Arkistot: Pääkirjoitukset

Suomalainen odottaa kesälomaansa kuin maratoonari maaliviivaa. Pitkän talven ja kevään aikana mielessä siintävät aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut ja täydellinen rentoutuminen. Sitten loma alkaa – ja samalla käynnistyy operaatio, joka muistuttaa enemmän sotilaallista erikoisharjoitusta kuin lepojaksoa.

Jostain syystä suomalainen ei osaa vain olla. Heti ensimmäisenä lomapäivänä laaditaan lista asioista, jotka on ehdottomasti tehtävä. Mökki pitää maalata. Terassi öljytä. Vene huoltaa. Sauna pestä. Marjat poimia. Kalat pyytää. Sukulaiset tavata. Lasten kanssa retkeillä. Festareilla käydä. Ja tietenkin tehdä se kuuluisa ”rentouttava lomamatka”, jonka jälkeen tarvitaan vielä toinen loma palautumiseen.

Monessa perheessä loma muistuttaa projektia, jossa jokaisella on oma käsityksensä siitä, mitä täydellinen kesä tarkoittaa. Toinen haaveilee riippumatosta ja hyvästä kirjasta. Toinen näkee mielessään Excel-taulukon, jossa jokainen kesäviikonloppu on täytetty minuuttiaikataululla. Lopulta kukaan ei enää muista, miksi missään piti käydä, mutta aikataulusta pidetään kiinni kuin valtion budjetista.

Erityisen mielenkiintoinen ilmiö on mökkeily. Suomalainen lähtee mökille rentoutumaan, minkä jälkeen hän viettää kolme viikkoa kantamalla lautoja, kaivamalla ojia, korjaamalla kattoa ja taistelemalla hyttysiä vastaan. Kun joku kysyy, miten loma meni, vastaus kuuluu ylpeänä: ”En ehtinyt istua kertaakaan.” Siinä vaiheessa ulkopuolinen voisi varovasti tiedustella, oliko kyseessä sittenkään loma.

Ehkä kesäloman suurin paradoksi onkin se, että sitä odotetaan lepäämistä varten, mutta usein siitä tehdään vuoden kunnianhimoisin suoritus. Rentoutuminen muuttuu tavoitteeksi, jota kohti pusketaan hiki otsalla.

Entä jos tänä kesänä kokeiltaisiin jotain vallankumouksellista? Jätettäisiin osa listoista tekemättä. Annettaisiin nurmikon kasvaa päivän tai pari liian pitkäksi. Siirrettäisiin yksi retki ensi vuoteen. Istuttaisiin terassilla ilman, että samalla pitäisi maalata sitä.

Saattaa nimittäin olla, että parhaat lomamuistot eivät synny suorittamisesta vaan siitä, ettei tee yhtään mitään. Ja mikä parasta – silloin syksyllä voi olla hieman pienempi riski joutua pohtimaan sekä työpaikalle paluuta että avioeroasianajajien puhelinnumeroita samalla kertaa.

Me täällä toimituksessa sinnittelemme töissä vielä viikon verran ensi viikon kesänumeron parissa, joten omat lomasuunnitelmat saavat vielä hetken odottaa…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Juhannus on suomalaisen vuodenkierron merkillisin juhla. Se on yhtä aikaa luonnon, valon, rakkauden, saunan, grillimakkaran ja kohtuutta huomattavasti suuremman alkoholimäärän juhla. Se on myös kansallinen selviytymisharjoitus, jossa testataan sekä ihmisen että hyttysten kestävyyttä.

Kaikki alkaa liikenteestä. Heti kun juhannusviikko koittaa, koko kansakunta päättää lähteä samaan aikaan mökille. Autojonot venyvät kilometritolkulla, ja navigaattori ilmoittaa määränpäähän saapumisajaksi suunnilleen syksyn ensimmäiset yöpakkaset. Silti matkaan lähdetään iloisin mielin. Takakontissa odottavat makkarat, saunajuomat ja ne tavarat, jotka muistettiin ottaa mukaan. Ne tärkeimmät unohtuivat tietenkin kotiin.

Perille päästyä alkaa juhannuksen pyhä rituaali: saunan lämmitys. Sauna on niin kuuma, että siellä voisi sulattaa vanhan auton puskurin. Sen jälkeen huidotaan vihdalla itseä ja läheisiä kohti parempaa verenkiertoa. Vihdan iskujen voimakkuudesta voi yleensä päätellä, kuinka monta saunajuomaa on jo nautittu.

Sitten sytytetään kokko. Tai ainakin yritetään. Kokko on suomalaisen juhannuksen kruunu, jonka äärellä ihaillaan kesäyön valoisaa taivasta. Joskus kokko syttyy kerralla. Toisinaan sen ympärillä seisoo joukko aikuisia ihmisiä puhaltamassa savua silmiinsä tunnin ajan ja vakuuttamassa toisilleen, että ”kyllä tämä kohta lähtee”.

Juhannukseen kuuluvat myös vanhat juhannustaiat. Kansanperinne kertoo, että tulevan puolison voi nähdä esimerkiksi keräämällä seitsemän kukkaa tyynyn alle tai pyörimällä alasti pellossa. Tässä kohtaa on syytä todeta, että suomalainen kansanperinne on kehitetty aikana, jolloin punkkeja oli vähemmän ja yksityisyydensuojaa enemmän. Nykyään alaston kieriminen heinäpellossa johtaa todennäköisemmin punkkitarkastukseen kuin elämänkumppanin löytymiseen.

Punkit ovatkin nousseet juhannuksen uusiksi vakiohahmoiksi. Ennen pelättiin lähinnä sadetta. Nyt pelätään pieniä kahdeksanjalkaisia matkustajia, jotka odottavat juhannusyön sankareita heinikon reunassa kuin ilmaisia taksikyytejä. Siinä missä suomalainen etsii juhannuksena onnea, punkki etsii suomalaista.

Kaikesta tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – juhannus säilyttää asemansa rakastetuimpana kesäjuhlana. Se on juhla, jossa makkara maistuu paremmalta, sauna tuntuu kuumemmalta ja yö näyttää valoisammalta kuin koskaan. Se on myös ainoa juhla, jossa ihmiset pitävät täysin normaalina yhdistelmää, johon kuuluu koivunoksilla pieksemistä, kokkojen polttamista, alastomana pellossa juoksemista ja punkkien etsimistä omasta navastaan.

Hyvää juhannusta, Suomi. Muistakaa nauttia kesästä, pitää huolta toisistanne – ja tarkistaa ne punkit ennen kuin sulhanen löytyy.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalainen vanhus ansaitsee tulla ymmärretyksi. Se kuulostaa itsestään selvältä vaatimukselta, mutta viime vuosina siitä on tullut yhä useammin keskustelun aihe. Hoivakodeista ja kotihoidosta on kantautunut huolestuttavia uutisia tilanteista, joissa työntekijän puutteellinen suomen kielen taito on johtanut väärinymmärryksiin, virheisiin ja jopa vaaratilanteisiin. Hoitajaliittojen kyselyissä suuri osa työntekijöistä kertoo havainneensa kielitaidon puutteista johtuvia riskejä potilas- ja asiakasturvallisuudelle.

Keskustelussa on kuitenkin syytä pysähtyä pohtimaan yhtä perustavanlaatuista kysymystä: miksi tilanteeseen on ylipäätään jouduttu?

Vastaus ei ole se, että suomalaiset olisivat yhtäkkiä menettäneet kiinnostuksensa hoiva-alaan. Pikemminkin ala on vuosien ajan kärsinyt ongelmista, jotka ovat tehneet siitä yhä vähemmän houkuttelevan. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Vastuu on suuri, mutta moni kokee, ettei palkka tai työolot vastaa työn vaativuutta. Vuorotyö kuormittaa, henkilöstöä on liian vähän ja kiireestä on tullut monessa yksikössä pysyvä olotila. Ei ole ihme, että osa koulutetuista hoitajista vaihtaa alaa tai hakeutuu muihin tehtäviin.

Kun työntekijöitä ei löydy tarpeeksi kotimaasta, katse on kääntynyt ulkomaille. Kansainvälinen rekrytointi ei ole ongelma sinänsä. Päinvastoin, monet ulkomailta Suomeen muuttaneet hoitajat tekevät arvokasta työtä ja ovat tärkeä osa suomalaista hoivajärjestelmää. Ongelma syntyy silloin, jos työntekijä päästetään vastuullisiin tehtäviin ilman riittävää kielitaitoa.

Vanhustyössä kieli ei ole pelkkä lisäosaaminen. Se on työväline. Hoitajan täytyy ymmärtää lääkeohjeet, kirjata oikein, kommunikoida lääkäreiden kanssa sekä ennen kaikkea ymmärtää asiakkaan tarpeita ja oireita. Jos iäkäs ihminen kertoo kivusta, huimauksesta tai pahasta olosta, väärinymmärryksille ei saisi jäädä tilaa. Hoitajaliittojen selvitysten mukaan juuri lääkehoitoon, kirjaamiseen ja ohjeiden ymmärtämiseen liittyvät riskit korostuvat silloin, kun kielitaito ei ole riittävällä tasolla.

Erityisen huolestuttavaa on, jos työnantajat peittelevät ongelmia tai katsovat niitä läpi sormien. Kielitaitovaatimuksista ei saa tulla joustava kohta budjettipaineiden keskellä. Vastuu kuuluu viime kädessä työnantajalle, ei työntekijälle eikä asiakkaalle.

Ratkaisu ei ole ovien sulkeminen ulkomaisilta työntekijöiltä. Ratkaisu on tehdä hoiva-alasta sellainen, että suomalaiset haluavat siellä työskennellä, ja samalla varmistaa, että jokainen alalle tuleva työntekijä saa riittävän kielikoulutuksen ennen kuin hän kantaa vastuuta haavoittuvimmista ihmisistämme.

Kyse ei ole maahanmuutosta. Kyse on hoidon laadusta. Ja siitä, että jokaisella vanhuksella on oikeus tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja hoidetuksi turvallisesti. Se ei ole kohtuuton vaatimus. Se on vähintä, mitä voimme heille tarjota.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Länsimailla on ollut jo pitkään yksi erikoinen tapa ratkaista hankalia ongelmia: ne siirretään mahdollisimman kauas omasta näkökentästä. Kun ongelma ei enää näy arjessa, syntyy helposti tunne siitä, että se on myös ratkaistu.

Tämä ajattelutapa näkyy konkreettisesti jätehuollossa. Vuosikymmenten ajan vauraat maat ovat kuljettaneet valtavia määriä jätettä köyhempiin maihin, erityisesti Afrikkaan ja Aasiaan. Virallisesti kyse on ollut kierrätyksestä ja materiaalien hyödyntämisestä, mutta käytännössä vastaanottajamaat ovat usein joutuneet kantamaan ympäristöhaitat, joita jätteen käsittely aiheuttaa. Ongelma ei kadonnut, se vain siirrettiin toisten hoidettavaksi.

Nyt samankaltaista logiikkaa näkyy yhä useammin myös maahanmuuttopolitiikassa. Useat Euroopan maat ovat pohtineet tai jo toteuttaneet malleja, joissa turvapaikanhakijoita siirretään EU:n ulkopuolisiin keskuksiin odottamaan hakemustensa käsittelyä. Ajatus on yksinkertainen: jos ihmiset eivät pääse Euroopan maaperälle, paine maiden omiin järjestelmiin vähenee.

Mutta väheneekö samalla itse ongelma?

Maailmassa on tällä hetkellä ennätysmäärä ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotia, vainoa, ilmastonmuutoksen seurauksia tai äärimmäistä köyhyyttä. Se, että heidät sijoitetaan vastaanottokeskuksiin tuhansien kilometrien päähän Euroopasta, ei poista näitä syitä. Se muuttaa vain sitä, missä ongelman seuraukset näkyvät.

On toki ymmärrettävää, että valtiot haluavat hallita maahanmuuttoa. Rajojen valvonta kuuluu jokaisen itsenäisen maan oikeuksiin. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, rakennetaanko kestäviä ratkaisuja vai ostetaanko vain hetkellistä helpotusta siirtämällä vastuu muualle.

Historia osoittaa, että ongelmat harvoin katoavat sillä, että ne siivotaan pois näkyvistä. Jätteet kasaantuvat edelleen jonnekin. Ihmiset, jotka etsivät turvallisempaa elämää, ovat edelleen olemassa. Jos niiden perimmäisiin syihin ei puututa, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin myös niiden maiden pöydälle, jotka yrittivät ne ulkoistaa.

Poissa silmistä voi olla hetkellisesti myös poissa mielestä. Mutta todellisuus ei toimi samalla tavalla. Maailma on nykyisin niin verkottunut, että ympäristöongelmat, muuttoliikkeet ja humanitaariset kriisit eivät pysähdy valtioiden rajoille.

Siksi tärkein kysymys ei ole, mihin ongelmat voidaan siirtää. Tärkeämpi kysymys on, miksi ne ovat olemassa ja mitä niiden vähentämiseksi voidaan tehdä. Muuten vaarana on, että länsimaat käyttävät yhä enemmän energiaa ongelmien piilottamiseen sen sijaan, että ne yrittäisivät ratkaista niitä.

Ja silloin poissa silmistä tarkoittaa vain sitä, että ongelma odottaa meitä jossain kauempana – kunnes se palaa takaisin näkyviin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Yhä useampi arjen asia hoidetaan nykyään verkossa. Pankkipalvelut, lääkäriajan varaukset, viranomaislomakkeet, Kela-hakemukset ja jopa kauppojen tarjoukset löytyvät ensisijaisesti digitaalisina. Kehitys on monella tavalla hyvä: palvelut nopeutuvat, kustannukset pienenevät ja asioita voi hoitaa kotisohvalta käsin kellonajasta riippumatta. Samalla kuitenkin kasvaa joukko ihmisiä, joille tämä uusi maailma ei avaudu yhtä helposti.

Erityisesti moni ikäihminen kokee jäävänsä sivuun yhteiskunnassa, jossa oletuksena on, että jokainen käyttää älypuhelinta, tunnistautuu verkkopankilla ja hallitsee sovellukset ongelmitta. Kaikilla näin ei ole. Osaamisen puutteen lisäksi ongelmia aiheuttavat muistin heikkeneminen, näköongelmat ja yksinkertaisesti se, ettei digitaalinen maailma ole koskaan tullut tutuksi. Monelle jo pelkkä pelko virheen tekemisestä estää palveluiden käytön.

Seuraukset voivat olla vakavia. Kun asiointi muuttuu liian vaikeaksi, osa jättää palveluita kokonaan käyttämättä. Lääkäriaika jää varaamatta, tukihakemus täyttämättä tai pankkiasia hoitamatta. Samalla yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kasvavat. On raskasta huomata, että yhteiskunta ympärillä muuttuu sellaiseksi, jossa oma osaaminen ei enää riitä.

Usein keskustelussa vedotaan kustannuksiin. Digipalvelut ovat halvempia ylläpitää kuin fyysiset asiakaspalvelut. Se on totta. Mutta yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkästään tehokkuus edellä. Jos säästöjen seurauksena osa kansalaisista jää palveluiden ulkopuolelle, maksamme lopulta hintaa muualla – lisääntyvinä terveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavana turvattomuuden tunteena.

Siksi fyysisiä asiakaspalveluita ei pitäisi ajaa alas liian nopeasti. Kaikkien ei tarvitse käyttää samoja kanavia. Digipalvelut voivat olla ensisijainen vaihtoehto, mutta rinnalla täytyy säilyttää mahdollisuus asioida myös ihmisen kanssa kasvotusten tai edes puhelimitse. Kyse ei ole vain palvelusta vaan arvokkuudesta. Moni ikäihminen on rakentanut tämän maan, tehnyt pitkän työuran ja maksanut veronsa vuosikymmenten ajan. Heillä on oikeus saada palveluita ilman tunnetta siitä, että ovat rasite tai kehityksen jarru.

Ratkaisu ei kuitenkaan ole pelkkä vanhojen palveluiden säilyttäminen. Myös digitukea tarvitaan lisää. Kirjastot, kansalaisopistot, järjestöt ja vapaaehtoiset tekevät jo arvokasta työtä opastaessaan ikäihmisiä digiasioissa. Tätä työtä pitäisi tukea nykyistä enemmän. Lisäksi palveluiden suunnittelussa olisi aidosti huomioitava ikääntyneet käyttäjät: selkeämmät sivut, yksinkertaisemmat kirjautumiset ja mahdollisuus saada helposti apua.

Digitaalinen kehitys ei ole vihollinen. Ongelma syntyy silloin, jos osa ihmisistä jätetään matkasta. Yhteiskunnan sivistystä ei mitata sillä, kuinka nopeasti palvelut saadaan verkkoon, vaan sillä, pidetäänkö kaikki mukana muutoksessa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Politiikan pitäisi olla tylsällä tavalla luotettavaa. Sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ratkaisujen etsimistä ja ennen kaikkea tavallisten ihmisten arjen parantamista. Silti viime vuosina politiikka on muuttunut yhä enemmän näyttämöksi, jossa tärkeintä ei tunnu olevan lopputulos vaan se, kuinka tehokkaasti vastapuolen saa raivostumaan.

Sosiaalinen media on täynnä poliitikkojen päivityksiä, joissa lähes ylpeillään sillä, kuinka “nyt vihervasemmisto kiehuu”, “oikeisto raivostui” tai “vasemmisto itkee taas”. Toisinaan itse päätöksen sisältö jää täysin sivuosaan. Pääasia näyttää olevan, että joku suuttuu. Että omat kannattajat taputtavat ja vastapuoli provosoituu. Mutta missä vaiheessa tästä tuli politiikan tavoite?

Tavallinen suomalainen tuskin herää aamulla pohtimaan, kuinka pahasti vastapuolen poliitikkoja voisi ärsyttää. Ihmiset miettivät sähkölaskujaan, työpaikkojaan, lasten koulua, terveydenhuollon toimivuutta ja sitä, riittävätkö rahat kuun loppuun asti. He odottavat päättäjiltä ratkaisuja – eivät jatkuvaa somesotaa.

Politiikassa on aina ollut vastakkainasettelua. Eri puolueilla on erilaiset arvot ja erilaiset näkemykset siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi rakentaa. Se kuuluu demokratiaan. Mutta aiemmin erimielisyyksien keskelläkin oli usein näkyvissä yksi yhteinen tavoite: Suomen ja suomalaisten etu.

Nyt tuntuu siltä, että politiikasta on tullut osittain kilpailu näkyvyydestä. Kärjekkäästi muotoiltu twiitti kerää enemmän huomiota kuin harkittu kompromissi. Algoritmit palkitsevat raivon, eivät yhteistyötä. Mitä enemmän vastakkainasettelua syntyy, sitä enemmän julkaisu leviää. Ja kun näkyvyys tuo kannatusta, moni poliitikko pelaa juuri sitä peliä.

Ongelma on, että samalla katoaa jotain olennaista. Jos päätöksiä tehdään ensisijaisesti oman joukon hurrausten tai vastapuolen ärsyttämisen vuoksi, vaarana on, että itse asia unohtuu. Kansalaiset muuttuvat sivustakatsojiksi poliittiseen kulttuurisotaan, jossa tärkeintä ei ole rakentaa vaan voittaa päivän väittely.

Ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että moni alkaa jo pitää tätä normaalina. Että politiikka muka kuuluu olla jatkuvaa ivaamista, kuittailua ja vastapuolen nolaamista. Ei kuulu. Demokratia tarvitsee kovaa keskustelua, mutta se tarvitsee myös kykyä kuunnella, neuvotella ja etsiä yhteistä suuntaa. Suomi ei lopulta hyödy siitä, että oikeisto suututtaa vasemmistoa tai vasemmisto suututtaa oikeistoa. Suomi hyötyy siitä, että joku keskittyy aidosti ratkaisemaan ongelmia.

Siksi olisi ehkä korkea aika kysyä ääneen: kuka enää puhuu tavallisen kansalaisen puolesta ilman tarvetta kerätä samalla pisteitä omalle kuplalleen? Kuka uskaltaa tehdä politiikkaa ilman jatkuvaa viholliskuvien rakentamista?

Sellaiselle politiikalle voisi juuri nyt olla enemmän tilausta kuin pitkään aikaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vielä muutama vuosikymmen sitten huijari saattoi kolkutella ovelle, kaupata ihmelääkettä torilla tai soittaa “varmana sijoitusvinkkinä” pidetyn tarjouksen lankapuhelimeen.

Ihmisiä on yritetty huijata niin kauan kuin ihmiset ovat käyneet kauppaa keskenään. Keinot muuttuvat, mutta perusajatus pysyy samana: herättää ahneus, kiire tai pelko ja saada ihminen toimimaan harkitsematta.

Digiaikana huijaukset ovat kuitenkin muuttuneet aivan uudelle tasolle. Enää ei tarvitse olla erityisen sinisilmäinen joutuakseen petetyksi. Nettihuijarit osaavat jäljitellä pankkien verkkosivuja, viranomaisten viestejä ja tunnettujen yritysten sähköposteja hämmästyttävän aidosti. Moni meistä on saanut tekstiviestin “paketin tullimaksusta”, “lukitusta pankkitilistä” tai “unohtuneesta laskusta”. Viesti näyttää uskottavalta, koska juuri uskottavuus on nykyhuijarin tärkein ase.

Erityisen huolestuttavaa on tekoälyn tuoma uusi ulottuvuus. Sosiaalisessa mediassa leviää videoita, joissa tunnetut poliitikot, urheilijat tai tv-kasvot näyttävät suosittelevan sijoituksia tai nopeita rikastumiskeinoja. Todellisuudessa kyse on tekoälyllä tuotetusta väärennöksestä. Ääni kuulostaa aidolta, ilmeet näyttävät oikeilta ja video on tehty niin taitavasti, että moni pysähtyy epäilemään vasta liian myöhään. Kun ennen sanottiin, että “kamera ei valehtele”, nykyään juuri kamera voi valehdella kaikkein vakuuttavimmin.

Huijauksissa vedotaan usein ihmisen perustunteisiin. Yksinäiselle tarjotaan rakkautta, taloushuolissa kamppailevalle helppoa rahaa ja kiireiselle nopeaa ratkaisua. Juuri siksi kuka tahansa voi joutua ansaan. Huijatuksi joutuminen ei ole merkki tyhmyydestä, vaan siitä, että vastassa on ammattimaisesti rakennettu petos.

Siksi tärkein suojamme ei ole teknologia vaan maltti. Vanha nyrkkisääntö toimii edelleen erinomaisesti: jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on huijausta.

Nopeita voittoja lupaavat sijoitukset, ilmaiset palkinnot ja painostavat viestit kannattaa kohdata epäillen. Linkkiä ei pidä avata vain siksi, että viesti näyttää aidolta tai lähettäjä tutulta.

Myös yhteiskunnalla on vastuunsa. Pankkien, viranomaisten, koulujen ja median täytyy opettaa digikriittisyyttä yhtä vakavasti kuin liikennesääntöjä. Tekoälyn aikakaudella jokaisen on opittava kysymään: voiko tämä olla lavastettua?

Nettihuijarit kulkevat kintereillämme jatkuvasti. Täydellistä suojaa ei ole, mutta terve epäluulo on edelleen paras turvaverkko. Kun pysähtyy hetkeksi ennen klikkausta, voi säästää paljon rahaa, murhetta ja häpeää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Omalähiö-lehden toimituksessa on eletty viime ajat historiallisia hetkiä. Lähes puolen vuosisadan ajan yksi osoite on ollut enemmän kuin työpaikka – se on ollut myös koti. Vanhempani Seppo ja Marja Salomaa hankkivat vuonna 1977 perheellemme uuden kodin Patomäentieltä. Olin itse silloin vasta 12-vuotias koululainen. Kyseessä oli koti, jossa oli mahdollista yhdistää myös pienyrittäjän arki, sillä perheemme asui alakerrassa, samalla kun yläkertaan rakentui piskuinen Omalähiön ”mediakeskus” ja toimisto. Pihavajaan mahtui mainiosti kirjapainon koko laitteisto.

Samassa osoitteessa on toiminut koko ajan myös Omalähiön kustannusyhtiö, Salomaan Kirjapaino, joka lähestyy jo kunnioitettavaa 70 vuoden ikää. Vaikka varsinainen kirjapainotoiminta päättyi 1990-luvun lopulla, sen perintö elää yhä lehden sivuilla: sitoutumisena laatuun, paikallisuuteen ja pitkäjänteiseen työhön.

Kotitalomme osoitteessa Patomäentie 10 onkin nähnyt niin lehden syntymisen, kasvun, muutokset kuin lukemattomat arjen tarinat, jotka ovat rakentaneet etelälahtelasista paikallisidentiteettiä vuodesta toiseen. Nyt, 49 vuoden jälkeen, on tullut aika kääntää sivua ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Edessä on iso muutos, mutta samalla myös mahdollisuus kehittyä, unohtamatta kuitenkaan juuriaan.

Ensimmäinen muutto ei ole pelkkä logistinen operaatio. Se on myös tunteikas rajapyykki. Vanhat seinät kantavat mukanaan muistoja: kiireisiä painopäiviä, kahvipöytäkeskusteluja, naurua ja joskus huoltakin. Patomäentiellä lehti otti ensi askeleensa ja kasvoi osaksi alueensa arkea. Ei ole liioittelua sanoa, että moni juttu sai alkunsa juuri siellä – pienessä toimituksessa, jossa paikallisuus on ollut aina sydämen asia. On ollut hieno huomata, että Omalähiöllä on paikkansa myös lukijoidemme keskuudessa alueen omana lehtenä.

Uusi osoitteemme Launeenkatu 4 ei ole sattumanvarainen valinta. Oli alusta asti selvää, että Omalähiön koti säilyy Etelä-Lahdessa – siellä, missä sen lukijatkin ovat. Muutto ei siis vie lehteä pois juuriltaan, vaan pikemminkin vahvistaa niitä. Uudet tilat tarjoavat mahdollisuuksia kehittyä ja katsoa eteenpäin, mutta samalla ne kantavat mukanaan vanhan hengen.

Haikeus kuuluu tällaisiin hetkiin. Se kertoo siitä, että menneellä on ollut merkitystä. Mutta haikeuden rinnalla kulkee myös odotus. Uusi osoite merkitsee uusia alkuja, uusia tarinoita ja uusia kohtaamisia.

Omalähiö ei ole vain paikka kartalla. Se on yhteisö, joka elää ja muuttuu – aivan kuten lehtikin. Ja vaikka osoite vaihtuu, yksi asia pysyy: halu kertoa lukijoillemme juuri tämän alueen tarinoita, läheltä ja lämmöllä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Maanantai-illan A-Studiossa nähtiin hetki, joka saattoi jäädä poliittiseen muistiin kevään eduskuntavaalien lähtölaukauksena. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta ja perussuomalaisten Ville Rydman ottivat yhteen tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi: vaalikevät tulee olemaan poikkeuksellisen kovaääninen, kärjekäs ja tunteikas.

Kyse ei ollut vain kahden poliitikon välisestä sananvaihdosta, vaan laajemman asetelman paljastumisesta. Vastakkain olivat arvomaailmat, politiikan suunnat ja ennen kaikkea kaksi erilaista kertomusta Suomesta. Kun keskustelu siirtyy faktoista tulkintoihin ja tulkinnoista tunteisiin, syntyy helposti tilanne, jossa kompromissien tila kapenee ja retoriikka kovenee.
Miksi tunteet käyvät kuumana jo nyt, vaikka vaaleihin on vielä aikaa? Yksi selitys löytyy hallituksen ja opposition jyrkästä asetelmasta. Hallituspuolueet puolustavat tekemiään ratkaisuja vaikeassa taloustilanteessa, kun taas oppositio näkee tilaisuuden haastaa linjaukset niin oikeudenmukaisuuden kuin vaikutustenkin osalta. Kun panoksena on uskottavuus talouden hoidossa ja kansalaisten arjen turvaamisessa, keskustelun sävy kiristyy väistämättä.

Lisäksi poliittinen kenttä on sirpaloitunut tavalla, joka korostaa vastakkainasetteluja. Keskustelun keskikenttä on kaventunut, ja puolueet hakevat profiiliaan entistä selvemmin omista lähtökohdistaan. Tämä näkyy erityisesti kysymyksissä, jotka koskevat talouspolitiikkaa, maahanmuuttoa ja ilmastotoimia – teemoja, joissa kompromissit ovat vaikeita ja tunteet pinnassa.
Gallupit kertovat tilanteesta, jossa asetelma ei ole täysin tasainen. Demarit ovat tällä hetkellä selvässä johdossa muihin suuriin puolueisiin nähden, mikä antaa vahvan lähtökohdan vaalikevääseen. Muut suuret puolueet seuraavat perässä selvästi tiiviimmässä nipussa, ja kamppailevat keskenään asemista sekä tulevien hallitusneuvottelujen lähtökohdista. Tämä epätasapaino ruokkii myös kampanjoinnin sävyä: haastajat pyrkivät horjuttamaan kärkipaikkaa entistä terävämmin, kun taas kärjessä oleva puolue joutuu puolustamaan kasvavan paineen alla.

Keväästä on siis odotettavissa poliittisesti kuuma. A-Studion väittely oli esimakua siitä, mitä tuleman pitää: nopeita repliikkejä, vahvoja näkemyksiä ja entistä vähemmän halua perääntyä. Kysymys kuuluu, pystyykö keskustelu säilyttämään myös rakentavan sävyn – vai jääkö tilaa enää muulle kuin vastakkainasettelulle ja huutamiselle.
Vaalien kannalta ratkaisevaa ei lopulta ole se, kuka puhuu kovimmin, vaan se, kuka onnistuu vakuuttamaan äänestäjät uskottavimmasta suunnasta Suomelle. Mutta ennen sitä, ääni tulee nousemaan – ja kipinät lentelevät.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi