Kuukausi: kesäkuu 2026

Suomalainen odottaa kesälomaansa kuin maratoonari maaliviivaa. Pitkän talven ja kevään aikana mielessä siintävät aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut ja täydellinen rentoutuminen. Sitten loma alkaa – ja samalla käynnistyy operaatio, joka muistuttaa enemmän sotilaallista erikoisharjoitusta kuin lepojaksoa.

Jostain syystä suomalainen ei osaa vain olla. Heti ensimmäisenä lomapäivänä laaditaan lista asioista, jotka on ehdottomasti tehtävä. Mökki pitää maalata. Terassi öljytä. Vene huoltaa. Sauna pestä. Marjat poimia. Kalat pyytää. Sukulaiset tavata. Lasten kanssa retkeillä. Festareilla käydä. Ja tietenkin tehdä se kuuluisa ”rentouttava lomamatka”, jonka jälkeen tarvitaan vielä toinen loma palautumiseen.

Monessa perheessä loma muistuttaa projektia, jossa jokaisella on oma käsityksensä siitä, mitä täydellinen kesä tarkoittaa. Toinen haaveilee riippumatosta ja hyvästä kirjasta. Toinen näkee mielessään Excel-taulukon, jossa jokainen kesäviikonloppu on täytetty minuuttiaikataululla. Lopulta kukaan ei enää muista, miksi missään piti käydä, mutta aikataulusta pidetään kiinni kuin valtion budjetista.

Erityisen mielenkiintoinen ilmiö on mökkeily. Suomalainen lähtee mökille rentoutumaan, minkä jälkeen hän viettää kolme viikkoa kantamalla lautoja, kaivamalla ojia, korjaamalla kattoa ja taistelemalla hyttysiä vastaan. Kun joku kysyy, miten loma meni, vastaus kuuluu ylpeänä: ”En ehtinyt istua kertaakaan.” Siinä vaiheessa ulkopuolinen voisi varovasti tiedustella, oliko kyseessä sittenkään loma.

Ehkä kesäloman suurin paradoksi onkin se, että sitä odotetaan lepäämistä varten, mutta usein siitä tehdään vuoden kunnianhimoisin suoritus. Rentoutuminen muuttuu tavoitteeksi, jota kohti pusketaan hiki otsalla.

Entä jos tänä kesänä kokeiltaisiin jotain vallankumouksellista? Jätettäisiin osa listoista tekemättä. Annettaisiin nurmikon kasvaa päivän tai pari liian pitkäksi. Siirrettäisiin yksi retki ensi vuoteen. Istuttaisiin terassilla ilman, että samalla pitäisi maalata sitä.

Saattaa nimittäin olla, että parhaat lomamuistot eivät synny suorittamisesta vaan siitä, ettei tee yhtään mitään. Ja mikä parasta – silloin syksyllä voi olla hieman pienempi riski joutua pohtimaan sekä työpaikalle paluuta että avioeroasianajajien puhelinnumeroita samalla kertaa.

Me täällä toimituksessa sinnittelemme töissä vielä viikon verran ensi viikon kesänumeron parissa, joten omat lomasuunnitelmat saavat vielä hetken odottaa…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Juhannus on suomalaisen vuodenkierron merkillisin juhla. Se on yhtä aikaa luonnon, valon, rakkauden, saunan, grillimakkaran ja kohtuutta huomattavasti suuremman alkoholimäärän juhla. Se on myös kansallinen selviytymisharjoitus, jossa testataan sekä ihmisen että hyttysten kestävyyttä.

Kaikki alkaa liikenteestä. Heti kun juhannusviikko koittaa, koko kansakunta päättää lähteä samaan aikaan mökille. Autojonot venyvät kilometritolkulla, ja navigaattori ilmoittaa määränpäähän saapumisajaksi suunnilleen syksyn ensimmäiset yöpakkaset. Silti matkaan lähdetään iloisin mielin. Takakontissa odottavat makkarat, saunajuomat ja ne tavarat, jotka muistettiin ottaa mukaan. Ne tärkeimmät unohtuivat tietenkin kotiin.

Perille päästyä alkaa juhannuksen pyhä rituaali: saunan lämmitys. Sauna on niin kuuma, että siellä voisi sulattaa vanhan auton puskurin. Sen jälkeen huidotaan vihdalla itseä ja läheisiä kohti parempaa verenkiertoa. Vihdan iskujen voimakkuudesta voi yleensä päätellä, kuinka monta saunajuomaa on jo nautittu.

Sitten sytytetään kokko. Tai ainakin yritetään. Kokko on suomalaisen juhannuksen kruunu, jonka äärellä ihaillaan kesäyön valoisaa taivasta. Joskus kokko syttyy kerralla. Toisinaan sen ympärillä seisoo joukko aikuisia ihmisiä puhaltamassa savua silmiinsä tunnin ajan ja vakuuttamassa toisilleen, että ”kyllä tämä kohta lähtee”.

Juhannukseen kuuluvat myös vanhat juhannustaiat. Kansanperinne kertoo, että tulevan puolison voi nähdä esimerkiksi keräämällä seitsemän kukkaa tyynyn alle tai pyörimällä alasti pellossa. Tässä kohtaa on syytä todeta, että suomalainen kansanperinne on kehitetty aikana, jolloin punkkeja oli vähemmän ja yksityisyydensuojaa enemmän. Nykyään alaston kieriminen heinäpellossa johtaa todennäköisemmin punkkitarkastukseen kuin elämänkumppanin löytymiseen.

Punkit ovatkin nousseet juhannuksen uusiksi vakiohahmoiksi. Ennen pelättiin lähinnä sadetta. Nyt pelätään pieniä kahdeksanjalkaisia matkustajia, jotka odottavat juhannusyön sankareita heinikon reunassa kuin ilmaisia taksikyytejä. Siinä missä suomalainen etsii juhannuksena onnea, punkki etsii suomalaista.

Kaikesta tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – juhannus säilyttää asemansa rakastetuimpana kesäjuhlana. Se on juhla, jossa makkara maistuu paremmalta, sauna tuntuu kuumemmalta ja yö näyttää valoisammalta kuin koskaan. Se on myös ainoa juhla, jossa ihmiset pitävät täysin normaalina yhdistelmää, johon kuuluu koivunoksilla pieksemistä, kokkojen polttamista, alastomana pellossa juoksemista ja punkkien etsimistä omasta navastaan.

Hyvää juhannusta, Suomi. Muistakaa nauttia kesästä, pitää huolta toisistanne – ja tarkistaa ne punkit ennen kuin sulhanen löytyy.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalainen vanhus ansaitsee tulla ymmärretyksi. Se kuulostaa itsestään selvältä vaatimukselta, mutta viime vuosina siitä on tullut yhä useammin keskustelun aihe. Hoivakodeista ja kotihoidosta on kantautunut huolestuttavia uutisia tilanteista, joissa työntekijän puutteellinen suomen kielen taito on johtanut väärinymmärryksiin, virheisiin ja jopa vaaratilanteisiin. Hoitajaliittojen kyselyissä suuri osa työntekijöistä kertoo havainneensa kielitaidon puutteista johtuvia riskejä potilas- ja asiakasturvallisuudelle.

Keskustelussa on kuitenkin syytä pysähtyä pohtimaan yhtä perustavanlaatuista kysymystä: miksi tilanteeseen on ylipäätään jouduttu?

Vastaus ei ole se, että suomalaiset olisivat yhtäkkiä menettäneet kiinnostuksensa hoiva-alaan. Pikemminkin ala on vuosien ajan kärsinyt ongelmista, jotka ovat tehneet siitä yhä vähemmän houkuttelevan. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Vastuu on suuri, mutta moni kokee, ettei palkka tai työolot vastaa työn vaativuutta. Vuorotyö kuormittaa, henkilöstöä on liian vähän ja kiireestä on tullut monessa yksikössä pysyvä olotila. Ei ole ihme, että osa koulutetuista hoitajista vaihtaa alaa tai hakeutuu muihin tehtäviin.

Kun työntekijöitä ei löydy tarpeeksi kotimaasta, katse on kääntynyt ulkomaille. Kansainvälinen rekrytointi ei ole ongelma sinänsä. Päinvastoin, monet ulkomailta Suomeen muuttaneet hoitajat tekevät arvokasta työtä ja ovat tärkeä osa suomalaista hoivajärjestelmää. Ongelma syntyy silloin, jos työntekijä päästetään vastuullisiin tehtäviin ilman riittävää kielitaitoa.

Vanhustyössä kieli ei ole pelkkä lisäosaaminen. Se on työväline. Hoitajan täytyy ymmärtää lääkeohjeet, kirjata oikein, kommunikoida lääkäreiden kanssa sekä ennen kaikkea ymmärtää asiakkaan tarpeita ja oireita. Jos iäkäs ihminen kertoo kivusta, huimauksesta tai pahasta olosta, väärinymmärryksille ei saisi jäädä tilaa. Hoitajaliittojen selvitysten mukaan juuri lääkehoitoon, kirjaamiseen ja ohjeiden ymmärtämiseen liittyvät riskit korostuvat silloin, kun kielitaito ei ole riittävällä tasolla.

Erityisen huolestuttavaa on, jos työnantajat peittelevät ongelmia tai katsovat niitä läpi sormien. Kielitaitovaatimuksista ei saa tulla joustava kohta budjettipaineiden keskellä. Vastuu kuuluu viime kädessä työnantajalle, ei työntekijälle eikä asiakkaalle.

Ratkaisu ei ole ovien sulkeminen ulkomaisilta työntekijöiltä. Ratkaisu on tehdä hoiva-alasta sellainen, että suomalaiset haluavat siellä työskennellä, ja samalla varmistaa, että jokainen alalle tuleva työntekijä saa riittävän kielikoulutuksen ennen kuin hän kantaa vastuuta haavoittuvimmista ihmisistämme.

Kyse ei ole maahanmuutosta. Kyse on hoidon laadusta. Ja siitä, että jokaisella vanhuksella on oikeus tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja hoidetuksi turvallisesti. Se ei ole kohtuuton vaatimus. Se on vähintä, mitä voimme heille tarjota.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Länsimailla on ollut jo pitkään yksi erikoinen tapa ratkaista hankalia ongelmia: ne siirretään mahdollisimman kauas omasta näkökentästä. Kun ongelma ei enää näy arjessa, syntyy helposti tunne siitä, että se on myös ratkaistu.

Tämä ajattelutapa näkyy konkreettisesti jätehuollossa. Vuosikymmenten ajan vauraat maat ovat kuljettaneet valtavia määriä jätettä köyhempiin maihin, erityisesti Afrikkaan ja Aasiaan. Virallisesti kyse on ollut kierrätyksestä ja materiaalien hyödyntämisestä, mutta käytännössä vastaanottajamaat ovat usein joutuneet kantamaan ympäristöhaitat, joita jätteen käsittely aiheuttaa. Ongelma ei kadonnut, se vain siirrettiin toisten hoidettavaksi.

Nyt samankaltaista logiikkaa näkyy yhä useammin myös maahanmuuttopolitiikassa. Useat Euroopan maat ovat pohtineet tai jo toteuttaneet malleja, joissa turvapaikanhakijoita siirretään EU:n ulkopuolisiin keskuksiin odottamaan hakemustensa käsittelyä. Ajatus on yksinkertainen: jos ihmiset eivät pääse Euroopan maaperälle, paine maiden omiin järjestelmiin vähenee.

Mutta väheneekö samalla itse ongelma?

Maailmassa on tällä hetkellä ennätysmäärä ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotia, vainoa, ilmastonmuutoksen seurauksia tai äärimmäistä köyhyyttä. Se, että heidät sijoitetaan vastaanottokeskuksiin tuhansien kilometrien päähän Euroopasta, ei poista näitä syitä. Se muuttaa vain sitä, missä ongelman seuraukset näkyvät.

On toki ymmärrettävää, että valtiot haluavat hallita maahanmuuttoa. Rajojen valvonta kuuluu jokaisen itsenäisen maan oikeuksiin. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, rakennetaanko kestäviä ratkaisuja vai ostetaanko vain hetkellistä helpotusta siirtämällä vastuu muualle.

Historia osoittaa, että ongelmat harvoin katoavat sillä, että ne siivotaan pois näkyvistä. Jätteet kasaantuvat edelleen jonnekin. Ihmiset, jotka etsivät turvallisempaa elämää, ovat edelleen olemassa. Jos niiden perimmäisiin syihin ei puututa, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin myös niiden maiden pöydälle, jotka yrittivät ne ulkoistaa.

Poissa silmistä voi olla hetkellisesti myös poissa mielestä. Mutta todellisuus ei toimi samalla tavalla. Maailma on nykyisin niin verkottunut, että ympäristöongelmat, muuttoliikkeet ja humanitaariset kriisit eivät pysähdy valtioiden rajoille.

Siksi tärkein kysymys ei ole, mihin ongelmat voidaan siirtää. Tärkeämpi kysymys on, miksi ne ovat olemassa ja mitä niiden vähentämiseksi voidaan tehdä. Muuten vaarana on, että länsimaat käyttävät yhä enemmän energiaa ongelmien piilottamiseen sen sijaan, että ne yrittäisivät ratkaista niitä.

Ja silloin poissa silmistä tarkoittaa vain sitä, että ongelma odottaa meitä jossain kauempana – kunnes se palaa takaisin näkyviin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi