itelet kädessäsi vuoden 2023 viimeistä Omalähiötä. Seuraavan kerran Omalähiö tippuu luukustasi tammikuun 12. päivä ja silloin eletäänkin jo vuotta 2024. Perinteisesti olen aina vuoden viimeisessä numerossa niputtanut kuluneen vuoden tapahtumat yhteen, jotta saisin hieman perspektiiviä siitä mitä kaikkea vuosi onkaan sisällään pitänyt. Itsekeskeisesti olen käyttänyt lähdeaineistona vain ja ainoastaan omia pääkirjoituksiani eli kyseessä on vuosi allekirjoittaneen vinkkelistä katsottuna.
Tammikuussa polkaistiin käyntiin eduskuntavaalivuosi ja ihmeteltiin kansalaisten, varsinkin lasten huonoa kuntoa, johon ehdotin lääkkeeksi hyötyliikuntaa. Itäratasuunnitelmat olisi myös mielestäni syytä haudata niin syvälle, etteivät ne löydy edes arkeologisissa kaivauksissa. Helmikuussa Suomen ja Ruotsin Nato-tiellä seisoi kaksi änkyrää, Unkari ja Turkki ja mietinnässä oli se, pitääkö Suomen odotella Ruotsia, jolla oli suuremmat ongelmat kyseisten änkyröiden kanssa. Samaan aikaan mietittiin tuputetaanko kouluissa lapsille pakolla kasvisruokaa. Lahdessa monitoimiareena alkoi kiinnostamaan päättäjiä, vaikka Kisapuistonkin stadionsuunnitelmat olivat vielä vahvan vatuloinnin alla. Maaliskuussa kyselin, olisiko jo aika saada viinit ruokakaupppoihin vai veisikö se meidät suomalaiset rappiolle? Lisäksi kaipailin lepoa aivoille tästä kaikesta tietoähkystä, jonka älylaitteet meille tarjoavat. Maaliskuussa Omalähiö ilmestyi ensimmäistä (ja ehkä myös viimeistä?) kertaa koko Lahden alueella. Syynä tietenkin eduskuntavaalit, jotka olivatkin perinteisesti varsin kiihkeät.
Huhtikuussa enteiltiin tiukkoja hallitusneuvotteluja, ihmeteltiin Lahden kaupungin kantamia miljoonia euroja KymiRingiin ja iloittiin Pelicansin loistavasta playoff-keväästä. Toukokuussa otin esille parkeketupakoinnin kieltämisen asuntoyhtiöissä ja ihmettelin miksei kouluihin saada kännykkäkieltoa. Kesäkuussa Pekka Haavisto starttasi presidenttipelin ja hallituskoalitio Orpo I näki päivänvalonsa.
Heinäkuussa perinteisesti lomailtiin, mutta Orpon hallitus eteni kriisistä toiseen, pysyen kuitenkin horjuen pystyssä. Elokuussa arpominen Kisapuiston stadionin ympärillä jatkui ja lisää ehdokkaita ilmaantui presidenttikilpaan. Syyskuussa selvisi, että Lahti tarvitsee uuden kaupunginjohtajan. Samassa kuussa ihmettelin kertakäyttökulttuurimme järkeä. Tekoäly teki tulemistaan, joten yhden pääkirjoituksen allekirjoittaneen puolesta kirjoittikin teköaly ChatGPT.
Lokakuussa ei paljon positiivista löytynyt, kun hallitus säästi ja leikkasi, hybridiuhat uhkasivat ja vauvakato Suomessa jatkoi jatkamistaan. Lahteen sentään löytyi uusi kaupunginjohtaja ja kaupunki vietti 118-vuotisjuhliaan. Marraskuu starttasi perinteisesti verotiedoilla mässäilyllä ja presindenttigallupeissakin alkoi tapahtumaan muutoksia. Sen sijaan Pelicansin kausi oli alkanut alakuloisissa tunnelmissa. Joulukuussa kyseltiin Salinkallion koulurakennuksen tulevaisuudesta. Onko sitä vai pitäisikö rakennus purkaa? Ihan viimeiseksi ihmeteltiin LähiTapiolan, Hyvinvointialueen ja kaupungin ihmeellistä kolmiodraamaa, joka varmuudella jatkuu ensi vuonna.
Olihan taas mielenkiintoinen vuosi täynnä kaikenlaisia tapahtumia, mutta jos joulupukilta jotain saisi toivoa ensi vuodeksi, niin miten olisi esimerkiksi maailmanrauha? Viimeiset 4 vuotta ovat pitäneet sisällään niin hurjia käänteitä, että nyt voisi tehdä itse kunkin mielenrauhalle eetvarttia sellainen vuosi, jossa ei nähtäisi sotaa tai kulkutauteja. Toivossa on hyvä elää!
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta itse kullekin säädylle!
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi