Arkistot: Pääkirjoitukset

Epäilemättä kahden vuoden koronakurimus on aiheuttanut monissa meissä ahdistusta, epäluuloa, tietämättömyyttä ja tulevaisuuden uskon hiipumista. Aika moneen kertaan on luultu, että korona kuihtuu pois ja maailma taas aukeaa. Sitä suurempi pettymys on ollut, kun jostain on putkahtanut uusi virusmuunnos ja rajoitukset ovat palanneet. Kuka olisi vuoden 2020 keväällä uskonut, että pandemia rajoittaa elämäämme vielä kaksi vuotta myöhemminkin?

Pitkittynyt pandemia on nostanut esiin joissain meissä varsin kummallisia piirteitä. Rokotevastaisuus on noussut esiin ja jotkut väittävät vapauden menneen ja ihmisoikeuksia poljettavan Natsi-Saksan tyyliin. Erilaiset salaliittoteoriat elävät kultakauttaan. En olisi ikinä uskonut, että näin voisi käydä myös Suomessa, jossa me kaikki saamme käydä läpi ilmaisen, erittäin yleissivistävän peruskoulun. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ihan kaikki eivät ole olleet oppitunneilla hereillä. Aivan liian moni hakee ”tietonsa” netin syövereistä, koska heidän mukaansa kaikki perinteinen media on täynnä valeuutisia. Joillekin on käynyt niin, että mielipiteet ja faktat ovat sekoittuneet keskenään. Googlaamalla netistä löytyy varmasti tukea kaikenlaisille vaihtoehtoisille näkemyksille. Monen on vaikea erottaa valeuutista oikeasta uutisesta. Tässä ei helpota yhtään se, että erilaiset video-, ääni- ja kuvamuokkaukset ovat arkipäiväistyneet tekniikan kehittyessä. Kohtalaisen pienellä tietokoneosaamisella pystytään helposti väsäämään hyvinkin vaikuttavia ja uskottavan oloisia uutisvideoita ja muita mediajulkaisuja.

Kohtuullisen hämmentävää on myös se, että meillä on kansanedustajana henkilö, jonka mielestä Suomessa on meneillään kansanmurha rokottamalla. Ennen tällaisia ihmisiä kutsuttiin harhaisiksi ja heidät ohitettiin olankohautuksella, nyt he keräävät ympärilleen seuraajia. Mielestäni on myös täysin käsittämätöntä, että terveydenhoitoalalla on ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin, eivätkä siten nykyaikaiseen lääketieteeseen. Tällöin mielestäni ihminen on yksinkertaisesti väärällä alalla. Suomen Convoy-mielenosoitusta en edes viitsisi lähteä analysoimaan, sillä monille tuntui kyseessä olevan lähinnä huuruinen ryyppyreissu Mannerheimintielle. Koronarajoitukset eivät poistuneet, bensan hinta ei alentunut, eikä hallitus eronnut, mutta kivaa oli. Tietyllä tapaa on kuitenkin hyvä, että ihmiset jaksavat vielä välittää mitä maailmassa tapahtuu, oli sitten kyseessä Convoy tai elokapina.

No, meille kaikille tekee varmasti hyvää se, että näillä näkymin koronarajoitukset ovat pikku hiljaa poistumassa ja pahin kurimus alkaa olla voitettu. Toivotaan että omikron on se virusmuunnos, joka tekee pandemiasta tavallisen epidemian. Riskiryhmiä on edelleen jatkossakin suojattava, rokotukset otettava ja huolehdittava käsihygieniasta, mutta ehkäpä jo maaliskuussa saamme elää ilman rajoituksia. Se kelvannee meille kaikille?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaisten kammoksuma termi kaukaa menneisyydestä eli suomettuminen nousi vahvasti esiin Euroopan medioissa, kun Ranskan presidentti Macronin kerrottiin tarjonneen Ukrainalle suomettumista yhtenä keinona välttää sota Venäjän kanssa. Macron ehti jo kieltämään koko termin käytön, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kuten kaikki varmasti muistamme, niin termillä suomettuminen tarkoitettiin Suomen alistumista Neuvostoliiton tahtoon ja poliittiseen ohjaukseen. Ja käytännössä sitähän Suomen ulkopolitiikka pitkälti oli aina 50-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin koko Neuvostoliitto romahti. Jotkut ovat kutsuneet aikakautta myös ehkä hieman paremmin kuvaavalla termillä ”rähmällään oleminen”.

Suomelle vanhan termin putkahtaminen esille keskelle kiivainta eurooppalaista kriisiä on ymmärrettävästi kiusallista, sillä Suomi on varsin selkeästi ollut sillä kannalla, ettei Venäjä voi kieltää toisen valtion liittymistä mihinkään liittoon, sillä jokaisella valtiolla on oltava suvereniteetti omissa asioissaan ja päätöksissään. Lisäksi presidentti Niinistö on ollut vahvasti esillä tavaten ja keskustellen niin Putinin, Bidenin kuin muidenkin Euroopan johtajien kanssa. Suomea on pidetty esimerkkinä siitä, miten Venäjän ja Putinin kanssa voi tulla toimeen perääntymättä kuitenkaan omista vaateistaan. Onhan Suomi Venäjän naapurimaana liittynyt EU:hun, pitää yllä suhteellisesti suurta sotavoimaa ja toimii tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa olematta sen jäsen. Miksi tätä ei sallittaisi myös Ukrainalle? Miksi Venäjän pitäisi saada päättää Ukrainan asioista?

Putinin taktiikkana on koko ajan ollut se, että Venäjä ei uhkaa ketään, mutta Nato suunnittelee Ukrainan valloitusta. Tätä sanomaa Venäjän oma propagandakoneisto toistaa maan medioissa päivittäin. Kukaan ei varmuudella tiedä, suunnitteleeko Putin oikeasti Ukrainan valloitusta, vai onko kyseessä vain taktinen peli, jossa Venäjä haluaa alleviivata omaa merkitystään maailman politiikassa. Seuraavaksi Venäjä on vahvasti hakemassa Kiinasta itselleen selkänojaa ja kumppania Natoa ja USA:ta vastaan.

On muuten uskomatonta, että vaikka maailma on kärvistellyt jo pari vuotta maailmanlaajuisen pandemian kourissa, niin Putinin ainoa ongelma tuntuu olevan Ukraina. Tilanne maailmalla on äärimmäisen kireä, mutta tuskinpa kukaan uskoo sodan mahdollisuuteen. Se olisi kaikkein huonoin vaihtoehto ja varmuudella siinä ei kukaan voittaisi. Onneksi kaikki asianosaiset ovat selkeästi ensisijaisesti turvautumassa vuoropuheluun ja diplomatiaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Meidän kaikkien penkkiurheilijoiden juhlaviikot ovat taas käsillä, kun tällä viikolla Kiinan Pekingissä käynnistyvät talviolympialaiset. Urheilun lisäksi näiden kisojen kohdalla ovat puhuttaneet ennen kaikkea ihmisoikeuskysymykset ja korona. Jopa niin paljon, että nähtäväksi jää, muistetaanko nämä kisat ainoastaan näistä kahdesta asiasta. Kiinan ihmisoikeusasiat ovat tunnetusti huonolla tolalla ja monet maat eivät lähetä paikan päälle valtiojohtoaan, kuten normaalisti tapana on. Suomen kulttuuriministeri Antti Kurvinen oli kyllä lähdössä kisavieraaksi, mutta vetäytyi kuitenkin aivan viime metreillä matkasta.

Vaikka ihmisoikeudet ovatkin erittäin tärkeä asia, en ole ihan varma ovatko urheilukisat ja varsinkaan olympialaiset juuri se oikea paikka ottaa esille näitä kysymyksiä? Näin urheiluhullun idealistin mielestä politiikka pitäisi mielestäni poistaa urheilusta kokonaan, mutta se tuskin on nykypäivänä mahdollista. Tämä asia voitaisiin kiertää kaukonäköisesti niin, ettei kisoja yksiselitteisesti annettaisi sellaisille maille järjestettäväksi, joilla ihmisoikeusasiat eivät ole kunnossa. Käytännössä se on mahdotonta, sillä kansainväliset urheiluliitot lajissa kuin lajissa ymmärtävät kyllä rahan päälle ja ihmisoikeuskysymykset saavat väistyä, kun tarjolla on valtava nippu rahaa. Tästä hyvänä esimerkkinä se, että aika paljon isoja urheilutapahtumia on viime vuosina myönnetty ja järjestetty sellaisissa maissa (Kiina, Venäjä, Qatar), joissa ihmisoikeuskysymykset on lakaistu maton alle. Money talks.

Näissä kisoissa kuitenkin jopa ihmisoikeuskysymykset jäävät koronan varjoon. Voimasuhteet eri lajeissa muuttuvat alati, kun koronaan sairastuneet urheilijat joutuvat jättämään kisat väliin. Niinpä Pekingissä voidaankin nähdä todella yllättäviä voittajia ja mitalisteja. Joidenkin maiden valmennuksesta onkin jo kuulunut soraääniä ja jopa kisojen olympia-arvoakin kyseenalaistettu, kun vaikuttaa siltä, että lajissa kuin lajissa saatetaan nähdä melkoiset arpajaiset sen suhteen, ketkä urheilijoista ovat terveitä, kun kilpailut alkavat. Pekingissä urheilijoiden kupla on varmasti kiinalaiseen tapaan rakennettu viimeisen päälle, mutta varsinkin tämä uusi omikron-variantti tuntuu luikertelevan sisään minkälaisiin kupliin tahansa. Tällä hetkellä suurin koronapaini löytyy Norjan hiihtojoukkueesta, mutta pahoin pelkään, että kisojen aikana koronaa tullaan tapaamaan jokaisen maan joukkueessa.

Toivon kuitenkin, että pääosin kupla toimii ja kisat saadaan vietyä turvallisesti läpi. Ja ennen kaikkea toivon, että pääosassa on itse urheilu ja urheilijat, ei politiikka, eikä korona. Laskeskelin näin etukäteen, että Suomi kokoaa kisoista seitsemän mitalia. Yksi kulta, yksi hopea ja viisi pronssia. Saas nähdä toteutuuko ennustukseni?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomen ensimmäisen aluevaalin äänestysprosenttia on kauhisteltu. Äänestäjistä vain 47,5% vaivautui vaaliuurnille antamaan äänensä. Kieltämättä onhan äänestysprosentti, joka jää alle 50%, aina kammottava. Sehän tarkoittaa sitä, että enemmistö äänioikeutetuista ei ole kertonut mielipidettään. Perussuomalaisten puheenjohtaja Purra kyseenalaisti vaalien jälkeisissä tunnelmissa jopa sen, onko tämä enää demokratian mukaista? Tässä saattoi kuitenkin olla takana enemmänkin se, että monien mielestä juuri perussuomalaisten kannattajat olivat niitä jotka jäivät kotiin. Ihmisillä on kuitenkin oikeus olla äänestämättä ja vaalitulos on aina pätevä, on äänestysprosentti sitten miten alhainen tahansa. Esimerkiksi muutaman vuoden takaisissa EU-vaaleissa äänestysprosentti oli vain hieman yli 42%. Ei silloinkaan panikoitu demokratian tilasta sen enempää, eikä siihen ole syytä nytkään, sillä alhaiseen äänestysintoon oli tällä kertaa monta hyvää syytä.

Itse olin varautunut jopa hieman huonompaankin äänestysprosenttiin, sillä jo koronan runtelemien kuntavaalien 55%:n äänestysinto antoi osviittaa tähän suuntaan. Siihen kun lisätään se, että aluevaalit pidettiin ensimmäistä kertaa ja monille äänestäjille ja ilmeisesti myös joillekin ehdokkaillekin, oli hieman epäselvyyttä siitä, mistä oikein äänestetään, voidaan äänestysintoa pitää jollain tapaa edes kohtuullisena. Ja olihan vaalien ajankohta todella huono. Äänestysnumerot saatiin joulun aatonaattona ja kampanjat käynnistyivät vasta toden teolla loppiaisen jälkeen. Lisäksi koronan vuoksi ehdokkaat eivät päässeet tapaamaan äänestäjiään toreille, joten haasteita toden totta riitti.

Aluevaalien jälkeen on yritetty linjata sitä, miten tulos voisi antaa osviittaa vuoden päästä pidettäviin eduskuntavaaleihin. Väitän, että aluevaalien tulos ei millään tavalla tule näkymään eduskuntavaaleissa, sillä selkeästi äänestäjät aluevaaleissa halusivat äänestää valtuustoihin sote-alan asiantuntijoita ja varsinkin se, että Helsinki ei näissä vaaleissa äänestänyt lainkaan, näkyy selkeästi tuloksissa.
Eduskuntavaaleissa kokoomus ja demarit pitänevät suurin piirtein pintansa, mutta oletettavasti keskustan ääniosuus pienenee ja perussuomalaisten ja vihreiden kannatus palaa selkeästi kaksinumeroisiin lukuihin. Tämä jo pelkästään sen vuoksi, että Helsinki on mukana ja äänestysprosentti noussee jopa noin 25 prosenttiyksikköä. Se tietää sitä, että vuoden 2023 eduskuntavaaleissa on peräti 1,2 miljoonaa uutta ääntä jaettavaksi, jos verrataan tämän vuoden aluevaaleihin. Se on kuulkaas ystävät niin iso äänipotti, että sillä käännetään voimasuhteita suuntaan jos toiseenkin.

Toivottavasti alhainen äänestysprosentti kuitenkin herätti meidät huomaamaan, että äänestäminen on tärkeää. Se on yksinkertaisesti demokratian kulmakivi ja sen merkityksen usein huomaa vasta sitten, kun sen menettää. Kaikissa maissa ei järjestetä tänä päivänäkään vapaita vaaleja, joten pidetään huoli siitä, että jatkossa käymme antamassa äänemme ja pidämme siten omalta osaltamme huolen siitä, että demokratia toteutuu.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Fazer kertoi viime viikolla korvaavansa vanhat makeistehtaansa Vantaalla ja Lappeenrannassa uudella, Etelä-Suomeen sijoitettavalla tehtaalla. Fazer on kertonut etsivänsä sijoituspaikkaa Etelä-Suomen alueelta. Fazerin mukaan vahvimmin esillä ovat olleet Vantaa, Lappeenranta ja Lahti, joissa Fazerilla on jo toimintaa entuudestaan. Kyseessä ei ole ihan mikään pikku tehdas, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan Vantaan ja Lappeenrannan yhteenlaskettu henkilöstömäärä on noin 900 työntekijää, joten toivon mukaan Lahden kaupunki vetää hihastaan nyt parhaat mahdolliset valttikortit taistelussa siitä, kuka Fazerin tehtaan saa. Lahti todella tarvitsee tämän investoinnin, sillä työttömyydessä olemme jatkuvasti isojen kaupunkien kärkiluokkaa.

Lahden mahdollisuuksia kasvattaa se, että Fazerin myllyn tontilla Kärpäsessä on jo Fazer Makeisten hapankorpputehdas. Lahden logistinen sijainti on valttikortti, vaikkei nykyiselle Kärpäsen tontille enää uutta tehdasta mahdukaan. Sen sijaan Lahdella ja myös Hollolalla on tarjota Fazerille huippupaikka Lahden kehätien risteysalueelta, johon kuuluvat Pippo-Kujala ja Renkomäki Lahdessa, Pennala Orimattilassa ja Hollolan yritysalueet. Muista vahvoista ehdokkaista Lappeenranta on jo mielestäni hieman sivussa kaikesta ja Vantaalla taas ruuhkat ovat täysin eri sfääreissä verrattuna Lahden alueeseen, vaikka pääkaupunkiseutu muuten houkutteleva olisikin.

Lahti on viime aikoina ollut positiivisesti esillä mediassa sen jälkeen kun amerikkalainen mediajätti CNN nosti Lahden yhdeksi vuoden 2022 mielenkiintoisimmista lomakohteista. Sen jälkeen olemme nähneet sellaisenkin ihmeen, että valtakunnan ykköslehti Helsingin Sanomat on kehunut Lahtea pääkirjoituksessaan, sekä tällä viikolla se vielä nosti esiin Lahden hiihtäjän taivaana. Näinköhän kaupungin ponnistelut Lahden maineen nostamisen eteen alkavat vihdoinkin tuottamaan hedelmää?

Jos Lahti panosti Euroopan vihreä pääkaupunki -projektiin miljoonia euroja, olisi syytä panostaa nyt myös siihen, että Fazerin uusi tehdas saadaan Lahteen vuonna 2025. Green Cityn hyödyt saadaan ehkä realisoitua tulevien vuosien kuluessa, mutta uusi 900 henkeä työllistävä tehdas näkyisi välittömästi kaupungin työllisyystilastoissa ja nostaisi positiivista pöhinää kaupungin ympärillä. Jostainhan niitä uusia asukkaita olisi tänne saatava, kun uusien asuntojen rakentaminen jatkuu kaupungissamme edelleen kiivaana.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomen ensimmäiset aluevaalit ovat ovella, itse asiassa ennakkoäänestyskin on jo lähtenyt käyntiin. Pöhinä poliittisella kentällä on kova, mutta onko se sitä äänestäjien keskuudessa? Pahimmat arviot ennustavat vaalien äänestysprosentin jäävän jopa alle 40 prosentin. Poliitikoilla onkin nyt kova paikka vakuuttaa äänestäjät siitä, että kyseessä ovat todella tärkeät vaalit, joissa on tärkeä olla mukana antamassa äänensä. Ja tärkeistä vaaleista toden totta on kysymys, sillä aluevaltuustojen päätösvaltaan kuuluvat maakunnan asukkaiden lääkäri-, terveydenhoitaja-, suun terveydenhuolto-, ensihoito-, lastensuojelu-, ikäihmisten asumis-, kotihoito-, mielenterveys- ja päihdetyö-, vammais-, sairaala-, neuvola-, opiskelijahuollon kuraattori- ja psykologiapalvelut sekä pelastustoimi.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ry:n teettämästä tutkimuksesta selviää, että suomalaisista peräti 68 prosenttia rajoittaisi poliitikkojen päällekkäisiä tehtäviä kansanedustajana, aluevaltuutettuna ja kunnanvaltuutettuna. Näissä aluevaaleissa on ehdolla 111 kansanedustajaa. Vaalien yli 10 000 aluevaaliehdokkaasta lähes joka kolmas, noin 3 300 on kunnanvaltuutettuja. Joillekin äänestäjille voi jopa syntyä kuva vallanhimoisista poliitikoista, jotka kahmivat kaikki luottamustoimet itselleen. Välttämättä ei ole kyse siitä. On selvä, ettei puolueilla ole tarjota näin lyhyellä varoitusajalla täysin uusia, päteviä ja ennen kaikkea tunnettuja ehdokkaita meille äänestäjille. Siksi ehdokkaina on tälläkin kertaa hyvin paljon samoja henkilöitä kuin viime kunta- ja eduskuntavaaleissa. Ja totuuden nimissä on huomionarvoista se, että selvä enemmistö ( n. 70%) ehdokkaista ei ole kansanedustajia tai kunnanvaltuutettuja. Positiivisena asiana olen pistänyt myös merkille, että vaaleissa on ehdokkaina paljon nimenomaan sote-alan ja pelastustoimen ammattilaisia, mikä on varsin hyvä asia. Jos jotain, niin asiantuntemusta, ammattitaitoa ja talousosaamista yli puoluerajojen tullaan aluevaltuustoissa tarvitsemaan.

Aluevaltuutetuiksi nousevia kansanedustajia odottaa paitsi ajanpuute, myös ilmiselvä intressiristiriita eduskunnan tehdessä hyvinvointialueiden rahoitukseen liittyviä päätöksiä. Aluevaltuutetun intresseissä on kasvattaa oman hyvinvointialueen saamaa rahoitusta, mutta kansanedustajan pitäisi huolehtia julkisen talouden kestävyydestä. Myös aluevaltuustoissa istuvien kunnanvaltuutettujen kaksoisrooli voi osoittautua ongelmalliseksi hyvinvointialueen päättäessä muun muassa palveluverkosta. EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston toiveeseen siitä, että kunta-, alue- ja eduskuntavaalit järjestettäisiin Ruotsin tapaan samaan aikaan ja ehdolla ei saisi olla samanaikaisesti kaikissa eri vaaleissa, onkin helppo yhtyä. Siihen suuntaan ollaan onneksi menossa, sillä seuraavat aluevaalit järjestetään vuonna 2025 ja silloin aluevaalit ja kuntavaalit pidetään yhtä aikaa.

Muista, ettei nukkuvien puolue vie asiaasi eteenpäin, joten käytä äänioikeuttasi näissäkin vaaleissa.
Jörn Donneria hieman mukaillen: Äänestäminen kannattaa aina!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Heti alkuvuodesta Suomen kansa kohahti, kun amerikkalainen mediajätti listasi vuoden 2022 upeimmat matkakohteet ympäri maailman. CNN suositteli matkakärpäsen puremia suuntaamaan esimerkiksi Guinea-Bissaun Bissagossaarille Atlantin valtameren rannikolle, Antiguaan ja Barbudaan Karibianmerellä, Ranskan Dijoniin, Gabonin kansallispuistoihin, Italian Napoliin, Penangin paratiisisaarille Malesiassa, Cape Bretonin saarelle Kanadan Nova Scotiaan – ja tietenkin Lahden kaupunkiin Suomeen.

Perusteluja moiseen löytyi kasapäin, kuten me kaikki lahtelaiset tiedämme. CNN:n mukaan Lahti on täynnä kauniita metsiä, puistoja ja luonnonsuojelualueita sekä uskomattomia vaellusreittejä ja näköalapaikkoja. CNN kertoi Lahden olevan lisäksi edelläkävijä ympäristöinnovaatioissa. CNN kehottaa Lahdessa vierailevia juomaan kaupungin erinomaista hanavettä. Lahden pohjavesi kun on saanut Unescolta maailman paras juomavesi -sertifikaatin. Jos olet yhtään matkustellut maailmalla, niin tiedät, ettei puhdas ja hyvänmakuinen juomavesi suoraan hanasta ole mikään itsestäänselvyys. CNN oli tehnyt todella tarkkaa työtä Lahden osalta, koska tiedossa oli myös se, että täällä avataan tänä keväänä upouusi visuaalisen taiteen museo Malva ja vuonna 2023 kaupungissa järjestetään puolestaan ensimmäistä kertaa triathlonin Ironman 70.3 -maailmanmestaruuskisat.

Erityisesti mieltäni lämmitti se, että Lahtea esittelevän valokuvan kuvatekstissä todetaan, että Lahti tunnetaan lempinimellä Suomen Chicago eli tuo lempinimi on nyt sitten tiedossa kautta maailman. Kaikki suomalaisethan tuon ovat tienneet jo 50 vuotta. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että nimenomaan tuota fraasia tulisi käyttää aina kaupungin mainonnassa. Miksikö? No, se kertoo ehkä parhaiten kaupungin rouheasta meiningistä ja varmasti herättää kysymyksen miksi juuri Lahti on Suomen Chicago? Ainakin kiinnostus herää.

Kukahan on muuten ollut se tietolähde, joka on kaiken tuon Lahti-tiedon CNN:lle laverrellut? Luulen ettei kovinkaan moni lahtelainen osaisi listata noin montaa hyvää asiaa omasta kotikaupungistaan. Vikoja kyllä löytyy aina kasapäin. Tosin, eihän kukaan ole profeetta omalla maallaan. Meillä Lahdessa on jo pitkä perinne siitä, että omaa kotikaupunkia haukutaan estoitta. Sitten kun paikalle tulee joku ulkopaikkakuntalainen nakkikioskin kulmille haukkumaan Lahtea, niin helposti ns. lätty lätisee ja liha tummuu.

Kunhan pääsemme eroon tästä pandemiasta, voimme jäädä odottelemaan niitä valtavia turistimassoja vaikka jo ensi kesäksi. Kyllä Lahti vähintään Napolin matkakohteena peittoaa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pitelet kädessäsi vuoden 2021 viimeistä Omalähiötä. Seuraavan kerran Omalähiö tippuu luukustasi tammikuun 7. päivä ja silloin eletäänkin jo vuotta 2022. Perinteisesti olen aina vuoden viimeisessä numerossa niputtanut kuluneen vuoden tapahtumat yhteen, jotta saisin hieman perspektiiviä siitä mitä kaikkea vuosi onkaan sisällään pitänyt. Itsekeskeisesti olen käyttänyt lähdeaineistona vain ja ainoastaan omia pääkirjoituksiani eli kyseessä on vuosi allekirjoittaneen vinkkelistä katsottuna.

Tammikuussa Lahti aloitti taipaleensa Euroopan vihreänä pääkaupunkina ja kaikki huusivat hurraata. Tai ei nyt tietenkään kaikki, sillä joillekin kaikki vihreäänkin vivahtava on punainen vaate. Muistuttelin teitä myös siitä, että fakta ei ole mielipide, eikä mielipide ole fakta. Tänä päivänä on kovin helppo unohtaa tuokin totuus. Rokotukset käynnistyivät yskähdellen ja Lahden kaupunginvaltuustolle annettiin käyttäytymisohjeet. Helmikuussa puhuttiin mm. isännöintialan kartellista sekä vähemmän yllättäen Kisapuiston remontista. Maaliskuusssa pohdittiin kuntavaalien siirtämistä ja huomattiin, että tapahtuma-ala oli ollut tasan vuoden hiljaa. Syyn tietänevät kaikki. Korona-aikana ihmisillä oli enemmän aikaa mellastaa somessa ja se myös näkyi ja kuului. Kaikki olivat kaikkien alojen asiantuntijoita ja niitä oikeita asiantuntijoita kyseenalaistettiin huolella. Huhtikuussa tutustuimme Tytti Yli-Viikariin ja hänen toimiinsa Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtajana. Samoihin aikoihin otti hallitus ensimmäistä kertaa esiin Exit-suunnitelmansa koronasta ja valkoposkihanhien tuloa alettiin jo ennakoimaan. Kuukauden lopuksi keskusta järjesti vielä perinteisen ”lähdemme hallituksesta” -näytelmän puolivälin kehysriihen kunniaksi.

Toukokuussa päästiin vihdoin kuntavaalikiimaan pienen odottelun jälkeen ja mietittiin koronarajoitusten oikeudenmukaisuutta. Kesäkuussa päästettiin irti Huuhkajat EM-kisoissa ja monien vuosikymmenten unelma toteutui vihdoinkin, myös allekirjoittaneen. Kuntavaalien jälkeen ihmeteltiin jälleen kerran nukkuvien puoluetta, kun Lahdessa äänestysprosentti oli vain hieman yli 50%. Heinäkuussa toimituksessa lomailtiin ja unohdettiin hetkeksi hektinen uutismaailma. Elokuu starttasi koronapassi spekulaatioilla. Otetaanko passi käyttöön vai ei? Vääntöä riitti joka suuntaan. Vihreä Lahti tempaisi kunnolla ja vei isoja jääkuutioita sulamaan Helsinkiin. Huomio oli taattu.

Syyskuussa lahtelainen autoilukulttuuri sai rapaa Tekniikan Maailman suojatietestissä. Minä jaksoin kuitenkin kehua rouheaa kotikaupunkiani, sillä monille suomalaisille Lahti on edelleen ja aina tulee olemaan se Suomen Chicago. Business cityt ja Green Cityt katoavat, Suomen Chicago on ja pysyy. Kaupungin lempilapsi Liisu joutui syksyn kourissa vastatuuleen, kun uusi valtuusto ei ollutkaan niin rakastunut suunnitelmaan kuin edellinen. Lokakuussa Kisapuiston suunnitelma liikahti eteenpäin ja rokotevastaisia ihmeteltiin. Tosin rokotevastaiset ihmettelivät vastavuoroisesti, miksi suuri osa kansasta on lampaita. Isoja otsikoita ja suuria tunteita tarjosi myös Afrikan Tähti peli ja woke- ja cancel-kulttuuri. Nyt sitten me kaikki tiedämme, että kyseinen peli on rasistinen.
Marraskuussa pohdin terveysveroa, sen hyötyjä ja mahdollisia haittoja ja samaan aikaan eräät nuoret yrittäjät myivät Woltin ja nettosivat vaivaiset 7 miljardia euroa. Koronavuosien aikana salaliittoteoriat ovat kasvattaneet suosiotaan, joten ajattelin esitellä niitäkin, jotta jokainen voi valita itselleen mieleisen tekosyyn, jolla kieltäytyy rokotuksista. Joulukuussa palattiin melkein lähtöruutuun, kun koronan omikron-variantti valtasi alaa ja kohta suljetaan taas kaikki. Yhteenvetona vuodesta voisi sanoa, että kaksi asiaa pysyi otsikoissa läpi vuoden: korona ja Sanna Marin. Koronasta haluaisivat eroon kaikki ja Marinista ainakin oppositio.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille säädyille tasapuolisesti!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Poliittinen ajojahti

Pääministeri Sanna Marin on päätynyt poliittisen ajojahdin kohteeksi, mikä ei oikeastaan yllätä allekirjoittanutta yhtään. Näin politiikka yksinkertaisesti vain toimii, kun joku yksittäinen tekijä nostetaan liian korkealle jalustalle. ”What goes up, must come down” -sanonta pitää edelleen kutinsa. Opposition tehtävään kuuluukin heittää kapuloita rattaisiin ja tänä päivänä parhaiten se onnistuu median ja somen avulla. Kyseessä on win-win -tilanne, jossa juorun vuotajalle on hyötyä poliittisesti ja medialle mehevät otsikot taas tietävät tuloja. Nostamalla toinen toistaan ihmeellisimpiä kohuja otsikoihin muut puolueet pyrkivät himmentämään Marinin sädekehää. Tänä vuonna on nähty jo aamupala-, boomeri- ja nyt puhelin-kohu. Mielenkiinnolla odotan ensi vuotta, millaisia luurankoja Marinin kaapista vielä löydetään ja kuinka kauan Marin pystyy vallankahvassa pysymään, kun tulitus on näinkin massiivista.

Marin on eittämättä näin puolueettomastikin katsottuna tämän hetken yksi kirkkaimmin säihkyvistä poliitikoistamme jopa kansainvälisesti katsottuna. Kiinnostus Marinia kohtaan on globaalia. Kaataakseen hallituksen ja nostaakseen omaa kannatustaan, on opposition yksinkertaisesti ryvetettävä pääministeriä mahdollisimman paljon mediassa ja totta kai jokainen kohu aiheuttaa kolhun pääministerin kilvessä. Eikä tämä ole  vain jonkun yksittäisen puolueen toimintatapa Suomessa tai maailmalla. Näin toimivat kaikki puolueet. Ovat aina toimineet. Varmasti muistamme Matti Vanhasen Susan Ruusus-kohun, Anneli Jäätteenmäen faksit, Ilkka Kanervan tekstiviestit, Katri Kulmunin esiintymiskoulutukset tai Alexander Stubbin tikkatauluna roikkumisen.

Eivät ne sattumalta lehtiin ole päätyneet, vaan taustalla möyrivät isot poliittiset voimat, kun suosittuja poliitikkoja kammetaan vallasta otsikoiden avulla. Ei ole sattumaa, että ministerit Lintilä ja Kaikkonen eivät saa mediassa samaa ryvetystä kuin Marin siitä etteivät vältelleet altistumisensa aikana väkijoukkoja. Lintilä ja Kaikkonen eivät yksinkertaisesti tällä hetkellä ole uhka kenellekään poliittisesti, Marin isoine suosioineen sen sijaan on selkeä maalitaulu. Kun Marinin suosio saadaan laskuun, saadaan laskuun myös demarien kannatus. Yksinkertaista matematiikka ja inhimmillisesti ajatellen julmaakin, mutta sitä politiikka pahimmillaan on.

Sanotaan usein, että jossain vaiheessa pääministeri sairastuu pääministeritautiin. Tauti aiheuttaa kuulemma piittaamattomuutta pelisäännöistä, muiden päätöksentekijöiden ylikävelyä ja kritiikin sietokynnyksen madaltumista. Vauhtisokeudeksikin sitä voisi kai kutsua. Tässä vaiheessa yleensä soraääniä alkaa kuulua jo omastakin puolueesta ja siinä vaiheessa alkaa myös pääministerin palli oikeasti keikkua. Onhan tunnettua, että puolueissa on aina myös paljon sisäistä kissanhännänvetoa siitä, kuka puoluetta oikein johtaa ja kenen linjalla mennään. Kuinka kauan demarit pystyvät olemaan yhtenäisenä Marinin takana, jos kohut ensi vuonnakin jatkuvat?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomi juhlii ensi maanantaina 104-vuotissynttäreitään. Viime vuoden juhlinta meni penkin alle totaalisesti koronan vuoksi. Ei linnan juhlia, ei paraatia, ei mitään. Silloin moni varmasti ajatteli, että vuonna 2021 tauti olisi jo voitetttu ja itsenäisyyttä voitaisiin tänä vuonna juhlia normaalisti. Vielä jokin aika sitten siltä näyttikin, mutta muutamassa viikossa korona otti taas vallan ja tautitapausten määrä nousi huimasti. Alkaa tuntua aika epätodelliselta, että olemme roikkuneet ns. löysässä hirressä pian pari vuotta. Tulevaisuuden suunnitelmia ei ole kannattanut tehdä kovinkaan pitkäjänteisesti, sillä näyttää siltä, että muutamassa viikossa tilanne, niin maailmalla kuin meilläkin, voi muuttua suuntaan tai toiseen. Nyt kohistaan uudesta variantista. Muutaman viikon päästä saadaan selville, kuinka vaarallinen se omicron on vai onko se vain yksi ohimenevä vaihe tässä koko sopassa? Ja kuinka monta varianttia tässä vielä nähdäänkään?

Päivittäin saamme lukea mediasta siitä, kuinka huonosti meillä Suomessa on koronakriisi hoidettu. Sitten kun tutkitaan ihan vain kylmiä lukuja, niin voidaan todeta, että Suomessa on pandemia hoidettu pääsääntöisesti todella hyvin. Otetaanpa vertailuesimerkiksi vaikkapa rakas länsinaapurimme Ruotsi. Ruotsissa koronaan on kuollut 15 000 ihmistä ja Suomessa 1300. Ruotsissa koronatapauksia on ollut 1,2 miljoonaa, Suomessa 188 000. Ja muistutukseksi vielä, että Ruotsissa on 10 miljoonaa asukasta ja Suomessa 5,5 miljoonaa, joten jokainen osaa varmasti laskea sen, kummassa maassa hommat on hoidettu paremmin.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että koko korona on maassamme pahemman kerran politisoitu ja kaikki koronaan liittyvät päätökset mitä hallitus tekee, voidaan kääntää sitä vastaan ja näin oppositio eittämättä myös tekee. Toisaalta, sen vuoksihan oppositio on demokratiassa olemassa, että sen kuuluukin kyseenalaistaa hallituksen toimet. Epäilemättä virheitäkin on hallitus matkan varrella tehnyt. Toisaalta se ei ole mikään ihme, sillä kellään ei ole ollut kokemusta siitä, miten tällainen maailmanlaajuinen pandemia pitäisi hoitaa. Isossa kuvassa olen kuitenkin erittäin iloinen siitä, että näin pandemian aikana olen suomalainen ja asun Suomessa.

Some-päivityksiä lukiessa tulee usein mieleen, että me suomalaiset olemme varsinaista valittaja- ja itkijäkansaa. Ei ole sellaista asiaa mistä joku ei valittaisi. Eikä ole sellaista asiaa mistä ei somessa saisi väittelyä aikaiseksi. Somessa vaikuttaa usein myös siltä, että maa on pahasti kahtiajakautunut. Tosin täytyy huomioida, että niitä jakolinjoja löytyy jokaiseen lähtöön ja jokaiseen suuntaan ja välillä tuntuukin siltä, että meidän suomalaisten lempiharrastus on väitteleminen ja toisten mielipiteiden naurunalaiseksi saaminen. Onneksi Suomi on paljon muutakin kuin vain sosiaalinen media, jossa asiat tuppaavat kärjistymään aivan liian helposti.

Kaiken tämän syvällisen pohdinnan ja tutkiskelun jälkeen tulin jälleen kerran, vuosi toisensa perään, siihen johtopäätökseen, että Suomi on todella hyvä maa asua. Ja hyvin todennäköisesti on sitä myös vuonna 2022. Ei nyt ehkä ihan se päävoitto lotossa, mutta kyllä meillä asiat ovat monelta kantilta katsottuna ja isossa kuvassa todella hyvin. Onnea 104-vuotias Suomi ja hyvä me!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi