Vuosi: 2026

Bensanhinta tuntuu olevan yksi politiikan tärkeimmistä mittareista. Kun polttoaine kallistuu, kansa hermostuu, poliitikot kiirehtivät selittelemään ja oppositio haistaa tilaisuutensa. Kun hinta laskee, hallitus voi hetken hengähtää. Siinä tuntuu olevan yhdentekevää, mitä maailmalla muuten tapahtuu, kunhan tankki täyttyy kohtuuhintaan.

Suomessa euron litrahinta on ollut vaalien alla tuttu lupaus. Bensa halvemmaksi, autoilijan kukkaro kuntoon ja kansa tyytyväiseksi! Mutta vaalipuheiden jälkeen todellisuus on usein toinen. Polttoaineen hintaan vaikuttavat verotuksen lisäksi maailmanmarkkinat, valuuttakurssit, jalostuskustannukset ja kansainväliset kriisit. Yksikään suomalainen hallitus ei pysty yksin määräämään, mitä bensalitrasta maksetaan.

Yhdysvalloissa sama ilmiö näkyy vielä selvemmin. Amerikkalaisille auto ei ole monin paikoin ylellisyys vaan välttämättömyys. Pitkät etäisyydet ja puutteelliset joukkoliikenneyhteydet tekevät polttoaineen hinnasta jokapäiväisen kysymyksen. Kun tankkaaminen kallistuu, tyytymättömyys kohdistuu nopeasti presidenttiin. Eikä sillä välttämättä ole merkitystä, mistä hinnannousu johtuu.

Donald Trumpin kohdalla polttoaineen hinta onkin poliittisesti herkkä asia. Jos venäläisen öljyn tai dieselin saatavuuden helpottaminen tarjoaa keinon painaa hintoja alas, houkutus tarttua siihen on suuri. Mutta jos halpojen polttoaineiden tavoittelu merkitsee samalla Venäjän talouden ja sotakoneiston rahoituksen helpottumista, on syytä kysyä, millä hinnalla säästö lopulta saadaan.

Halpa diesel voi tuntua voitolta tankilla, mutta lasku voi tulla maksettavaksi aivan muualla. Venäjän öljytulot ovat olleet keskeinen osa maan valtiontaloutta ja kykyä jatkaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa. Siksi energiaan liittyviä sopimuksia ei voi arvioida vain sen perusteella, montako senttiä litrahinnasta saadaan pois.

Tässä on politiikan ristiriita: vaaleissa puhutaan mielellään suurista arvoista, turvallisuudesta ja kansainvälisestä vastuusta, mutta arjessa moni ratkaisee tyytyväisyytensä sen mukaan, paljonko tankkaus maksaa. Pitkän aikavälin seuraukset jäävät helposti lyhyen aikavälin helpotuksen varjoon.

Tavallista autoilijaa ei pidä syyllistää siitä, että hän haluaa selvitä arjen menoista. Polttoaineen hinnalla on todellinen vaikutus etenkin niille, joilla ei ole vaihtoehtoa omalle autolle. Mutta poliitikkojen tehtävä olisi katsoa myös bensapumpun näyttöä pidemmälle.

Jos maailmanpolitiikan suuntaa ohjaa viime kädessä se, mitä kuljettaja maksaa seuraavasta tankillisesta, olemme pulassa. Silloin periaatteet ovat myynnissä litrahinnan mukaan – ja joku muu voi lähettää loppulaskun.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Poliittinen gallup on nykyään uutinen, vaikka mitään ei olisi oikeastaan tapahtunutkaan. Jälleen kerran eilen julkaistiin puolueiden kannatusluvut. Yksi puolue on ”romahtanut”, toinen ”tehnyt hurjan nousun” ja kolmas ”jäänyt jälkeen”. Otsikot kirkuvat ja puolueiden puoluetoimistoissa joko korkataan kuohuviini tai järjestetään kriisipalaveri.

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi numeroiden äärelle. Gallupiin haastatellaan yleensä noin 2 000 ihmistä (viimeisimmässä Ylen kyselyssä kysyttiin 2800 ihmiseltä, joista 800 ei vastannut lainkaan). Jos kahden puolueen kannatuksessa on eroa 0,1 prosenttiyksikköä, tarkoittaa se tämän kokoisessa otoksessa käytännössä vain noin kahta vastaajaa. Siis kahta ihmistä. Silti tästä voidaan rakentaa näyttävä otsikko: ”Puolue X nousi!” tai ”Puolue Y syöksyy!”

Kuinka vakavasti tällaiseen pitäisi suhtautua, kun gallupin virhemarginaali on tyypillisesti noin 1,8 prosenttiyksikköä? Pienet muutokset mahtuvat helposti kokonaan normaalin tilastollisen vaihtelun sisään. Puolueen kannatus voi siis todellisuudessa olla täysin ennallaan, vaikka käyrä lehdessä näyttää dramaattisesti ylös tai alas.

Silti galluppeja tehdään ja julkaistaan yhä useammin. Yle ja Helsingin Sanomat julkaisevat omia mittauksiaan noin kahden viikon välein. Miksi ihmeessä näin usein?

Toki gallupeilla on tehtävänsä. Kun tuloksia tarkastellaan pitkällä aikavälillä, niistä voidaan nähdä oikeita kannatustrendejä. Jos puolueen kannatus nousee kuukausien ajan ja sama näkyy useissa eri mittauksissa, asialle on syytä antaa painoarvoa.

Mutta kahden viikon välein julkaistuna gallupista tulee helposti enemmän viihdettä kuin tiedettä. Media saa klikkiotsikoita, puolueet saavat hetkellisiä onnentunteita – tai vastaavasti aihetta hätääntyä.

Politiikka alkaa samalla muistuttaa pörssikurssien seuraamista. Yksi prosentti sinne, toinen tänne, ja heti pitää keksiä selitys. Mikä meni pieleen? Mikä onnistui? Kuka voitti? Kuka hävisi? Ja todellisuudessa mikään ei välttämättä muuttunut.

Ja lopulta kaikki gallupit törmäävät yhteen armottomaan tosiasiaan: vaaliuurnilla ei kysytä mielipidettä gallupkoneelta. Siellä ratkaisee äänestäjä.

Gallupit voivat pidemmällä aikavälillä kertoa suunnasta, mutta eivät vaalitulosta. Siksi ehkä olisi terveellistä suhtautua jokaiseen kahden viikon välein ilmestyvään kannatusmittaukseen hieman nykyistä rauhallisemmin.

Kun kahden ihmisen ero voidaan nostaa valtakunnalliseksi poliittiseksi uutiseksi, kannattaa muistaa yksi sana: Virhemarginaali.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Launeen Citymarketin parkkipaikasta on tullut Lahdessa nuorten kokoontumispaikka. Viikonloppuisin paikalla on parhaimmillaan ollut satoja nuoria. Mukaan mahtuu myös melua, roskaamista, vaarallista ajamista ja muuta häiriökäyttäytymistä. Poliisi on joutunut puuttumaan tilanteeseen.

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi itse ilmiön äärelle. Miksi nuoret kokoontuvat juuri Citymarketin pihalle? Onko se merkki siitä, ettei Lahdessa ole nuorille riittävästi paikkoja? Vai siitä, että nuoret haluavat yksinkertaisesti tehdä sitä, mitä nuoret ovat aina tehneet: tavata toisiaan?

Lahtelaisille vanhemmille sukupolville asetelma on tuttu. 1960–70-luvuilla nuoriso kokoontui Kopin aulaan. 1980– 90-luvuilla tavattiin Carrolsin kulmalla. Paikat ja vuosikymmenet vaihtuivat, mutta perusasia pysyi samana. Nuori haluaa nähdä kavereitaan, vaihtaa kuulumisia, nauraa, näyttää uutta mopoa tai vain olla tekemättä mitään erityistä. Nyt kokoontumispaikka on Launeen Citymarket.

Toki nykypäivässä on eroja. Nuorilla on taskussaan koko maailma älypuhelimen kautta. Sosiaalinen media, pelit ja videopalvelut tarjoavat loputtomasti tekemistä. Juuri siksi on oikeastaan aika hienoa, että sadat nuoret haluavat edelleen kohdata toisensa kasvokkain. Ehkä Citymarketin piha kertoo siis myös jostakin positiivisesta.

Lahdessa on kyllä nuorisotiloja ja harrastusmahdollisuuksia. Esimerkiksi Launeen Lähteen nuorisotila on kaupungin mukaan suunniteltu juuri nuorten kohtaamispaikaksi. Silti kaupungin omassa tuoreessa kyselyssä nuoret ovat kaivanneet paikkaa, jossa voisi olla rennosti kavereiden kanssa myös iltaisin – ilman, että joka hetki pitäisi osallistua johonkin ohjattuun toimintaan. Siinä on ehkä asian ydin. Nuoret eivät välttämättä kaipaa lisää ylhäältä ohjattua toimintaa. He kaipaavat tilaa olla nuoria.

Citymarketin pihalla ongelma ei ole nuorten määrä. Ongelma syntyy silloin, kun pieni joukko pilaa suuren joukon maineen vaarallisella ajamisella, roskaamisella tai häiriköinnillä. Kauppiaan sanoin porukkaa saa olla paljonkin, kunhan pöljäily loppuu.

Ratkaisua ei siksi pitäisi etsiä vain karkottamalla nuoret pois. Pitäisi kysyä heiltä, mihin he haluavat mennä. Ehkä 2020-luvun Lahti tarvitsee oman Kopin aulan tai Carrolsin kulman? Paikan, joka on nuorten näköinen, helposti saavutettava ja jossa saa olla kavereiden kanssa – turvallisesti, mutta ei holhottuna.

Jos nuoret vielä vuonna 2026 haluavat kokoontua kasvokkain, siitä kannattaa olla enemmän iloinen kuin huolissaan. Ihan äsken olimme huolissamme nuorista, jotka vierttävät kaiken aikansa ruudun ääressä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalainen on kummallinen eläin. Kaupassa vertaillaan sentin tarkkuudella tarjouksia, valitetaan ruoan hinnasta ja kauhistellaan inflaatiota. Sitten kotiin kannettu ruoka unohtuu jääkaapin perälle ja päätyy muutaman päivän päästä roskikseen. Roskiin vaan. Kyllä sitä ruokaa riittää.

Tällä viikolla vietetään Hävikkiviikkoa. Aihe on tarpeellinen, sillä suomalaisessa ruokaketjussa päätyy edelleen hukkaan järkyttävä määrä ruokaa. Luken (Luonnonvarakeskus) mukaan Suomessa syntyy vuosittain lähes 400 miljoonaa kiloa ruokahävikkiä eli alun perin syömäkelpoista ruokaa.

Eikä syyllistä tarvitse tällä kertaa etsiä ensisijaisesti kaupan tiskin takaa tai ravintolan keittiöstä. Suurin hävikki syntyy kodeissa. Kotitaloudet tuottavat noin 155 miljoonaa kiloa ruokahävikkiä vuodessa. Ravitsemispalveluissa määrä on noin 64 miljoonaa kiloa ja kaupoissa noin 57 miljoonaa kiloa.Toisin sanoen: me suomalaiset heitämme itse ruokaa roskiin enemmän kuin kaupat tai ravintolat.

Ja tämä tulee kalliiksi. Kotitalouksien ruokahävikin rahallinen arvo on arviolta noin 590 miljoonaa euroa vuodessa. Sata euroa jokaista suomalaista kohti. Roskiin. Siinä on jo melko kallis tapa kasvattaa biojäteastiaa.

Toki kaupoilla, ravintoloilla, kouluilla ja päiväkodeilla on oma vastuunsa. Ravitsemispalveluissa suuri osa hävikistä syntyy ruoasta, joka valmistetaan mutta ei koskaan päädy lautaselle. Kouluruokaa siis valmistetaan lapsille – ja osa päätyy roskiin ennen kuin yksikään lapsi ehtii syödä sitä.

Silti suurin taistelu käydään kotona. Jääkaapissa. Liian usein ostetaan enemmän kuin tarvitaan, tehdään ruokaa liikaa ja kuvitellaan, että parasta ennen tarkoittaa samaa kuin pilalla. Ei tarkoita. Ruokaa myös yksinkertaisesti unohtuu. Ja joskus laiskuus voittaa: tähteiden lämmittäminen ei houkuttele, kun puhelimesta saa tilattua jotain muuta.

Ruokahävikin vähentäminen ei vaadi sankaruutta. Se vaatii vähän suunnittelua ja tervettä järkeä. Katso jääkaappiin ennen kauppaan lähtöä. Osta tarpeeseen. Syö tähteet. Pakasta ajoissa. Haista ja maista ennen kuin heität pois.

Ruokahävikki ei ole vain hukattua rahaa. Ruoan valmistamiseen on tarvittu viljelyä, vettä, energiaa, kuljetuksia, työtä ja aikaa. Kun valmis ruoka päätyy roskikseen, kaikki se menee mukana.

Suomi tavoittelee ruokahävikin puolittamista vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on hyvä, mutta ennen seuraavaa ohjelmaa, strategiaa ja työryhmää voisimme tehdä jotakin paljon yksinkertaisempaa.

Syödä sen ruoan, jonka olemme jo ostaneet. Se on halvin hävikkiviikon kampanja – eikä maksa veronmaksajalle senttiäkään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Eduskuntavaaleihin on vielä matkaa, mutta poliittinen lähtölaskenta on jo alkanut. Puolueiden koneistot käyvät kierroksilla, ehdokkaita kaivetaan esiin ja puheita harjoitellaan. Kohta alkaa myös se tuttu näytelmä, jossa kaikki lupaavat vähän kaikkea ja kukaan ei tunnu muistavan, kuka laskun lopulta maksaa.

Jos gallupeja katsoo vuoden taakse, suomalainen puoluekartta on ollut melkoinen vuoristorata. Syksyllä 2025 SDP huiteli peräti 25–26 prosentin lukemissa, kokoomus oli noin 19 prosentissa ja perussuomalaiset vasta 13 prosentin tuntumassa.

Nyt maisema on toinen. SDP johtaa edelleen, mutta kannatus on tullut alas. Ylen syyskuun mittauksessa demarit olivat 22,6 prosentissa. Kokoomus sai 17 ja perussuomalaiset jo 16,3 prosenttia. Ero kokoomuksen ja perussuomalaisten välillä oli kutistunut vaivaiseen 0,7 prosenttiyksikköön.
HS tuoreessa mittauksessa PS oli jo 15 prosentissa ja kokoomus 16,5ä. SDP johti 23,4 prosentilla.

Yksi trendi on siis selvä: SDP huima kannatushuippu on sulanut ja perussuomalaisten pitkä alamäki on kääntynyt nousuksi. Keskusta roikkuu neljänneksi suurimpana puolueena, mutta senkin todellinen vaalikunto mitataan vasta vaaliuurnilla.

Gallupit eivät kuitenkaan jaa valtakirjoja. Virhemarginaali muistuttaa siitä, että muutaman prosenttiyksikön heilahduksesta ei vielä kannata rakentaa uutta hallitusta.

Kevään vaaleissa suomalaisilta kysytään ennen kaikkea rahasta. Onko Suomella varaa nykyiseen velkavetoiseen menoon? Mistä löytyvät työpaikat? Kuinka työttömyys saadaan alas? Mitä palveluja voidaan oikeasti rahoittaa ja mitä ei?

Sitten tulevat turvallisuus, maahanmuutto, koulutus, terveydenhuolto, asumisen ja ruoan hinta sekä tavallisen ihmisen ostovoima. Kauniit arvopuheet ovat helppoja. Vaikeampaa on kertoa, mistä rahat niiden toteuttamiseen otetaan.

Ja sitten on hallituspeli. Jos nykyinen oikeistopohja jatkaisi, pitäisi kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP ja kristillisdemokraattien löytää jälleen yhteinen sävel. Toisaalta pöydälle voi nousta kokoomuksen ja SDP sinipuna. Keskustan asema voi puolestaan tehdä siitä jälleen hallitusneuvottelujen kiinnostavan palikan. Mahdollisia yhdistelmiä on useita, mutta niiden toteutuminen riippuu ennen kaikkea vaalituloksesta ja puolueiden keskinäisistä kynnyskysymyksistä.

Yksi asia on varma: keväällä ei äänestetä gallupia. Silloin katsotaan, kuka on saanut suomalaiset uskomaan siihen, että juuri hänen reseptillään Suomi nousee. Ja tällä kertaa pelkkä lupaus ei ehkä riitä. Kansalaiset saattavat nimittäin kysyä sen kaikkein kiusallisimman kysymyksen: Kuka maksaa?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

PISA-tulokset ovat jälleen pöydällä. Eikä siinä pöydässä ole tällä kertaa juuri mitään kehuttavaa. Suomen koululaisten osaaminen on vajonnut vuosi vuodelta alaspäin kuin lehmän häntä. Entisestä koulutuksen mallimaasta on tullut maa, jossa yhä useampi nuori ei hallitse niitä perustaitoja, joiden varaan kaikki myöhempi oppiminen pitäisi rakentaa.

Kysymys kuuluu: mitä ihmettä kouluissa tapahtuu? Yhtä selitystä ei ole. Korona sotki koulunkäyntiä, mutta alamäki alkoi jo paljon ennen pandemiaa. Myös syntyperäisten suomalaisten tulokset ovat heikentyneet. Siksi kaikkea ei voi selittää maahanmuutolla. Mutta yhtä vähän voidaan väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön osaamisero on Suomessa edelleen suuri, erityisesti lukutaidossa.
Asia on uskallettava sanoa ääneen: kouluissa on yhä enemmän lapsia, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä kunnolliseen oppimiseen. Se vaatii tukea ja resursseja – mutta ennen kaikkea ongelman rehellistä tunnustamista.

Sitten on toinen elefantti luokkahuoneessa: ruudut. Kuinka paljon jatkuva kännykän räplääminen, somen selaaminen ja pelaaminen vaikuttavat lapsen keskittymiskykyyn? Entä kärsivällisyyteen ja sinnikkyyteen? Oppiminen kun ei tapahdu TikTok-videon mittaisissa pätkissä. Kirjan lukeminen, laskutehtävien tekeminen ja uuden asian harjoittelu vaativat kykyä keskittyä myös silloin, kun tekeminen ei ole hauskaa.

Koulu ei ole viihdekeskus. Oppiminen vaatii työtä, toistoa ja puurtamista. Siksi Suomen koulussa pitäisi tehdä vallankumouksellinen paluu perusasioihin. Ensin opetellaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kunnolla.
Jos lapsi ei ymmärrä lukemaansa tai hallitse matematiikan perusteita, miksi hänet pitäisi automaattisesti siirtää seuraavalle luokalle?
Perustaidot kuntoon – tai ei eteenpäin. Tämä ei ole julmuutta. Se on lapsen etu. Paljon julmempaa on päästää nuori peruskoulusta maailmalle tilanteessa, jossa hän ei kunnolla ymmärrä lukemaansa tai hallitse arkielämän matematiikkaa.

PISA ei kerro kaikkea suomalaisesta koulusta. Mutta se kertoo riittävästi. Hälytyskello on soinut jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa selittely ja palata siihen, mistä kaikki oppiminen alkaa. Aakkosista. Kertotaulusta. Kirjasta. Kynästä. Paperista. Ja siitä, että tehtävä tehdään loppuun asti.

Niillä rakennettiin Suomen menestys ennenkin. Ei ehkä olisi huono idea kokeilla niitä taas.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ruokakaupassa on jotain pahasti nurinkurista. Mitä enemmän ruoka on teollisesti jalostettua, sokerilla, suolalla ja rasvalla kyllästettyä, sitä halvemmaksi se usein tulee. Tuoreet vihannekset, hedelmät ja juurekset maksavat helposti enemmän kuin valmisateria, makkara tai pussillinen sipsejä.

Ultraprosessoitu ruoka ei ole enää mikään marginaalinen ilmiö. Se muodostaa monissa länsimaissa valtavan osan ihmisten päivittäisestä ravinnosta. Samalla lihavuus, diabetes, sydän- ja verisuonitaudit sekä monet muut elintapasairaudet lisääntyvät. Terveydenhuolto maksaa laskua, jonka yksi merkittävä aiheuttaja löytyy jokaisen ruokakaupasta.

Kyse ei ole siitä, että valmisruoka pitäisi julistaa pannaan. Kiireinen lapsiperhe tai yksin asuva tarvitsee joskus helpon aterian. Ongelma syntyy silloin, kun epäterveellisestä ruoasta tehdään sekä halvin että helpoin vaihtoehto – ja terveellisestä valinnasta kallis.

Siksi terveysveroa kannattaa kokeilla. Terveysverolla voitaisiin verottaa tuotteita niiden sokeri-, suola- ja kovan rasvan määrän perusteella. Kasvikset, hedelmät ja muut terveelliset vaihtoehdot jäisivät veron ulkopuolelle. Mitä epäterveellisempi tuote, sitä suurempi vero.

Tämä ei ole holhoamista. Se on hintasignaali. Tupakkaa ja alkoholia verotetaan korkeasti juuri siksi, että niiden aiheuttamia haittoja halutaan vähentää. Miksi sokerilla, suolalla ja kovalla rasvalla kuorrutettua ruokaa pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla, vaikka seuraukset näkyvät aivan samalla tavalla terveydenhuollon kuormituksessa?

Unkarissa epäterveellisten elintarvikkeiden verotus nosti verotettujen tuotteiden hintoja ja vähensi niiden kulutusta merkittävästi. Ihmiset siis muuttavat ostoskäyttäytymistään, kun hinta muuttuu.

Terveysvero ei kuitenkaan saa olla valtiolle uusi rahastusautomaatti. Jos sellainen otetaan käyttöön, verotuksen kokonaisrasitusta pitää samalla keventää muualta. Tavoitteena pitää olla terveempi kansa, ei suurempi valtion kassa. Ja ehkä vero tekisi hyvää myös elintarviketeollisuudelle. Kun sokeria, suolaa ja kovaa rasvaa sisältävistä tuotteista tulee kalliimpia, syntyy samalla kannustin tehdä parempaa ruokaa.

Lopulta valinta jää meille. Jos sipsipussi maksaa 25 prosenttia enemmän, ostammeko sen silti vai valitsemmeko porkkanat?

Terveysvero ei pakota ketään syömään terveellisesti. Se vain tekee epäterveellisestä valinnasta vähän kalliimman. Jos se samalla tekee terveellisestä valinnasta houkuttelevamman, kyseessä voi olla yksi harvoista veroista, joista kansanterveys todella kiittää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Poliisi on suomalaisessa yhteiskunnassa instituutio, johon meidän pitäisi voida luottaa. Sen tehtävä on turvata ihmisiä, ylläpitää järjestystä ja puuttua tilanteisiin, joissa muut keinot eivät enää riitä. Siksi viime päivien tapahtumat herättävät väistämättä kysymyksiä poliisin voimankäytön rajoista.

Mopoilija kiilattiin päin varastorakennusta, satunnaista liian uteliasta kulkijaa/kuvaajaa uhattiin aseella ja kehitysvammainen mies kuoli poliisin käyttämän etälamauttimen seurauksena. Tapaukset ovat erilaisia, mutta niissä kaikissa on yksi yhteinen kysymys: missä kulkee poliisin voimankäytön raja?

Poliisin toimintaa pitää voida arvostella ja tarvittaessa tutkia perusteellisesti. Viranomaisilla on poikkeuksellisen suuri valta käyttää voimaa, eikä tätä valtaa saa käyttää mielivaltaisesti. Voimankäytön pitää aina olla perusteltua, välttämätöntä ja tilanteeseen nähden oikeasuhtaista.

Mutta entä kansalaisen vastuu? Jos poliisi käskee pysähtymään, miksi ei pysähdytä? Jos poliisi yrittää selvittää tilannetta, miksi pitää lähteä karkuun? Ja jos ympärillä tapahtuu poliisioperaatio, onko aivan välttämätöntä mennä kameran kanssa poliisiauton viereen kuvaamaan? Kansalaisella on oikeuksia, mutta niiden rinnalla on myös velvollisuuksia ja ennen kaikkea tervettä järkeä. Poliisin käskyä ei voi ajatella pelkkänä suosituksena. Jos ihminen lähtee karkuun tai vastustaa kiinniottoa, tilanne voi hetkessä muuttua vaarallisemmaksi. Silloin myös poliisi joutuu tekemään päätöksiä sekunneissa.

Tämä ei kuitenkaan anna poliisille rajatonta oikeutta voimankäyttöön. Etälamautin, ase tai ajoneuvo eivät saa koskaan muuttua välineiksi, joilla ratkaistaan tilanne hinnalla millä hyvänsä. Jokainen vakava loukkaantuminen ja kuolema on tutkittava avoimesti ja riippumattomasti.

Mutta mitä tapahtuisi, jos poliisi ei saisi käyttää voimaa lainkaan? Jos kaikki voisivat yksinkertaisesti juosta karkuun, vastustaa kiinniottoa ja jättää viranomaisen käskyt noudattamatta, yhteiskunnan järjestys olisi nopeasti vaarassa. Poliisin on pystyttävä puuttumaan rikoksiin ja vaarallisiin tilanteisiin myös voimakeinoin. Poliisilla on oikeus käyttää voimaa.

Kansalaisella on oikeus odottaa, että sitä käytetään harkiten. Turvallinen yhteiskunta ei synny siitä, että poliisi voittaa kansalaisen tai kansalainen poliisin. Se syntyy siitä, että molemmat ymmärtävät oman vastuunsa. Poliisin pitää tietää, missä kulkee voimankäytön raja. Kansalaisen pitää puolestaan tietää, missä kulkee järjen raja.

Yleensä viisain teko voi olla yksinkertaisesti pysähtyä ja kuunnella, mitä viranomainen sanoo.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Koulun ovien avautuminen on yksi syksyn varmimmista merkeistä. Reput selässä lapset ja nuoret palaavat kouluteille, pihat täyttyvät äänistä ja liikuntasaleissa alkaa taas tohina. Mutta yhä useammassa suomalaisessa kunnassa koulun pihalla on yksi asia, jota on vuosi vuodelta vähemmän: lapsia.

Suomen väestörakenteen muutos näkyy nyt konkreettisesti kouluissa. Syntyvyys on laskenut, ikäluokat pienenevät ja erityisesti pienissä kunnissa joudutaan pohtimaan, kuinka kauan koulua voidaan pitää yllä muutaman kymmenen oppilaan voimin. Kun oppilaita ei enää riitä, edessä on usein tuttu laskelma: lakkautetaanko koulu vai kasvatetaanko koulumatkoja?

Koulun lakkauttaminen ei kuitenkaan ole vain opetuksen järjestämistä koskeva päätös. Pienessä kunnassa koulu on usein koko kylän sydän. Se on työpaikka, kokoontumispaikka ja merkittävä osa alueen identiteettiä. Kun koulu lähtee, voi seuraavaksi lähteä jotain muutakin. Nuoret perheet miettivät kahdesti muuttoa alueelle, jos lähin koulu on kymmenien kilometrien päässä.

Ja tästä syntyy väestökadon pirullinen kehä: lapsia on vähän, joten koulu lakkautetaan. Kun koulu lakkautetaan, lapsiperheiden on entistä vaikeampi löytää alueelta syytä jäädä tai muuttaa sinne. Lopulta lapsia on vielä vähemmän.

Sama kehitys näkyy myös Lahdessa. Kaupungin vuoden 2026 talousarviossa perusopetuksen oppilasmääräksi arvioidaan noin 10 100, kun vuonna 2025 määrä oli 10 300. Ennusteen mukaan määrä laskee 9 800 oppilaaseen vuoteen 2028 mennessä. Kaupunki on jo valmistautunut laskevaan oppilasmäärään ja esimerkiksi muuttanut oppilaaksioton periaatteita sekä pienentänyt ryhmäkokoja.

Lahdessa kouluverkko on toki aivan eri mittakaavassa kuin pienissä maaseutukunnissa. Silti oppilasmäärän väheneminen tarkoittaa väistämättä keskustelua koulujen tiloista, investoinneista, henkilöstöstä ja siitä, missä kouluja tulevaisuudessa kannattaa pitää.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Todennäköisesti koulut kasvavat kooltaan joillakin alueilla ja pienenevät toisilla. Kouluverkkoa tiivistetään, yhdistetään ja rakennetaan uudelleen. Pienet kyläkoulut joutuvat entistä suuremman paineen alle. Samalla tyhjiksi jääviä koulukiinteistöjä alkaa olla kunnilla enemmän kuin niille löytyy käyttöä.

Mutta tässä keskustelussa pitäisi muistaa yksi asia: lapsi ei ole kustannuserä. Koulu ei ole pelkkä neliömäärä tai budjettirivi. Se on investointi siihen, millaisena Suomi näyttää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Jos lapsia on vähemmän, meidän on toki sopeuduttava siihen. Mutta meidän ei pidä sopeutua ajatukseen, että väestön väheneminen on väistämätön kohtalo. Kuntien pitäisi kysyä myös sitä, mitä voidaan tehdä, jotta lapsiperheet haluavat tulla ja jäädä.

Sillä tyhjenevä koulun piha ei ole vain koulumaailman ongelma. Se on varoitusvalo koko kunnan tulevaisuudesta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys pysäytti hetkeksi miettimään, mitä ilkivallalla oikeastaan saavutetaan. Yksi rakennelma muuttui käyttökelvottomaksi, mutta samalla paloi paljon muutakin kuin puuta. Paloi yhteistä omaisuutta, veronmaksajien rahaa ja monen ihmisen mahdollisuus käyttää paikkaa, joka oli tarkoitettu kaikkien iloksi.

On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen tuhoamaan jotain, mikä ei kuulu hänelle. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi juuri yhteinen omaisuus joutuu niin usein ilkivallan kohteeksi. Leikkipuistoja rikotaan, penkkejä hajotetaan, bussipysäkkejä särjetään ja liikennemerkkejä väännetään nurin. Jokaisen teon jälkeen joku joutuu korjaamaan jäljet – eikä sitä maksa mikään kasvoton taho, vaan me kaikki.

Verovaroja kerätään siksi, että niillä voidaan rakentaa kouluja, ylläpitää liikuntapaikkoja, korjata katuja ja tarjota palveluita. Kun rahaa joudutaan käyttämään ilkivallan korjaamiseen, se on pois jostain muusta. Jokainen poltettu hyppytorni, rikottu ikkuna tai tuhottu puiston penkki tarkoittaa, että euroja ei voida käyttää uuden rakentamiseen tai olemassa olevan kehittämiseen.

Moni tuntuu ajattelevan, ettei vahinko ole niin vakava, koska omaisuus ei ole ”kenenkään”. Todellisuudessa se kuuluu meille kaikille. Se, ettei jokin ole omaa, ei tarkoita, etteikö joku toinen sitä tarvitsisi. Hyppytorni oli monelle kesän kohokohta. Leikkipuisto on lapsille tärkeä kohtaamispaikka. Bussikatos suojaa sateelta. Yhteinen omaisuus on juuri sitä varten, että jokainen voi käyttää sitä.

Ilkivalta ei ole kapinointia eikä rohkeutta. Se on piittaamattomuutta muita ihmisiä kohtaan. Usein tekijä poistuu paikalta muutamassa minuutissa, mutta jäljet näkyvät kuukausia tai jopa vuosia. Pahimmillaan kokonainen palvelu jää pois käytöstä pitkäksi aikaa, kun korjaamista tai uudelleen rakentamista odotetaan.

Yhteiskunta toimii vain, jos pidämme huolta yhteisistä asioista. Emme ehkä omista puistoa, uimarantaa tai hyppytornia, mutta omistamme vastuun siitä, millaisessa ympäristössä elämme. Jokainen rikottu paikka kertoo välinpitämättömyydestä. Jokainen ehjänä säilynyt paikka kertoo siitä, että ihmiset välittävät.

Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys oli surullinen muistutus siitä, kuinka helposti yhteinen voidaan tuhota. Toivottavasti se herättää myös pohtimaan, että yhteisen omaisuuden arvon ymmärtäminen on yksi sivistyneen yhteiskunnan tärkeimmistä mittareista. Yhteistä on lopulta vain niin kauan kuin pidämme siitä yhdessä huolta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi