä hieman junttimaisena paikkana, joka yrittää olla hienompi kuin oikeasti onkaan. Lahtelaiset ruoskivat omaa kaupunkiaan aina säälimättä, mutta annas olla, jos joku ulkopaikkakuntalainen erehtyy haukkumaan Lahtea. Silloin lahtelainen nousee takajaloilleen ja puolustaa Lahtea viimeiseen asti, vaikka nyrkein, jos ei muu auta.
Kaupungin visionäärien ja mainosmiesten kannattaisi nyt viimeinkin tunnustaa tämä tosiseikka. Suomen Chicagon leima ei lähde Lahdesta kulumallakaan, joten otetaan se nyt vain reilusti mukaan markkinointiin. Ace Cornerin Riku Routo on jo asian hienosti oivaltanutkin ja järjestänyt kiertoajeluja kaupungille, joissa oppaana ovat toimineet Lahti-legendat Joni Heinonen ja Mato Valtonen. Ja näissä kiertoajeluissa ei kierretä hyppyrimäkiä ja Sibeliustaloa, vaan niitä kaupungin rosoisempia paikkoja, eli nakkareita ja baarin kulmia, paikkoja joissa on tarttumapintaa ja kiinnostavia tarinoita. Myös netissä toimiva Lahti Blogi kasvattaa omanlaistansa kuvaa ja mainetta Lahdesta. Yleensä melko siistin kuvan itsestään antanut Cheek innostui myös kertomaan siitä, millaista oli käydä Launeen yläastetta, kun koulussa piti olla mukana metalliputki turvallisuuden varalta. On se Lahti hurja! Yhtä hurjaa oli myös Salinkalliolla 80-luvulla, jolloin allekirjoittanut nuori rockabilly-poika juoksi monta kertaa kotiin koulusta sukkasillaan läskärikengät kädessä, perässään iso joukko pitkätukkaisia hämyjä pesäpallomailat kädessä. Nippa nappa selvisin kuitenkin nuoruuteni Lahdesta hengissä. Ties kuka näitäkään juttuja nyt kirjoittaisi, jos en olisi silloin karkuun päässyt.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi