Sisällissota, vapaussota, punakapina, kansalaissota, luokkasota. Vuoden 1918 tapahtumia on kutsuttu monella eri nimellä. Käyttää itse sitten mitä nimeä tahansa tuosta ikävästä ajanjaksosta historiassamme, niin viime viikkoina ei ole voinut välttyä törmäämästä aiheeseen. Onhan sodasta kulunut nyt tasan sata vuotta. Sotahistoria kirjoitetaan yleensä aina voittajan näkökulmasta eli häviäjät ovat kovin usein syypäitä koko sotaan ja mitään ihmisarvoa loukkaavaa ei tietenkään tapahtunut, ainakaan voittajan taholta. Sankarit löytyvät aina voittajien puolelta, konnat häviäjien leiristä. Jokainen tietänee, ettei näin aina ole, sillä varsinkaan sodassa asiat eivät ole koskaan aivan mustavalkoisia.
Nyt näin ”juhlavuonna” on ilmestynyt paljon uutta tai piilossa ollutta materiaalia sodan vaiheista ja sen jälkiseuraamuksista. Jokohan olisi aika perata tapahtumat läpi ilman suuria tunteita, vai riittääkö edes sata vuotta poistamaan kaikkea sitä katkeruutta, mitä sisällissota herätti molemminpuolin? Ja saako valkoisten suuria sankareita arvostella vankien huonosta kohtelusta ja mielivaltaisista teloituksista? Vai pyhittääkö sota keinot?
Tutustuttuani aiheeseen mm. etelälahtelaisen Marjo Liukkosen hienon Hennalan naismurhat 1918 kirjan sekä erinäisten TV-ohjelmien kautta, olen oikeastaan ihmetellyt sitä, miksi kaikki tämä on lakaistu maton alle näinkin pitkän ajan. Tarinat ovat todella hurjia ja monia ihmisiä, mukana lapsia ja naisia, on lahdattu oikein kunnolla, ilman sen kummempaa syytä. Joissain kohtaa on mieleeni tullut sana puhdistus eli maa pyrittiin sisällissodan jälkimainingeissa puhdistamaan kaikesta vähänkin punaiseen viittaavasta. Onpa puhuttu jopa rotuhygieniasta, joka tuolloin nosti maailmalla päätään. Sodan jälkeinen vankien käsittely muistutti pitkälti keskitysleiritoimintaa toistuvine ja mielivaltaisine teloituksineen sekä vankien nälkiinnyttämisineen. Pidän suoranaisena ihmeenä, että sisällissodan pyörteiden jälkeen, vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, meillä oli olemassa vahva ja ennen kaikkea yhtenäinen kansa, joka kykeni yhtenä kansana taistelemaan talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan.
Näen hyvänä, että asiat nyt tutkittaisiin perinpohjin ja pääsisimme kansana matkaamaan yhdessä eteenpäin. Tunnustetaan tosiasiat ja tehdyt virheet. Sota tuo monissa ihmisissä esiin sellaisia ikäviä luonteenpiirteitä, kuten sadistisuus tai kostonhimo, joita emme normaalissa elämässä edes tiedosta meissä asustavan. Aseiden tuoma valta kun vaikuttaa joihinkin meistä oudolla, eikä kovinkaan kunniakkaalla tavalla. Eivät suomalaiset silti ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset maailmassa. Tämän kaltaista ihmismielen pimeää puolta nähdään ikävä kyllä joka puolella maailmaa, missä vain sotaa käydään.
Siksi olenkin aika varma siitä, että jos sodan tulos olisikin ollut toisin päin, oltaisiin Suomessa joka tapauksessa nähty ns. puhdistus. Tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut punainen puhdistus. Näin ne asiat yleensä sodan jälkeen aina etenevät. Voittaja puhdistaa maan vastustajistaan ja vain yksi totuus sodasta jää elämään.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi