Pitelet käsissäsi vuoden viimeistä Omalähiötä. Vuoden viimeiseen lehteen sopinee pieni katsaus siitä, mitä kaikkea vuonna 2019 oikein tapahtui. Muistikirjana olen pitänyt omia pääkirjoituksiani tältä vuodelta, joten näkökulma rajoittuu etelälahtelaisen toimituksen työpöydän ääreen.
Tammikuussa meitä kuritti Valkoinen kurittaja. Muitakin sääilmiöitä viime vuonna nimettiin, mutta tämä oli ehdottomasti se raflaavin ja mieleenpainuvin. Kuun vaihteessa olivat esillä työttömien valmennuskursseilla rahastaminen sekä hoivayritykset, joiden vanhustenhoito miellettiin enemmän vanhusten säilömiseksi kuin hoidoksi. Raha puhui tässäkin tapauksessa vahvasti. Helmikuussa Matti Nykänen vaihtoi hiippakuntaa ja launeelaisia syytettiin ilmaston pilaamisesta puunpoltollaan.
Maaliskuussa kerrottiin, ettei Lahti kuulu Suomen kasvukeskuksiin. Se ei ehkä ketään yllättänyt, mutta Suomen arvottaminen maailman onnellisimmaksi maaksi herätti kyllä keskustelua. Pelicans yritti aikaansaada turkoosia kevättä, mutta stadilaisiin punanuttuihinhan se sitten karahti.
Huhtikuun ilmassa oli huomattavissa selkeästi vaalikiimaa ja sen tuloksena saatiin ns. punajuurihallitus ”muutaman” oikeistolaisemman hallituksen jälkeen. Toukokuussa kerrattiin netinkäytön kultaisia sääntöjä eli minkä nettiin laitat, sen edestäsi löydät. Ei ole selvää tuo edes kansanedustajille, saati sitten tavalliselle kaduntallaajalle. Lahti, tuo vihreiden arvojen puolestapuhuja, päätti lähteä mukaan KymiRingin moottoriurheilubisnekseen. Joku voisi löytää tuosta jonkinlaista kaksinaismoraalia, mutta kaupungintalolla vihreä omatunto haudattiin tulevien voittojen alle. Ennen kesää huudettiin vielä porukalla Mörköä, kun Leijonat hakivat perinteisesti Bratislavasta maailmanmestaruuden. Kesäkuussa saimme pitkästä aikaa lahtelaisen ministerin. Edellinen oli muuten samasta perheestä. Hyvinvointiyhtymä paljastui pahoivointiyhtymäksi ja pohjattomaksi rahakuiluksi.
Elokuussa Lahden Green Capital-hanke lähti kompastellen käyntiin, kun kaupunginjohtaja Timonen valitsi ihan issekseen projektin johtajan. Soppahan siitä syntyi ja eräänlainen ”hakuprosessi” piti järjestää. Vähemmän yllättäen haun jälkeen projektijohtajan nimi ei muuttunut.
Kesä tuo, syksy vie. Tällä kertaa syksy vei Launeen terveysaseman. Vuoden kestoaihe eli ilmastonmuutos jakoi edelleen suomalaisia. Puolet epäilee koko ilmastonmuutosta ja toinen puoli haluaisi Suomen olevan etunenässä ilmastonmuutoksen torjumisessa. Tappeluhan siitä syntyy.
Lokakuussa huolestuttiin Suomen vauvakadosta. Nyt pitäisi malttaa hetkeksi pudottaa se älypuhelin kädestä, jotta pystyisi touhuamaan jotain muuta, vaikka niitä vauvoja? Marraskuussa ihmettelin huonosti käyttäytyviä kansanedustajia, joiden käytöstavat viittavat enemmän koulukotiin kuin kultaisen käytöksen kirjaan. Posti meni lakkoon ja Huuhkajat ensimmäistä kertaa arvokisoihin. Myönnän, että itkin. Siis Huuhkajien vuoksi, en Postin. Paljon keskusteltiin sananvapaudesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jopa niin paljon, että vihreiden Petelius pyysi anteeksi saamelaissketsejään. Joulukuussa Postigate eteni jo niin pitkälle, että pääministeri Rinne sai lähteä. Tilalle saatiin todellista nuorta naisenergiaa, mikä tietenkin tietyissä piireissä kovasti harmitti, aina Virossa asti. Loppuvuosi keskusteltiinkin sitten vain ja ainoastaan Al-Holin leirin lapsista.
Olipahan taas kerrassaan hullu vuosi! Ei tarvitse olla suuri ennustaja, jos ennustaa, että ensi vuonna vauhti vain kiihtyy. Nyt on kuitenkin aika vetää hieman henkeä ja nauttia joulun ajasta. Tavataan näissä merkeissä seuraavan kerran 10. tammikuuta.
Hyvää joulua itse kullekin säädylle ja onnellista uutta vuotta 2020!
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi