Arkistot: Pääkirjoitukset

Suomalaisten fyysinen kunto on heikentynyt hiljalleen, lähes huomaamatta, vuosikymmenten ajan. Kehitys näkyy karusti tilastoissa: ylipaino ja lihavuus ovat yleistyneet kaikissa ikäryhmissä, ja normaalipainoisista on tulossa poikkeus pikemminkin kuin sääntö. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten epäonnistumisesta, vaan laajasta yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Arki on muuttunut. Työ on keventynyt fyysisesti, mutta samalla liikkuminen on vähentynyt. Istumme työpäivän, istumme työmatkat ja istumme vapaa-ajalla ruutujen ääressä. Samaan aikaan energiapitoista, pitkälle prosessoitua ruokaa on saatavilla enemmän kuin koskaan – nopeasti, halvalla ja vaivattomasti. Kun kulutus kasvaa ja kulutus (liikunnan muodossa) vähenee, lopputulos on väistämätön.

Myös elinympäristö ohjaa valintoja. Kaupunkirakenne, autoistuminen ja arjen kiire tekevät liikkumisesta usein valinnan pakon sijaan. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa tai tehdä terveellisiä ruokavalintoja, vaikka tahtoa olisi. Kuntoerot kasvavat, ja ne heijastuvat suoraan kansanterveyteen.

Tilanteen vakavuus on viimein alettu tunnistaa. Perinteinen painoindeksi ei kerro riittävästi ihmisen todellisesta terveydestä, ja siksi rinnalle on kehitetty uusia mittareita, jotka huomioivat paremmin kehon koostumuksen ja toimintakyvyn. Tämä on askel oikeaan suuntaan: pelkkä paino ei ratkaise, vaan se, miten keho toimii.

Mutta mittaaminen ei yksin riitä. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Liikunnasta on tehtävä arjen oletus – turvalliset kävely- ja pyöräilyreitit, koulupäivien liikunnallistaminen ja työpaikkojen aktiivisuutta tukevat käytännöt ovat keskeisiä. Samalla ravitsemusympäristöä on ohjattava: terveellisen ruoan tulee olla helpoin ja houkuttelevin valinta.

Yhtä tärkeää on asennemuutoksen tukeminen. Kunto ei ole ulkonäkökysymys, vaan toimintakyvyn ja hyvinvoinnin perusta. Kun liikkumisesta tehdään osa jokapäiväistä elämää, ei erillinen suoritus, muutos on mahdollinen.

Normaalipainoisten “katoaminen” ei ole väistämätön kohtalo. Se on seurausta valinnoista – ja siksi myös korjattavissa. Kysymys kuuluu, olemmeko valmiita tekemään ne päätökset, jotka palauttavat suomalaiset takaisin liikkeeseen?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen sen ajatuksen palautti takaisin julkiseen keskusteluun. Ajatus, jota on Lahdessa vatvottu aina aika ajoin. Olisiko Lahdesta talviolympialaisten näyttämöksi? Joidenkin mielestä kyseisen asian miettiminenkin on totaalista huuhaata, toisten mielestä kisat voisivat olla mahdollisuuksien rajoissa.

Ajatus talviolympialaisten tuomisesta Lahteen ei ole uusi. Päijät-Hämeen pääkaupunki on vuosikymmenten ajan rakentanut identiteettiään talviurheilun keskuksena. Salpausselän kisat, kansainväliset hiihtotapahtumat ja pitkät perinteet ovat luoneet mielikuvan kaupungista, jossa lumi, ladut ja hyppyrimäet kuuluvat olennaisesti paikalliseen kulttuuriin. Siksi ei ole yllättävää, että aika ajoin keskustelu kääntyy myös kaikkein suurimpaan talviurheilutapahtumaan: talviolympialaisiin.

Olympiahaaveita on Lahdessa pohdittu eri muodoissa jo vuosien ajan. Ajatus on usein kytkeytynyt Suomen laajempiin olympiahankkeisiin, joissa Lahti olisi toiminut yhtenä keskeisenä kisakaupunkina. Kaupungin vahvuutena on erityisesti pohjoismaisten hiihtolajien infrastruktuuri. Salpausselän urheilukeskus on jo valmiiksi kansainvälisen tason areena, joka on tottunut suuriin yleisömääriin ja arvokisoihin. Tämä on antanut pohjaa ajatukselle, että osa olympialaisista voitaisiin järjestää Lahdessa ilman valtavia uusia investointeja.

Viime päivinä keskustelu on jälleen saanut uutta vauhtia. Talviurheilun tulevaisuutta ja olympialaisten järjestämismalleja arvioidaan kansainvälisesti uudella tavalla, ja myös Suomessa on noussut esiin ajatus hajautetuista kisoista. Tällaisessa mallissa eri lajit voisivat sijoittua useisiin kaupunkeihin, jolloin yksittäisen kaupungin taloudellinen ja infrastruktuurinen paine kevenisi. Tällaisessa kokonaisuudessa Lahden rooli voisi olla luonteva – erityisesti hiihtolajien ja yhdistetyn kilpailujen näyttämönä.

Samalla keskustelu tuo esiin myös kysymyksiä. Olympialaisten järjestäminen on nykyisin valtava taloudellinen ja organisatorinen ponnistus. Monet kaupungit ovat viime vuosina vetäytyneet hakuprosesseista kustannusten ja riskien vuoksi. Vaikka Lahdella on vahva urheilullinen perinne, olympialaisten mittakaava on aivan toista luokkaa kuin yksittäisten MM-kisojen tai maailmancupin osakilpailujen järjestäminen.

Lopulta kysymys kuuluukin: onko Lahdella todellista mahdollisuutta nousta talviolympialaisten näyttämöksi? Vastaus riippuu pitkälti siitä, millaisiksi olympialaiset tulevaisuudessa muotoutuvat. Jos kisat pysyvät jättimäisenä yhden kaupungin projektina, Lahti tuskin yksin kantaa vastuuta. Mutta jos suunta on kohti hajautettuja, olemassa olevaan infrastruktuuriin nojaavia kisoja, voi Lahden nimi nousta yhä vakavammin keskusteluun. Silloin meidän vanhaja perinteinen talviurheilukaupunkimme voisi hyvinkin löytää paikkansa olympiakartalta. Ken elää, se näkee.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuosien 2020–2026 ajanjakso jää suomalaisten lasten ja nuorten muistiin poikkeuksellisena aikana. Harva sukupolvi on joutunut kasvamaan yhtä monien samanaikaisten kriisien keskellä. Vaikka Suomi on edelleen turvallinen ja vakaa maa, maailman tapahtumat ovat heijastuneet myös tänne – koteihin, kouluihin ja nuorten mieliin.

Koronapandemia katkaisi monen lapsen ja nuoren arjen. Koulut siirtyivät etäopetukseen, harrastukset keskeytyivät ja ystävien tapaaminen muuttui rajoitetuksi. Monelle nuorelle juuri ne vuodet, jolloin sosiaaliset suhteet ja identiteetti rakentuvat, kuluivat eristäytyneissä olosuhteissa. Vaikka suuri osa nuorista sopeutui tilanteeseen yllättävän hyvin, jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi lisääntyneenä yksinäisyytenä ja mielenterveyden haasteina.

Samaan aikaan maailma ympärillä muuttui levottomammaksi. Ukrainan sota toi sodan Eurooppaan tavalla, jota moni nuori ei ollut aiemmin kokenut. Uutiskuvat, keskustelut turvallisuudesta ja jatkuva epävarmuus ovat vaikuttaneet siihen, miltä tulevaisuus näyttää nuorten silmissä. Myös Lähi-idän pitkittyneet konfliktit ja maailmanpolitiikan jännitteet ovat lisänneet tunnetta siitä, että maailma on entistä arvaamattomampi. Kansainvälisen politiikan kärjistyminen on vahvistanut tätä epävarmuutta. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin toiminta on monin paikoin arvaamatonta, mikä on lisännyt huolta maailmanpolitiikan suunnasta. Kun globaalit suurvallat toimivat ristiriitaisesti, myös pienen maan nuoret seuraavat uutisia tarkemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Taloudelliset vaikutukset näkyvät arjessa konkreettisesti. Inflaatio, energian hinnan nousu ja valtiontalouden kiristyminen ovat vaikuttaneet monien perheiden tilanteeseen. Nuoret aistivat helposti vanhempiensa huolen toimeentulosta, ja se voi heijastua heidän omaan turvallisuuden tunteeseensa.

Silti tämän ajan tarinassa on myös toinen puoli. Suomalaiset nuoret ovat osoittaneet poikkeuksellista kykyä sopeutua ja kantaa vastuuta. He ovat oppineet nopeasti uusia tapoja opiskella, keskustelleet avoimesti mielenterveydestä ja seuranneet yhteiskunnallisia kysymyksiä aiempaa aktiivisemmin. Monelle kriisit ovat myös vahvistaneet halua vaikuttaa tulevaisuuteen.

Siksi tärkein kysymys ei ole vain se, mitä nämä vuodet ovat tehneet nuorille – vaan mitä me aikuisina teemme nyt. Lasten ja nuorten usko tulevaisuuteen ei synny pelkistä sanoista, vaan teoista: turvallisista kouluista, toimivista palveluista ja siitä, että heidän huolensa otetaan vakavasti.

Juuri nyt nuoret tarvitsevat ennen kaikkea viestin siitä, että vaikeista ajoista huolimatta tulevaisuus on rakennettavissa. Se on sukupolvelta toiselle siirtyvä lupaus – ja meidän velvollisuutemme pitää siitä kiinni.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kuntaliitto on esittänyt kasvavaa huolta siitä, että kunnat ympäri maan rakentavat strategioitaan oletukselle jatkuvasta tai vähintään vakaasta väestönkehityksestä, vaikka todellisuus viittaa toiseen suuntaan. Syntyvyys on pysynyt historiallisen alhaisena jo useita vuosia, muuttoliike keskittyy harvoihin kasvukeskuksiin ja väestö ikääntyy nopeasti. Silti monessa kunnassa suunnitellaan investointeja ja palvelurakennetta kuin edessä olisi kasvun vuosikymmenet.

Myös Lahden kaupunki on strategiassaan asettanut tavoitteeksi 150 000 asukkaan kaupungin tulevaisuudessa. Tavoite on kunnianhimoinen ja viestii uskosta vetovoimaan, elinvoimaan ja kestävään kasvuun. Kuntaliiton laskelmat kuitenkin maalaavat toisenlaisen kuvan: väestökehitys ei nykyisillä trendeillä tue näin vahvaa kasvuoletusta, vaan pikemminkin ennakoi pitkän aikavälin supistumista tai parhaimmillaan hidasta hiipumista.

Tässä ristiriidassa ei ole kyse vain numeroista, vaan realismista. Jos väkiluku laskee merkittävästi seuraavien vuosikymmenten aikana, se vaikuttaa kaikkeen: verotuloihin, palveluverkkoon, koulujen ja päiväkotien mitoitukseen, infrastruktuuri-investointeihin sekä asuntorakentamisen tarpeeseen. Liian optimistinen väestöennuste voi johtaa ylikapasiteettiin, velkaantumiseen ja vaikeisiin sopeutuspäätöksiin tulevaisuudessa.

On ymmärrettävää, että kunta haluaa viestiä kasvua ja tulevaisuudenuskoa. Strategia on myös tahtotila, ei pelkkä ennuste. Silti strategian on pohjauduttava demografiseen realismiin. Kuntaliiton huoli kohdistuu juuri tähän: monessa kunnassa ei ole vielä täysin sisäistetty sitä, että Suomi kokonaisuudessaan on siirtynyt pysyvän väestön vähenemisen aikakauteen. Yksittäiset muuttovoitot eivät muuta kansallista kokonaiskuvaa, jossa syntyvyys ei riitä korvaamaan poistumaa.

Lahden kaltaiselle aluekeskukselle ratkaisevaa on kyky sopeutua ajoissa. Se tarkoittaa palveluverkon kriittistä tarkastelua, elinvoimapolitiikan uudelleenarviointia sekä talouden suunnittelua varovaisuusperiaatteella. Kasvutavoite voi toimia suuntana, mutta päätöksenteon on kestettävä myös vaihtoehtoinen skenaario – se, jossa 150 000 asukkaan raja ei toteudukaan.
Kysymys ei lopulta ole pessimismistä, vaan vastuullisuudesta. Jos kunnat eivät tunnista väestökehityksen todellista suuntaa, ne vaarantavat taloudellisen kestokykynsä. Rehellinen keskustelu väestön vähenemisestä ei ole tappiomielialaa, vaan edellytys hallitulle muutokselle.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Hanke Lahden uudesta vesiliikuntakeskuksesta on ottamassa konkreettisia askeleita. Hankesuunnitelma on hyväksytty, ja sen rakentaminen urheilukeskuksen alueelle on tarkoitus aloittaa kohti valmistumista vuonna 2030. Rakennuksen kustannusarvio on noin 38,3 miljoonaa euroa, ja sen yhteyteen on suunniteltu myös pysäköintitalo noin 9,7 miljoonan euron investointina.

Uusi vesiliikuntakeskus on merkittävä panostus lahtelaiseen liikunta- ja vapaa-aikatarjontaan. Keskuksessa on 50 metrin allas, opetusaltaita, monitoimiallas, hyppytornit sekä kuntosali, ja sen tavoiteltu vuosikävijämäärä on jopa yli 400 000. Tämä tarkoittaa paitsi parempia harrastusmahdollisuuksia kaupunkilaisille, myös paikkakunnan vetovoiman vahvistamista. Nykyaikainen uimahalli täydentää Lahden monipuolista urheilutarjontaa ja toimii osana laajempaa urheilukeskuksen kehitystä.

Samalla mietintään tulee myös se, mitkä vanhoista uimahalleista lakkautetaan. Ensimmäisenä lakkautuslistalla ovat urheilukeskuksen läheisyydessä sijaitseva ammattikoulun uimahalli sekä Saksalan uimahalli.

Kaupungin valtuustosopimus 2025–2030 sisältää vesiliikuntakeskuksen yhtenä keskeisenä investointina, mutta samassa suunnitelmassa mainitaan myös Kisapuiston urheilupuiston kehittäminen jalkapallostadionilla sekä monitoimihallin eli uuden jäähallin edistäminen. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksiä. Miten Lahden rajalliset resurssit riittävät useiden suurten rakennushankkeiden rinnanajoon?

Kisapuiston hankkeen tavoitteena on koko ajan ollut luoda edellytykset muun muassa Uefa-luokituksen mukaiseen jalkapallostadioniin, joka nostaisi kaupungin profiilia ja palveluita. Uuden stadionin rakentaminen on ollut keskustelun kohteena jo pitkään ja sen toteuttamista pidetään monille urheiluseuroille, joukkueille ja katsojille tärkeänä investointina. Samalla uusi monitoimihalli täydentäisi Lahden jo ennestään vahvaa talviurheiluidentiteettiä ja palvelutarjontaa arki- ja kilpaurheilussa.

Suuren vesiliikuntakeskuksen rakentaminen vaatii kovan priorisoinnin. Hankkeen kustannus on hiukan alle 50 miljoonan euroa, kun pysäköintitalo lasketaan mukaan. Se vie merkittävän osan kaupungin investointiresursseista pitkälle 2020-luvun loppuun.
Tällainen tilanne haastaa kaupungin päättäjiä pohtimaan miten vesiliikuntakeskus, uusi jalkapallostadion ja jäähalli sovitetaan yhtä aikaa kaupungin talousohjelmaan ilman liiallista taloudellista kuormitusta ja onko urheilurakentamisen priorisointi riittävän tasapainossa muiden palveluiden, kuten koulujen ja hyvinvointipalvelujen, kanssa? Millä aikatauluilla eri investoinnit toteutetaan siten, että ne tukevat kaupungin elinvoimaa, vetovoimaa ja kilpailukykyä myös tulevaisuudessa?

Tässä ei ole kysymys vain Lahden urheilun tulevaisuudesta, vaan myös lahtelaisten arjen hyvinvoinnin ja kaupungin vetovoimaisuudesta vuosikymmeniksi eteenpäin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden työttömyysluvut ovat karua luettavaa. Kaupungissa on Suomen suurin ja nopeimmin kasvanut työttömyys, nuorisotyöttömyys hipoo valtakunnan kärkeä ja työttömyyden sakkomaksut rasittavat kaupungin taloutta miljoonilla.

Viime vuosina Lahdessa on korostettu kunnianhimoisia imagohankkeita ja strategisia ohjelmia, mutta samaan aikaan yritysten arjen toimintaedellytykset ovat jääneet sivurooliin. Kun yrittäjä pohtii sijoittumista, ratkaisevia eivät ole juhlapuheet vaan sujuva liikenne, saavutettavuus, toimitilojen saatavuus, lupaprosessien nopeus ja keskustan elinvoima. Jos keskustaan on hankala tulla, pysäköinti koetaan vaikeaksi ja kivijalkaliikkeet katoavat, signaali on selvä: tänne ei ole helppo rakentaa kasvua.
Liikenteen sujuvuus on elinkeinoelämän perusedellytys. Kun liikkumista vaikeutetaan tai autoilua systemaattisesti hankaloitetaan ilman toimivia vaihtoehtoja, kärsivät sekä työntekijät että yritykset. Työpaikat eivät synny ideologisista tavoitteista, vaan arjen toimivuudesta. Samoin keskustan vetovoima ei säily itsestään. Tyhjät liiketilat, vähenevä asiakasvirta ja epävarmuus tulevasta syövät investointihalukkuutta.

Erityisen huolestuttavaa on nuorisotyöttömyys. Kun nuori jää ilman ensimmäistä työpaikkaansa, riski syrjäytymiseen kasvaa nopeasti. Se on inhimillinen tragedia ja taloudellinen tappio. Jokainen menetetty työura maksaa yhteiskunnalle moninkertaisesti verrattuna siihen, mitä ennakoivat toimet maksaisivat. Samaan aikaan kaupunki maksaa mittavia sakkomaksuja pitkäaikaistyöttömyydestä – rahaa, joka on pois kouluista, varhaiskasvatuksesta ja lähipalveluista.

On rehellisesti kysyttävä, ovatko painopisteet olleet oikeat. Onko elinvoimapolitiikka ollut riittävän konkreettista? Onko yrityksiä kuunneltu herkällä korvalla? Onko päätöksenteossa ymmärretty, että jokainen heikennys arjen sujuvuuteen kertautuu työpaikkojen määrässä?

Lahti tarvitsee suunnanmuutoksen. Yritysvaikutusten arviointi on otettava tosissaan, lupaprosesseja on sujuvoitettava ja keskustasta tehtävä aidosti houkutteleva niin yrittäjille kuin asiakkaille. Liikennejärjestelyissä on haettava tasapainoa, ei vastakkainasettelua. Työllisyyden hoitoon on panostettava ennakoivasti, erityisesti nuorten kohdalla.

Työttömyysluvut eivät ole kohtalo. Ne ovat seurausta päätöksistä – ja siksi myös muutettavissa. Lahden on valittava, haluaako se olla kaupunki, jossa yritykset kasvavat ja nuoret työllistyvät, vai kaupunki, joka seuraa sivusta, kun työpaikat syntyvät muualla. Suunta on vielä käännettävissä, mutta aikaa ei ole hukattavaksi.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Seuraavat kolmisen viikkoa suomalainen urheilukansa elää television ääressä jänniä hetkiä. Edessä on ilonpurkauksia ja isoja pettymyksiä. Juuri sitä, mistä urheilussa on kysymys. Isosta tunteesta. Suomen olympiajoukkueessa kilpailee 103 urheilijaa eri lajeissa, jossa jääkiekko muodostaa selvästi suurimman ryhmän. Olympiakomitea on asettanut viralliseksi mitalitavoitteeksi kuusi mitalia, mikä perustuu historialliseen menestykseen ja nykyisiin tilastoihin: dataennusteiden mukaan Suomi voisi saavuttaa noin 5,35 mitalia Milano-Cortinasta.

Ampumahiihto näyttäisi olevan yksi Suomen vahvimmista mitalikorteista. Nimenomaan Suvi Minkkinen on saanut ansaitusti paljon huomiota, sillä hän kuuluu maailmancupin kärkiryhmään ja on yksi Suomen parhaista mahdollisuuksista nousta palkintokorokkeelle. Lisäksi matkoja, joissa on mahdollisuus voittaa mitali on useita. Mitaliodotus: 1-2 mitalia

Maastohiihdossa Suomi on perinteisesti ollut vahva, mutta tällä kertaa yksittäisten suoritusten odotukset vaihtelevat. Iivo Niskanen, Jasmi Joensuu ja Johanna Matintalo ovat tehneet joitain vahvoja suorituksia maailmancupissa, mutta voittotaisteluun tarvitaan täydellistä päivää kunnon, taktiikan ja huollon osalta. Naisten viesti lienee myös vahva laji meille? Mitaliodotus: 2 mitalia

Freeski ja lumilautailu tuovat aina pienen mitalimahdollisuuden Suomen olympiajoukkueeseen. Esimerkiksi freeski-laskija Anni Kärävä on noussut maailmancup-menestyksillään yhdeksi Suomen kiinnostavimmista mitalitoiveista – big air ja slopestyle-lajit ovat hänelle luontaisia näyttämöitä, joissa pienikin virhe kustantaa, mutta onnistuminen voi tuoda kirkkaan tuloksen. Mitaliodotus: 1 mitali

Jääkiekossa Suomi on jälleen yksi mitalisuosikeista – erityisesti miesten turnauksessa, jossa NHL-pelaajat palaavat olympialaisiin normaaliin tapaan. Naisten joukkueella on myös hyvä mahdollisuus menestyä, vaikka joukkueiden välinen taso onkin tänä vuonna erittäin tiukka. Molemmat joukkueet tappelevat kuitenkin korkeintaan pronssista, jota en usko kummankaan saavuttavan.

Alppihiihdossa meillä on vielä valttikorttina Eduard Hallberg, joka voi yltää parhaimmillaan jopa mitaleille, mutta onko painetila liian kova vasta vähän aikaa maailmancupin kärkikamppailuissa mukana olleelle laskijalle?

Totuushan on se, että mitaleita ei jaeta paperilla, vaan rinteillä, ladulla ja jääkentillä. Täydelliset olosuhteet ja yksi onnistunut suoritus voivat nostaa suomalaisen urheilijan mitaleille juuri oikealla hetkellä. Vaikka jättimäistä mitalisaalista ei ole odotettavissa, 3–5 mitalia on erittäin realistinen tavoite Suomen joukkueelle.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaiset, suomen kieli ja suomalainen kulttuuri ovat katoamassa. Tähän olettamukseen törmäsin eräällä some-alustalla viimeksi tällä viikolla, eikä kyseinen olettamus tullut edes äärioikeiston suunnasta. Tätä onkin ehkä syytä pohtia. Tilastot ovat ainakin pysäyttäviä: Suomen syntyvyys on romahtanut historiallisen alas, ja samaan aikaan maahanmuuton merkitys väestönkasvulle on kasvanut ennennäkemättömästi. Yhä useampi kysyy, mitä tapahtuu suomalaiselle kulttuurille, identiteetille ja hyvinvointivaltiolle, jos kehitys jatkuu nykyiseen suuntaan.

Vuonna 2010 suomalainen nainen synnytti keskimäärin noin 1,87 lasta. Nyt luku on alle 1,3 – ja tilastokeskuksen ennusteet kertovat, että lasku ei näytä pysähtyvän. Tämä on Euroopan alhaisimpia lukuja, ja se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jokainen uusi sukupolvi on pienempi kuin edellinen. Jo muutaman vuosikymmenen kuluttua Suomessa on huomattavasti enemmän vanhuksia kuin työikäisiä. Moni nuori aikuinen haluaa vakauden ennen perhettä, ja vakaus tuntuu yhä tavoittamattomammalta. Työelämän epävarmuus, asumisen korkeat kustannukset ja ilmastonmuutoksen aiheuttama tulevaisuudenpelko luovat ympäristön, jossa lasten hankkiminen tuntuu riskiltä. Toisaalta myös yksilöllisyyden ja vapaauden ihanteet ovat muuttuneet: moni ei yksinkertaisesti halua perhettä samassa mielessä kuin vanhempansa.

Samaan aikaan, kun suomalaisia syntyy vähemmän, Suomeen muuttaa enemmän ihmisiä ulkomailta. Vuonna 2023 nettomaahanmuutto oli historiallisen korkeaa, ja tulevaisuudessa maahanmuutto on ainoa syy, miksi väkiluku ei ala nopeasti laskea. Jo nyt monissa suurissa kaupungeissa lasten ja nuorten joukossa näkyy kasvava etninen ja kielellinen monimuotoisuus – kehitys, joka on monella tapaa rikastuttava, mutta myös kulttuurisesti haastava. Maahanmuuton vastustajat varoittavat, että suomalainen kieli ja kulttuuri jäävät vähemmistöön omassa maassaan. Toiset taas muistuttavat, että maailma muuttuu väistämättä, ja että uusi monimuotoinen Suomi voi olla dynaamisempi ja elinvoimaisempi kuin vanha.

Kysymys kuuluu: muuttuuko Suomen identiteetti liikaa, jos “suomalaisuus” ei enää tarkoita etnistä tai kielellistä yhtenäisyyttä? Ehkä kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä, ovatko suomalaiset matkalla sukupuuttoon, vaan siitä, millaiseksi “suomalaisuus” tulevaisuudessa muotoutuu. Onko suomalaisuus sidottu geeniperimään, vai onko se yhteisesti rakennettu identiteetti, joka voi laajentua? Kielemme, kulttuurimme ja tapamme voivat elää, vaikka väestörakenne muuttuu – jos niin haluamme.

Pääkirjoitus
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuosi 2026 on saatu käyntiin mukavassa pakkaskelissä. Vuoden vaihtuminen innoittaa usein meitä uudistamaan elämäntapojamme ja ikäänkuin haluamme puhdistaa itsemme viime vuoden epäonnistumisista ja huonoista tavoista. On siis aika aloittaa uusi elämä.

Tunnetuin vaihtoehto lienee ns. tipaton tammikuu, mutta olisiko syytä miettiä teemoja myös muille kuukausille? Nythän parannus elämäntapoihin kestää vain yhden kuukauden eli tammikuun ja sehän ei missään nimessä enää riitä tässä alati kiihtyvässä elämänrytmissä. Raittiin kuukauden konsepti on toki kansanterveydellisestä näkökulmasta loistava, sillä kaikki juomaton viina on aina hyvästä. Normaalille ihmiselle, jonka elämää alkoholin käyttö ei hallitse, voi tipaton tammikuu olla terveellinen ja puhdistava kokemus.

Tipatonta tammikuuta on joidenkin tietojen mukaan vietetty jo vuodesta 1942 lähtien, joten jotain uuttakin haastetta voisi jo keksiä? Miltä kuulostaisi mm. huumeeton helmikuu, makkaraton maaliskuu, keskioluton kesäkuu tai läskitön lokakuu? Vaihtoehtoja olisi varmasti monia ja jokainen voisi napata elämänparannusteemakseen itseään eniten miellyttävän per kuukausi. Olisi siinä facebookissa elvisteltävää ja kaverit olisivat kateellisia, kun joka kuukausi olisi eri teema. Jos esimerkiksi tipaton tammikuu epäonnistuu, niin uusi mahdollisuus yrittää tulisi jo helmikuussa eikä vasta vuoden päästä.

Nyt tietysti joku ihmettelee, miksei voisi pitää joka kuukausi tipatonta elämää. No tietenkin voi pitää ja monet pitävätkin, mutta olisihan se kovin tylsää ja ei ollenkaan niin mediaseksikästä jauhaa sitä samaa vanhaa tipaton -teemaa kuukaudesta toiseen. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, aina pitää olla uutta mielenkiintoista sisältöä mahdollisille someseuraajille.

Itsekin haksahdin tähän ”uusi vuosi – uusi elämä”-juttuun, sillä aloitin uuden vuoden innoittamana hyötyliikunnan eli kauniina ajatuksena oli kävelllä joka päivä töihin ja töistä kotiin, yhteensä 7 kilometriä per päivä. Eikö kuulostakin hienolta ja kovin liikunnalliselta? Kyllä on jätkä kohta kovassa tikissä miettivät varmasti lukuisat someseuraajani. No, kolme päivää jaksoin ja selkäranka napsahti heti, kun yhtenä kovana pakkaspäivänä päätinkin mennä töihin autolla. Ajatuksena oli tietenkin palata kävelyyn, kunhan pakkaset hellittävät. Arvannette miten kävi?… No, ei saa olla liian ankara itselleen. Ei se vaan aina lähde ja hyvä niin. Ehkä helmikuussa sitten se huumeeton helmikuu onnistuu? Tai ainakin makkaraton maaliskuu viimeistään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ilmeisesti kaikille alkaa olemaan päivänselvää, että sääntömääräinen maailmanjärjestys sellaisena kuin me sen tunnemme on tiensä päässä ja olemme siirtymässä kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin aikaan, jolloin suurvallat määräsivät maiden rajat mielensä ja tarpeidensa mukaan. Suurvalloilla tarkoitan tässä yhteydessä tietenkin USA:ta, Kiinaa ja Venäjää. Tästä saamme ”kiittää” USA:n presidentti Trumpia, joka päivä toisensa jälkeen jaksaa yllättää. Trumpin toimia kuvastaa parhaiten hänen lausahduksensa: ”Vain oma moraalini on ainoa rajoite toimissani”. Näin hän viittaa kintaalla kansainväliselle oikeudelle ja oikeudenmukaisuudelle.

Suomalaiset poliitikot ovat puun ja kuoren välissä. Miten suhtautua isoimman ja tärkeimmän liittolaisemme presidentin toimiin, jotka liki kaikki sotivat omia arvojamme ja kansainvälistä oikeutta vastaan? Lisäksi toistuvasti Valkoisesta talosta suolletaan lausuntoja siitä kuinka Eurooppalaiset arvot ovat ihan päin prinkkalaa ja Eurooppa on tulevaisuudessa jopa uhka USA:lle. Miten siis kommentoida? Olemmehan juuri vastikään liittyneet NATO:oon, ostaneet USA:sta hävittäjiä ja tehneet isot jäänmurtajakaupat. Ulkoministeri Elina Valtonen näytti eilen A-Studiossa esimerkkiä, miten asian suhteen valtionjohdossamme nyt toimitaan. Ei tuomita USA:ta ja sen toimia, mutta vähän paheksutaan ja ihan varovasti heristellään sormea, ettei noin saisi tehdä. soo-soo. Etäisesti tulee mieleen suomettumisen pahimmat vuodet, kun suomalaiset poliitikot matelivat kilpaa Neuvostoliiton edessä. Toisaalta meidän pakko on tunnustaa realiteetit. Jos maailma on, kuten nyt näyttää, todellakin syöksymässä takaisin suurvaltojen temmellyskentäksi, on meidänkin valittava puolemme. Venäjän ja Kiinan kelkkaan tuskin kukaan haluaa. On siis valittava vähiten huono vaihtoehto ja meidän tapauksessa se on se, että liittolaisemme on USA. Olkoonkin sen tämän hetkinen presidentti sanalla sanoen sivistymätön tollo ja suuri narsisti.

Vaikka Trump on toivottavasti vain neljä vuotta vallassa, näyttää siltä, että hänen jees-miehensä ovat vallanneet kaikki merkittävät pestit maan hallinnossa. Todennäköistä on, että myös seuraava maan presidentti on näitä Make America Great Again -miehiä. Esimerkiksi varapresidentti J.D. Vance voisi olla Trumpin työn jatkaja, jollei itse ”Messias” yllättäen jatka virassaan. Se ei pitäisi olla mahdollista, mutta Trump on näyttänyt, että kaikki on mahdollista. Jopa se, että Trump puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.

Mitä sitten Suomen pitäisi itse Trumpista ajatella? Isoimman liittolaisemme johdossa on umpiarvaamaton bisnesmies, jolle kaikki on myytävissä ja ostettavissa. Myös kaikki periaatteet ja arvot. Kaikki mitä ennen pidettiin maiden välisissä suhteissa melkein kiveen hakattuina, on nyt kyseenalaistettu. Toisaalta itäpuolella majailee sotaisa rosvovaltio, jonka kanssa tuskin lähdetään välejä lämmittelemään. Ei käy kateeksi Euroopan johtajia, joiden on nyt tasapainoiltava Trumpin kanssa. Häntä kun ei parane suututtaa, mutta kun ei ihan kehtaisi madellakaan. Miten sopii presidentti Stubbin arvopohjainen liberalismi tähän hetkeen ja tasapainoiluun Trumpin kanssa?

Aina kun luulen, ettei maailma enää tämän hullummaksi voi muuttua, niin kyllä se vaan muuttuu. Ja nimenomaan hullummaksi. Pelonsekaisin ajatuksin odotan mitä kaikkea Trump tulee saamaan aikaan seuraavien kolmen vuoden aikana. Jo tämä ensimmäinen vuosi hänen presidenttikaudestaan on ollut hurjaa vuoristorataa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi