Vuonna 2026 Suomi kohtaa monia uhkia, joista osa on tuttuja: geopoliittinen epävarmuus, talouden ailahtelevuus ja väestön ikääntyminen. Yksi vähemmän puhuttu, mutta pitkällä aikavälillä merkittävä riski liittyy kuitenkin koulutukseen – erityisesti kotikoulujen yleistymiseen ja niiden valvonnan puutteisiin.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on pitkään ollut ylpeydenaihe. Sen kulmakiviä ovat yhdenvertaisuus, laatu ja yhteiset opetussuunnitelmat, jotka takaavat kaikille lapsille yhtäläiset mahdollisuudet. Kotikoulujen kohdalla tämä periaate alkaa kuitenkin rakoilla. Vaikka kotiopetus on laillista, sen käytännön toteutus vaihtelee huomattavasti, eikä valvonta aina ole riittävää.

Ongelma ei ole itse kotiopetuksen idea, vaan se, että osa nuorista jää opetuksen sisällöllisesti ja pedagogisesti heikompaan asemaan. Kun opetusta ei sidota tiukasti valtakunnallisiin tavoitteisiin, on vaarana, että oppilaat eivät saavuta keskeisiä tietoja ja taitoja. Tämä voi näkyä myöhemmin vaikeuksina jatko-opinnoissa, työelämässä ja yhteiskuntaan kiinnittymisessä.

Erityisen huolestuttavaa on se, että osa kotikouluissa opetettavista sisällöistä voi olla ideologisesti värittynyttä. Opetus saattaa painottua vahvasti tiettyihin uskonnollisiin näkemyksiin tai poliittisiin tulkintoihin, jolloin kriittinen ajattelu ja monipuolinen tiedon tarkastelu jäävät taka-alalle. Koulujärjestelmän vahvuus on perinteisesti ollut siinä, että oppilaat altistuvat erilaisille näkökulmille ja oppivat arvioimaan tietoa itsenäisesti. Jos tämä korvautuu yksipuolisella opetuksella, seuraukset voivat ulottua yksilötasolta koko yhteiskuntaan.

Lisäksi kotikoulu voi pahimmillaan eristää nuoria sosiaalisesti. Koulu ei ole pelkästään oppimisen paikka, vaan myös ympäristö, jossa opitaan vuorovaikutusta, erilaisuuden hyväksymistä ja demokraattisen yhteiskunnan pelisääntöjä. Näiden kokemusten puute voi heikentää yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta – juuri sitä, mitä Suomi nykyisessä turvallisuustilanteessa eniten tarvitsee.

On myös syytä kysyä, kenen vastuulla lasten oikeus laadukkaaseen ja tasapainoiseen opetukseen lopulta on. Vanhemmilla on oikeus valita, mutta valtiolla on velvollisuus varmistaa, että jokainen lapsi saa riittävän, monipuolisen ja ideologisesti tasapainoisen koulutuksen. Tämä edellyttää nykyistä tiukempaa ohjausta, seurantaa ja tarvittaessa puuttumista kotiopetuksen sisältöihin.

Suomen tulevaisuuden kannalta koulutus ei ole sivuseikka, vaan keskeinen turvallisuustekijä. Jos annamme koulutuksellisen eriarvoisuuden ja ideologisen eriytymisen kasvaa, rakennamme samalla uusia jakolinjoja yhteiskuntaan. Siksi kotikoulujen asema ja valvonta on nostettava vakavaan keskusteluun – ennen kuin ongelmista tulee pysyviä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaisten fyysinen kunto on heikentynyt hiljalleen, lähes huomaamatta, vuosikymmenten ajan. Kehitys näkyy karusti tilastoissa: ylipaino ja lihavuus ovat yleistyneet kaikissa ikäryhmissä, ja normaalipainoisista on tulossa poikkeus pikemminkin kuin sääntö. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten epäonnistumisesta, vaan laajasta yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Arki on muuttunut. Työ on keventynyt fyysisesti, mutta samalla liikkuminen on vähentynyt. Istumme työpäivän, istumme työmatkat ja istumme vapaa-ajalla ruutujen ääressä. Samaan aikaan energiapitoista, pitkälle prosessoitua ruokaa on saatavilla enemmän kuin koskaan – nopeasti, halvalla ja vaivattomasti. Kun kulutus kasvaa ja kulutus (liikunnan muodossa) vähenee, lopputulos on väistämätön.

Myös elinympäristö ohjaa valintoja. Kaupunkirakenne, autoistuminen ja arjen kiire tekevät liikkumisesta usein valinnan pakon sijaan. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa tai tehdä terveellisiä ruokavalintoja, vaikka tahtoa olisi. Kuntoerot kasvavat, ja ne heijastuvat suoraan kansanterveyteen.

Tilanteen vakavuus on viimein alettu tunnistaa. Perinteinen painoindeksi ei kerro riittävästi ihmisen todellisesta terveydestä, ja siksi rinnalle on kehitetty uusia mittareita, jotka huomioivat paremmin kehon koostumuksen ja toimintakyvyn. Tämä on askel oikeaan suuntaan: pelkkä paino ei ratkaise, vaan se, miten keho toimii.

Mutta mittaaminen ei yksin riitä. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Liikunnasta on tehtävä arjen oletus – turvalliset kävely- ja pyöräilyreitit, koulupäivien liikunnallistaminen ja työpaikkojen aktiivisuutta tukevat käytännöt ovat keskeisiä. Samalla ravitsemusympäristöä on ohjattava: terveellisen ruoan tulee olla helpoin ja houkuttelevin valinta.

Yhtä tärkeää on asennemuutoksen tukeminen. Kunto ei ole ulkonäkökysymys, vaan toimintakyvyn ja hyvinvoinnin perusta. Kun liikkumisesta tehdään osa jokapäiväistä elämää, ei erillinen suoritus, muutos on mahdollinen.

Normaalipainoisten “katoaminen” ei ole väistämätön kohtalo. Se on seurausta valinnoista – ja siksi myös korjattavissa. Kysymys kuuluu, olemmeko valmiita tekemään ne päätökset, jotka palauttavat suomalaiset takaisin liikkeeseen?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen sen ajatuksen palautti takaisin julkiseen keskusteluun. Ajatus, jota on Lahdessa vatvottu aina aika ajoin. Olisiko Lahdesta talviolympialaisten näyttämöksi? Joidenkin mielestä kyseisen asian miettiminenkin on totaalista huuhaata, toisten mielestä kisat voisivat olla mahdollisuuksien rajoissa.

Ajatus talviolympialaisten tuomisesta Lahteen ei ole uusi. Päijät-Hämeen pääkaupunki on vuosikymmenten ajan rakentanut identiteettiään talviurheilun keskuksena. Salpausselän kisat, kansainväliset hiihtotapahtumat ja pitkät perinteet ovat luoneet mielikuvan kaupungista, jossa lumi, ladut ja hyppyrimäet kuuluvat olennaisesti paikalliseen kulttuuriin. Siksi ei ole yllättävää, että aika ajoin keskustelu kääntyy myös kaikkein suurimpaan talviurheilutapahtumaan: talviolympialaisiin.

Olympiahaaveita on Lahdessa pohdittu eri muodoissa jo vuosien ajan. Ajatus on usein kytkeytynyt Suomen laajempiin olympiahankkeisiin, joissa Lahti olisi toiminut yhtenä keskeisenä kisakaupunkina. Kaupungin vahvuutena on erityisesti pohjoismaisten hiihtolajien infrastruktuuri. Salpausselän urheilukeskus on jo valmiiksi kansainvälisen tason areena, joka on tottunut suuriin yleisömääriin ja arvokisoihin. Tämä on antanut pohjaa ajatukselle, että osa olympialaisista voitaisiin järjestää Lahdessa ilman valtavia uusia investointeja.

Viime päivinä keskustelu on jälleen saanut uutta vauhtia. Talviurheilun tulevaisuutta ja olympialaisten järjestämismalleja arvioidaan kansainvälisesti uudella tavalla, ja myös Suomessa on noussut esiin ajatus hajautetuista kisoista. Tällaisessa mallissa eri lajit voisivat sijoittua useisiin kaupunkeihin, jolloin yksittäisen kaupungin taloudellinen ja infrastruktuurinen paine kevenisi. Tällaisessa kokonaisuudessa Lahden rooli voisi olla luonteva – erityisesti hiihtolajien ja yhdistetyn kilpailujen näyttämönä.

Samalla keskustelu tuo esiin myös kysymyksiä. Olympialaisten järjestäminen on nykyisin valtava taloudellinen ja organisatorinen ponnistus. Monet kaupungit ovat viime vuosina vetäytyneet hakuprosesseista kustannusten ja riskien vuoksi. Vaikka Lahdella on vahva urheilullinen perinne, olympialaisten mittakaava on aivan toista luokkaa kuin yksittäisten MM-kisojen tai maailmancupin osakilpailujen järjestäminen.

Lopulta kysymys kuuluukin: onko Lahdella todellista mahdollisuutta nousta talviolympialaisten näyttämöksi? Vastaus riippuu pitkälti siitä, millaisiksi olympialaiset tulevaisuudessa muotoutuvat. Jos kisat pysyvät jättimäisenä yhden kaupungin projektina, Lahti tuskin yksin kantaa vastuuta. Mutta jos suunta on kohti hajautettuja, olemassa olevaan infrastruktuuriin nojaavia kisoja, voi Lahden nimi nousta yhä vakavammin keskusteluun. Silloin meidän vanhaja perinteinen talviurheilukaupunkimme voisi hyvinkin löytää paikkansa olympiakartalta. Ken elää, se näkee.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuosien 2020–2026 ajanjakso jää suomalaisten lasten ja nuorten muistiin poikkeuksellisena aikana. Harva sukupolvi on joutunut kasvamaan yhtä monien samanaikaisten kriisien keskellä. Vaikka Suomi on edelleen turvallinen ja vakaa maa, maailman tapahtumat ovat heijastuneet myös tänne – koteihin, kouluihin ja nuorten mieliin.

Koronapandemia katkaisi monen lapsen ja nuoren arjen. Koulut siirtyivät etäopetukseen, harrastukset keskeytyivät ja ystävien tapaaminen muuttui rajoitetuksi. Monelle nuorelle juuri ne vuodet, jolloin sosiaaliset suhteet ja identiteetti rakentuvat, kuluivat eristäytyneissä olosuhteissa. Vaikka suuri osa nuorista sopeutui tilanteeseen yllättävän hyvin, jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi lisääntyneenä yksinäisyytenä ja mielenterveyden haasteina.

Samaan aikaan maailma ympärillä muuttui levottomammaksi. Ukrainan sota toi sodan Eurooppaan tavalla, jota moni nuori ei ollut aiemmin kokenut. Uutiskuvat, keskustelut turvallisuudesta ja jatkuva epävarmuus ovat vaikuttaneet siihen, miltä tulevaisuus näyttää nuorten silmissä. Myös Lähi-idän pitkittyneet konfliktit ja maailmanpolitiikan jännitteet ovat lisänneet tunnetta siitä, että maailma on entistä arvaamattomampi. Kansainvälisen politiikan kärjistyminen on vahvistanut tätä epävarmuutta. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin toiminta on monin paikoin arvaamatonta, mikä on lisännyt huolta maailmanpolitiikan suunnasta. Kun globaalit suurvallat toimivat ristiriitaisesti, myös pienen maan nuoret seuraavat uutisia tarkemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Taloudelliset vaikutukset näkyvät arjessa konkreettisesti. Inflaatio, energian hinnan nousu ja valtiontalouden kiristyminen ovat vaikuttaneet monien perheiden tilanteeseen. Nuoret aistivat helposti vanhempiensa huolen toimeentulosta, ja se voi heijastua heidän omaan turvallisuuden tunteeseensa.

Silti tämän ajan tarinassa on myös toinen puoli. Suomalaiset nuoret ovat osoittaneet poikkeuksellista kykyä sopeutua ja kantaa vastuuta. He ovat oppineet nopeasti uusia tapoja opiskella, keskustelleet avoimesti mielenterveydestä ja seuranneet yhteiskunnallisia kysymyksiä aiempaa aktiivisemmin. Monelle kriisit ovat myös vahvistaneet halua vaikuttaa tulevaisuuteen.

Siksi tärkein kysymys ei ole vain se, mitä nämä vuodet ovat tehneet nuorille – vaan mitä me aikuisina teemme nyt. Lasten ja nuorten usko tulevaisuuteen ei synny pelkistä sanoista, vaan teoista: turvallisista kouluista, toimivista palveluista ja siitä, että heidän huolensa otetaan vakavasti.

Juuri nyt nuoret tarvitsevat ennen kaikkea viestin siitä, että vaikeista ajoista huolimatta tulevaisuus on rakennettavissa. Se on sukupolvelta toiselle siirtyvä lupaus – ja meidän velvollisuutemme pitää siitä kiinni.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi