Vuosi: 2025

Torstaina tai viimeistään perjantaina puoli Suomea ahtautuu autoihinsa ja matkaa juhannuksen viettoon. Kilometrien pituisissa jonoissa tuskaillaan jonon madaltamista hiljalleen eteenpäin ja mietitään, miksen tajunnut lähteä tänäkään vuonna ajoissa matkaan. Vie matka sitten mökille, vesille tai festareille, niin varmaa on kuitenkin se, että kaikki ovat matkassa juhlamielellä, onhan nyt juhannus, keskikesän juhla ja yötön yö. Suomalaisten megajuhla. Nyt juhlitaan vaikka pakolla!

Mukaan autoon on perheen lisäksi pakattu suuri määrä grillattavia herkkuja, sillä grillaus jos mikä kuuluu tiiviisti suomalaisen kesään ja juhannukseen. Grilli on kuumana aamusta iltaan ja parhaimmillaan suomalainen grillaa vaikka koko yöttömän yön läpeensä. Ja juhannuksena syödään tietenkin ulkona, satoi tai paistoi. Useimmiten kyllä tuntuu satavan, mutta se ei suomalaista juhannusjuhlijaa haittaa, sillä ainahan voi ottaa hieman enemmän sitä ”sisäistä villapaitaa.”, jos lämpömittari näyttää lähelle nollaa. Suomen kesähän on tunnetusti lyhyt, mutta vähäluminen.

Sisäisestä villapaidasta pääsemmekin sujuvasti toiseen olennaisesti juhannukseen liittyvään asiaan eli kuningas Alkoholiin. Alkoissa juhannus on joulun jälkeen vuoden toiseksi vilkkain sesonki myynnin kasvaessa arviolta 60 prosentilla. ”Palanpainikkkeeksi” ostetaan noin 140 prosenttia enemmän viinaa kuin normaalilla viikolla. Hauskanpito selvinpäin on teeskentelyä mongertaakin moni suomalainen juhannusjuhlija tuhannen humalassa.

Juhannuksella on Suomessa pitkät perinteet. Juhannusta vietettiin Suomessa alun perin ylijumala Ukon juhlana, sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Kokko, taiat ja muut perinteet ovatkin peräisin jo tuolta ajalta. Kokkojen on katsottu liittyvän satoisuuden sekä karjan ja ihmisten menestyksen tuottamiseen sekä pahan torjuntaan. Juhannuksena on tehty ja tehdään kai vieläkin runsaasti erilaisia juhannustaikoja. Tunnetuimpia ovat erilaiset lemmentaiat. Taioilla pyritään takaamaan naimaonni, näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi. Juhannustaioista monet pitäisi tehdä alasti. Ei ehkä kannata, sillä tapahtuma saattaa tänä päivänä nopeasti päätyä sosiaaliseen mediaan videon kera.

Juhannus on rakkauden aikaa. Onhan tunnettua, että maaliskuussa niitetään juhannuksen suursatoa synnytyslaitoksilla ympäri maan, joten voisi kuvitella, että juhannustaioista juuri naimaonneen liittyvät taiat onnistuvat parhaiten. Joku kyynisempi voisi sanoa, että kyse ei ole niinkään rakkaudesta, vaan ainoastaan kännisten ihmisten unohtamasta ehkäisystä. Naimaonnea toki sekin, kenelle huonoa, kenelle hyvää. Monille juhannus onkin Fingerporin mainostama ”Panosta parisuhteeseen”-tyylinen käännekohta elämässä. Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia entisaikojen pakanallisille juhannusöille. mm. aaveiden ajateltiin vaeltavan juhannusyössä. Mikään ei ole muuttunut vuosien varrella, sillä juhannus toden totta pitää sisällään kaikenlaisia outoja tapahtumia ja aaveita tänäkin päivänä. Useimmiten niiden selityksenä on kuitenkin alkoholin liikakäyttö. Viimeistään juhannussunnuntaina nähdään taas monta, kalpeina kun haamu liikkuvaa outoa ilmestystä keskuudessamme. Juhannussima on maistunut.

Hyvää juhannusta ja pysykää pinnalla!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kuka muistaa kun Suomessa riehui Valkoinen kurittaja? Ei, kyseessä ei ole valkoisen rodun ylivaltaa levittävä ristinpolttajaporukka tai mikään muukaan mikä liittyisi rotuihin tai edes maahanmuuttajiin. Eikä hätää, vaikket muistaisikaan mikä se valkoinen kurittaja oli, sillä kyseessä on vain taas yksi typerä ja överiksi menevä nimi normaalille sääilmiölle eli runsaalle lumisateelle.

Jokainen on varmasti huomannut, että tänä päivänä ihan tavallisista sääilmiöistä tehdään mediassa jotain elämää suurempaa otsikoimalla ja nimeämällä ne mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kesällä on käristyskupolia, seksihellettä tai paahtopaistetta ja talvella meitä kiusaavat superpakkaset tai ultrakylmyys. Normaali ukkoskuurojen rintama sai otsikoissa upean nimen salamakäärme. Onhan näitä. Loppujen lopuksi kyse on aina normaalista säävaihtelusta.

Ilmatieteen laitoksen mukaan sää on nimittäin harvoin poikkeuksellinen. Meteorologit käyttävät sanaa poikkeuksellinen ainoastaan, kun sääilmiö esiintyy tilastollisesti keskimäärin 2-3 kertaa sadan vuoden aikana tai harvemmin. Harvinaiseksi ilmiötä kutsutaan, kun sitä esiintyy harvemmin kuin keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. Mediaa seuraamalla vastaavasti saa sellaisen kuvan, että me Suomessa elämme todeksi joka viikko jotain todella harvinaista sääilmiötä.

On selvää, että yllättävä sananvalinta lööpissä herättää mielenkiinnon. Se onkin monesti toimittajan tarkoitus, sillä jollainhan niitä lehtiä pitää myydä ja mikäs sen makeampaa toimittajan omalle statukselle, että keksii sääilmiölle ihan uuden raflaavan nimen, joka jää kansan suuhun elämään. Mitä sitten keksitään, kun sääilmiöt oikeasti alkavat olla vaarallisia, kun kaikki ylisanat on jo käytetty näihin normaaleihin sääilmiöihin. Maailmanlopunmyrsky? Ultramyrkyllinen kaatosade? Vedenpaisumus?

Toinen erilaisia nimikkeitä eteensä saava sana on raivo. Raivoahan meillä tuntuu Suomessa riittävän muutenkin vähän joka suuntaan. On laturaivo, nettiraivo, ruokaraivo, someraivo jne. Ja kun mediassa kerrotaan esimerkiksi someraivon heränneen, tarkoittaa se yleensä sitä, että korkeintaan parikymmentä ihmistä on jättänyt facebookissa kommentin, jossa ollaan hieman ehkä vihaisia. Laturaivoon riittää jo yksi ladulla kiroileva ja huutava ihminen.

Olemmeko me ihmiset oikeasti niin tyhmiä, ettemme kiinnostu uutisesta, ellei siinä ole mukana vahvaa liioittelua tai ylisanoja? No toisaalta tiedän monia, jotka kommentoivat ahkerasti somessa uutisia, joista ovat lukeneet vain otsikon…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kertakäyttökulttuuri on asia johon törmää päivittäin. Tähän ilmiöön liittyen löysin netistä vanhan, mutta erittäin mielenkiintoisen dokumentin nimeltään hehkulamppuhuijaus, jossa kerrottiin, että useimmat tavarat voisivat kestää moninkertaisesti sen ajan, mitä ne nyt kestävät. 1920-luvulla syntyi kartelli, joka päätti kuinka pitkään lamppu saa toimia. Näin lisättiin kysyntää ja käytäntö levisi myöhemmin myös muihin tuotteisiin. Meistä jokainen on varmasti huomannut, että kodinkoneiden keskimääräinen käyttöikä on nykyään noin 2-5 vuotta, kun vielä edellinen sukupolvi saattoi käyttää samaa pesukonetta jopa 25 vuotta!

Monet pienkoneet ovat tänä päivänä käytännössä kertakäyttölaitteita, koska niiden korjaaminen on tehty kannattamattomaksi tai mahdottomaksi. Kuluttaja törmää usein tilanteeseen, ettei laitetta voi korjata, koska varaosia ei ole saatavilla tai korjaaminen tulisi liian kalliiksi, joten kuluttajalle jää ainoaksi ratkaisuksi ostaa uusi laite. Valmistajat siis tekevät tahallisesti kodinkoneista ja elektroniikasta helposti hajoavia päästäkseen taas myymään uutta romua tilalle. Tätä kutsutaan suunnitelluksi vanhenemiseksi.

Yhdysvaltalainen muotoilija Brooks Stevens keksi kyseisen käsitteen 50-luvulla. Hän teesinsä oli, että pitää ”juurruttaa ostajaan halu saada jotain hieman uudempaa, hieman parempaa ja hieman nopeammin kuin on välttämätöntä”. Tuo lause pyörittää maailmaa yhä tänäkin päivänä. Yksittäinen laite ei ole iso ympäristöhaitta, mutta laitteiden määrä on kasvanut dramaattisesti ja käyttöikä lyhentynyt, mikä aiheuttaa lisääntyvää ympäristökuormitusta ja pian hukumme roskaan.

Sama kertakäyttökulttuuri on nähtävissä nykyään myös vaatebisneksessä, jossa ihmiset tilaavat netistä vaatteita toiselta puolelta maailmaa kotiinsa sovittaakseen niitä ja palauttavat sitten ne takaisin sinne toiselle puolelle maailmaa, jos vaatteet eivät sovikaan. Käytännössä koti on siis muuttunut sovituskopiksi. Todennäköisesti palautettuja vaatteita ei enää myydä eteenpäin, vaan ne heitetään roskiin? Ja roskaaminen jatkuu ja jatkuu.

Taloudellisen kasvun tarkoitus ei ole tarpeiden tyydyttäminen vaan kasvu itsessään, mutta miten onnistuu jatkuva rajaton kasvu rajallisella maapallolla? Mihin tämä kertakäyttökulttuuri meidät lopulta johtaa? Miettikääpä sitä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Hallitukseen kevään kehitysriihi sisältää ehdotuksen työsuhdepyörien verovapauden poistamiseksi. Voimaan tullessaan muutos poistaisi edun vuoden 2026 alusta lähtien. Edun menettäisivät ensi vuodesta eteen päin myös ne pyörän omistajat, joiden aiemmin tehty sopimus jatkuu.
Alan yrittäjille työsuhdepyörien kauppa on ollut viime vuodet tärkeä lisä liikevaihtoon, koska työsuhdepyöräjärjestelmä on mahdollistanut yhä useammille kuluttajille laadukkaampien pyörien hankinnan. Työsuhdepyöräkauppa on myös edistänyt merkittävästi työpaikkaliikenteen siirtymistä autoilusta pyöräilyyn sekä pyöräilijöiden keskuudessa siirtymää sähköpyöräilyyn.

Sähköpyörät ovat laajentaneet työmatkapyöräilyn sellaisillekin kuluttajaryhmille, joille se ei aiemmin ole ollut mahdollista tai käytännöllistä. Sähköpyörä tarjoaa pitemmän käyttösäteen kuin perinteinen polkupyörä, joten sillä voi helposti taittaa matkoja, joihin aiemmin käytettiin autoa. Liioin sähköpyörä ei vaadi yhtä paljon voiman käyttöä, joten se sopii myös vähemmän liikunnallisille ihmisille.

Työpaikkapyöräilyn kasvu on samalla edistänyt myös merkittävästi vihreää siirtymää ja terveyttä. Hallitus on linjannut, että se haluaa edistää kansan liikkumista. Voidaankin hyväällä syyllä kysyä, miten työsuhdepyörien veroedun poistaminen on yhdistettävissä hallituksen vahvaan tahtoon edistää liikuntaterveyttä? Työsuhdepyörien ansiosta on saatu liikkeelle muun muassa keski-ikäisiä miehiä, jotka muuten eivät välttämättä liikkuisi muutoin kuin autolla.

Samalla on jo ehditty vaikeuttaa pyöräliikkeiden myyntiä merkittävästi. Joidenkin laskelmien mukaan pyörien myynti on laskenut keskimäärin 60 prosenttia hallituksen kerrottua verovapauden poistumisesta. Hallitus on linjannut monesti olevansa myös yrittäjän puolella. No, se ei tunnu koskevan kuitenkaan pyöräyrittäjiä, joille työsuhdepyöräkauppa on ollut merkittävässä taloudellisessa roolissa. Uhkakuvana on monen pienen pyöräkaupan häviäminen lähitaulevaisuudessa.

Kansa pitäisi saada taas liikkumaan, sillä sosiaali- ja terveyspalveluihin uppoaa vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahaa. Työsuhdepyörä on loistava porkkana siirtymisessä terveydelle hyödylliseen työmatkailuun. Toivottovasti hallitus näkee valon ja peruuttaa tämän typerän säästötoimen, joka ei oikeasti pidemmällä ajanjaksolla edes säästä mitään, pikemminkin päinvastoin. Olisi mukava yllätys, että edes joskus päättäjät näkisivät hieman pidemmälle kuin huomiseen.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kaupungin strategiana näyttää olevan se, että jos jostain rakennuksesta halutaan päästä eroon, se yksinkertaisesti jätetään tyhjilleen niin pitkäksi aikaa, että loppujen lopuksi se on pakko purkaa, koska sen korjaaminen tulisi liian kalliiksi. Annetaan rakennuksen ikäänkuin alkaa itsekseen maatumaan. Hyvä esimerkki tästä on Salinkallion koulurakennus. Kun ensimmäiset merkit huonosta sisäilmasta ilmaantuivat, tehtiin joitain korjauksia, mutta varsin pian keksittiin, ettei koko koulua edes tarvita, kun on mukamas fiksumpaa rakentaa keskustaan koulu, jossa on yli tuhat oppilasta. Mitäpä Lahti tällaisella pikku koululla tekisi? Mitäpä sillä on väliä, että todistetusti isoissa kouluissa myös ongelmat ovat isoja.

Nyt Lahden tarkastuslautakunta suosittelee koulurakennuksen purkamista. Koulua on ylläpidetty noin 100 000 – 150 000 eurolla per vuosi. Miksi on ylläpidetty, jos mitään kunnon suunnitelmaa ei ole ollut olemassakaan tulevaisuutta tai uudelleenkäyttöä varten? Olisiko tässä voitu säästää pitkä penni veronmaksajilta toteamalla heti, että koulua ei aiota korjata, joten puretaan se heti? Mielenkiintoista olisi tietää myös se, onko kaupunki aktiivisesti yrittänyt kaupitella rakennusta yksityisille tahoille? Esimerkiksi yksi näyttävä myynti-ilmoitus kaupungin omilla nettisivuilla? Yksityisellä taholla yleensä innovatiivisuus ja ideointi on huomattavasti kovemmalla tasolla kuin julkisella puolella, koska kyseessä on on omat, eivät veronmaksajien rahat. Nyt rakennus on päässyt jo niin huonoon kuntoon, ettei sitä ilmeisesti voida enää pelastaa ja Lahti pääsee pian suunnittelemaan sen purkamista ja tekemään alueelle uutta kaavaa. Eiköhän tilalle saada joku kiva kerrostaloalue? Se, jos mikä olisi lahtelaista junttimaisuutta pahimmillaan.

Itse mietin, että voitaisiinko koulu kuitenkin vielä saneerata ja muuttaa esimerkiksi yhteisölliseen asumiseen? Talossa on iso ruokasali kahvila- ja ravintolatoimintaan. Juhla- ja liikuntasaliakin voisi vuokrata urheiluseuroille tai harrastajaryhmien käyttöön? Itse olen pyöritellyt ajatusta myös jonkinlaisesta etelälahtelaisten pienyrittäjien keskittymästä tai keskuksesta, jossa luokkahuoneissa toimisi eri alojen pienyrittäjiä, erilaisia yhdistyksiä ja muita toimijoita. Yhdistämällä useat pienet yritykset saman katon alle saataisiin enemmän ns. vipuvartta yritysten näkyvyyteen, myyntiin ja markkinointiin. Lounasravintolallekin olisi jo paikka ja keittiö valmiina. Hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Askon vanhassa tehdasrakennuksessa on tehty. Esimerkiksi Omalähiön toimitus voisi varsin hyvin toimia tuon kaltaisessa pienyrittäjien yhteisössä. Mahdollisuuksia Salinkalliolla olisi monia, mutta löytyykö kiinnostusta, visioita ja tekijöitä? Ja ennen kaikkea, mistä löytyy tarvittava määrä yksityistä rahaa?

Salinkallion koulu on luokiteltu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi rakennukseksi. Sen purkaminen ei onnistu ilman, että vanhaa kaavaa arvioidaan, toisaalta kiinteistön terveellinen ja turvallinen käyttö ei ole mahdollista ilman isoa kokonaisvaltaista peruskorjausta. Kaupungilla ei ole ilmeisesti halua koulua enää korjata, joten yksityinen puoli on se, johon nyt kannattaisi satsata, jotta Salinkallion upea rakennus saisi jatkaa olemassaoloaan. Ensin pitäisi tietenkin koulu ns. perata läpi ja kartoittaa korjauksen tarpeet ja saada remontille jonkinlainen hintalappu, jotta koulua voitaisiin kaupitella myös yksityisille yrittäjille.

Annetaanko rakennuksen vain homehtua ja lahota paikalleen tekemättä mitään? Nyt näyttää siltä, että paine koulun purkamiselle alkaa kaupungintalolla kasvaa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää. Itse lähetän äitienpäivä-terveiseni omalle äidilleni ensimmäistä kertaa fiktiivisesti pilven reunalle. Tänä vuonna jää ensimmäistä kertaa äitienpäiväkahvit kakkuineen Mamman luona juomatta, mutta onneksi muistot äidistä lämmittävät.

Äitienpäivän kunniaksi Tilastokeskus on kerännyt äideistä 10 faktaa, joita ilman on vaikea, muttei suinkaan mahdotonta elää. Tiesitkö sinä, että:

Suomessa on lähes 1,6 miljoonaa äitiä, joilla on joko biologisia tai adoptoituja lapsia. Heistä 550 000 on myös isoäitejä alaikäiselle lapsenlapselle.

Suurimmalla osalla äideistä on kaksi lasta (44,3 prosenttia äideistä). Yhden lapsen äitejä on 24,3 prosenttia ja kolmen lapsen äitejä 21,3 prosenttia. Kymmenellä prosentilla äideistä on neljä lasta tai enemmän.

65 prosentilla 15–88-vuotiaista naisista on lapsia. Vanhemmassa naisikäluokassa on huomattavasti enemmän äitejä: 64–88-vuotiaista naisista 86 prosenttia on äitejä.

Isoäidit olivat vuonna 2022 keskimäärin noin 61-vuotiaita lapsenlapsen saadessaan. Isoäitien keski-ikä oli hieman yli 68 vuotta.

Suomessa syntyi vuonna 2022 yhteensä 44 951 lasta. Eniten lapsia syntyi elokuussa (4 067 lasta eli 9,05 prosenttia vuoden lapsista).

Vuonna 2022 72 naista tuli ensimmäistä kertaa äidiksi adoptoimalla lapsen.

Ensimmäisen lapsensa saanut äiti oli toissa vuonna keskimäärin 29,6 vuotta vanha. Kaikkien synnyttäjien keski-ikä oli 31,2 vuotta. Yli 45-vuotiaille äideille syntyi 187 lasta.

Perhebarometrin mukaan 85 prosenttia 20–45-vuotiaista suomalaisista toivoisi tai olisi toivonut itselleen lapsia ihanteellisessa versiossa elämästään. Suurin osa pitää ihanteellisena lapsilukuna kahta lasta. Suurin osa saa tätä vähemmän lapsia.

Naisten kokonaishedelmällisyysluku eli keskimääräinen lapsiluku oli vuonna 2022 Tilastokeskuksen vuodesta 1776 alkavan mittaushistorian matalin. Luku laski 1,32 lapseen. Vielä sata vuotta sitten naiset saivat keskimäärin 3,2 lasta.

Tahatonta lapsettomuutta on kokenut 16 prosenttia 30–74-vuotiaista naisista. Heistä yli puolet on hakeutunut lapsettomuushoitoihin tai -tutkimuksiin. Noin puolet hoitoihin hakeutuneista on saanut lapsen niiden avulla.

Onnea äidit!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kirjoitin muutama viikko siitä, kuinka lahtelainen joukkueurheilu rypee syvällä suossa. Parin vuoden sisään pelkkiä huonoja uutisia. Lahti-Basket tippui pääsarjasta, FC Lahti tippui pääsarjasta, Pelicans ja LASB joutuivat liigakarsintaan. Nyt kuukausi myöhemmin voidaan todeta, että torjuntavoitto on jo saavutettu, kun lahtelainen koripallo nousi takaisin pääsarjaan ja jääkiekon sekä salibandyn pääsarjapaikka pidettiin karsintojen kautta. Seuraavaksi katseet kohdistuvat FC Lahteen, joka on ykkösliigan yksi ennakkosuosikeista suoraksi nousijaksi tai vähintään karsijaksi.

Eli onko kaikki nyt hyvin? No, ei tietenkään, sillä mikään ei ole muuttunut ja näillä näkymin nuo samat joukkueet taistelevat ensi kaudellakin ennemminkin sarjassa pysymisestä kuin mitaleista. Syykin on selvä. Lahti on yksinkertaisesti jämähtänyt urheilurakentamisessa 90-luvulle. Lahdessa kaikkien lajien joukkueet antavat hurjasti etumatkaa muiden kaupunkien joukkueille, joilla monella ovat olosuhteet urheiluun ja bisneksen tekoon monta kertaa paremmat. Ja toden totta tänä päivänä urheilu on iso bisnes, siksi siihen pitää myös satsata isosti. Kaukana ollaan niistä ajoista, kun kaupungin omista pojista kasattiin halpa joukkue, joka vieläpä pärjäsi hienosti. Tästä hyvänä esimerkkinä 80-luvun Kuusysi.

Jäähalli on elinkaarensa päässä ja pieni yleisökapasiteetti nostaa merkittävissä otteluissa lippujen hinnat pilviin. Eniten lippujen hinnat korpeavat lapsiperheitä, sillä nelihenkinen perhe maksaa yhdestä ottelusta helposti 130 euroa. Mitä vähemmän hallissa käy lapsia ja nuoria, sitä heikommalta näyttää jääkiekon tulevaisuus Lahdessa. Mistä revitään uudet katsojat tulevaisuudessa, jos ei jo lapsena tai nuorena opi käymään peleissä ja kiinnity seuraan? Pelicansissa kuohuu muutoinkin, sillä vahvat huhut uudesta omistajatahosta kiertävät kaupungilla. Moni jääkiekkoihminen on huhujen mukaan kyllästynyt siihen miten seuraa johdetaan itsevaltiaan ottein ja jälki toimistollakaan ei ole ammattitasoa.

Jalkapallon ongelma kiteytyy yhteen sanaan: Kisapuisto. Lahti on Reippaan ja Kuusysin ansiosta yksi perinteisimmistä suomalaisista jalkapallokaupungeista ja kaupunki on tuottanut useita huipppupelaajia, niin kansallisille kuin kansainvälisillekin kentille. On suorastaan käsittämätöntä ettei Lahteen saada Kisapauistoon jalkapallostadionia, ei edes sellaista, että siellä voitaisiin pelata veikkausliigaa. Hiihtostadion on upea paikka hiihdolle, ei jalkapallolle. FC Lahti ei olosuhteiden puolesta ole tällä hetkellä kovinkaan mediaseksikäs seura pelaajien keskuudessa. Kovan väännön jälkeen saatiin Kisapuiston tekonurmi uusittua, mutta purkukuntoinen pääkatsomo estää jopa ykkösliigan pelit Kisapuistossa. Tosin ovat muutkin Kisapuiston ns.palvelut jämähtäneet sinne 90-luvulle.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei urheiluun kannata satsata. Itse olen eri mieltä. Urheilubisnekseen kannattaa satsata, sillä urheiluhan on viihdettä parhaimmillaan ja siinä pyörii isot rahat. Katsokaapa muuten miltä tällä hetkellä näyttää tuhoon tuomitussa Lappeenrannassa, kun SaiPa monien vuosien jälkeen vihdoinkin pelaa finaaleissa. Sama Kuopiossa. Menestyvät seurat tuovat kaupungille mainetta ja kasvattavat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kaupunkilaisten kesken. Asioita, joita et voi ostaa rahalla.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Viime sunnuntaina jännitettiin vaalituloksia niin alue- kuin kuntavaaleissakin. Suomen suurimmaksi kuntapuolueeksi palasi SDP 20 vuoden tauon jälkeen. Myös aluevaaleissa demarit putsasivat pöydän. Vaalein suurin häviäjä oli perussuomalaiset, jotka ottivat vastaan kansan syvien rivien ajatukset hallituksen leikkauksista. Tämä oli odotettavissa, sillä perussuomalaisten on katsottu olevan nimenomaan kansan syvien rivien ja ns. unohdetun kansan puolesta puhuja ja viimeiset pari vuotta on juuri heidän etuisuuksiaan ja tukiaan leikattu saksia heilutellen. Kokoomuksen kannattajat ovat ilmeisesti lähtökohtaisesti paremmin toimeentulevia ja heitä leikkaukset eivät ole niinkään koskeneet, siksi kokoomus pärjäsi näissä vaaleissa aina kakkoseksi asti. Lahden valtuustossa muutokset näyttäytyivät niin, että demarit saivat neljä lisäpaikkaa ja perussuomalaiset menettivät kuusi. Pro Lahti ylsi hienosti kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi ja Kalle Aaltonen jatkoi voittokulkuaan kerättyään toiseksi eniten ääniä Lahdessa. Katsotaan kuinka kauan Aaltosen ryhmä pysyy tällä kertaa kasassa, sillä ainakin viime vaalien jälkeen loikkareita Pro Lahdesta löytyi useampikin.

Äänestysprosentti oli alue- ja kuntavaaleille ominainen eli sanalla sanoen kauhea. Tämä oli odotettavissa, vaikka salaa hieman toivoin, että kaksoisvaali herättäisi useamman ihmisen uurnille tällä kertaa. Molemmissa vaaleissa jäätiin äänestysprosentissa alle 50 prosentin, mikä alkaa olla mielestäni jo uhka demokratian toteutumiselle. Kotiin nukkumaan jäi Lahdessa noin 50 000 äänestäjää. Sitä lukua kun vertaa vaikkapa Lahden suurimman puolueen SDP:n äänestäjämäärään, joka oli 15 000, huomataan, että melkoisesti lunastamatonta äänipotentiaalia jäi kotiin kaivelemaan varpaitaan ja manaamaan poliitikkoja, kun kukaan ei saa mitään aikaiseksi, eikä kukaan hoida minun asioitani. Tässä oli nyt se paikka päästä vaikuttamaan, mutta ohi meni tälläkin kertaa.

Toinen asia jota pelkäsin, oli kaksoisvaalin aiheuttama sekaannus äänestäjien keskuudessa. Pelolla odottelin hylättyjen äänien määrää, sillä vaikka ennen vaaleja ja vaalipaikoilla hyvin oli kerrottu, että valkoiseen äänestyslappuun tulee kolminumeroinen kuntavaalinumero ja violettiin nelinumeroinen aluevaalinumero, vaikuttaa siltä, että valitettavan monelle asia ei ollut alkuunkaan selvä. Kun edellisissä kunta- ja aluevaaleissa (2021 ja 2022) hylättyjä ääniä oli yhteensä 18 000, oli niitä nyt 124 000!
Suurin osa äänestyslapuista oli hylätty siksi että numero oli väärässä lapussa tai se, että toinen lappu oli jätetty kokonaan tyhjäksi. Ehkä Suomen kansa ei ole vielä valmis näin monimutkaiseen äänestykseen, jossa käytetään kahta erillistä äänestyslappua?

Mielenkiinnolla odotan, miten vaalitulos vaikuttaa hallituksen sisäisiin suhteisiin, varsinkin kun perussuomalaiset ottivat hallituksen leikkauksista yksinään vastaan kansan tyrmäysiskun, kokoomuksen porskutellessa kevyesti hymyillen eteenpäin. Ja kyllä varmasti opposition näin hyvä menestys näissä vaaleissa saa puntit hieman tutisemaan hallituksessa. Eduskuntavaalit kun odottavat vain parin vuoden päässä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

En tiedä veivätkö vaalit kaiken huomion, mutta yllättävän pienellä mediassa huomioitiin se tosiseikka, että viime sunnuntaina vietetiin Suomen ylikulutuspäivää. Mikään juhlan tai liputuksen aihe ylikulutuspäivä ei tietenkään ole, sillä tuona päivänä me suomalaiset olemme kuluttaneet loppuun maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Näin siis jo huhtikuun 6. päivänä! Loppuvuoden elämmekin sitten velaksi, mikä on ympäristön kannalta kestämätöntä. Suurimmat syyt moiseen ylikulutukseen löytyvät ruoantuotannosta sekä liikenteen ja asumisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä.

Me suomalaiset kulutamme oman osamme maailman luonnonvaroista laskennallisesti peräti neljä kuukautta maailman keskiarvoa aiemmin. Koko maailman ylikulutuspäivä on nimittäin elokuun alkupäivinä. Jos kaikki kuluttaisivat suomalaisten tavoin, tarvittaisiin 3,6 maapalloa, jotta kulutus olisi kestävällä tasolla. Tässä tilastossa on yksinkertaisesti noloa olla kärkiporukassa.
Maailmalla tehdään paljon hyviä pieniä toimia kielteisten ympäristövaikutusten vähentämiseksi, mutta jatkuva kulutuksen kasvu syö näiden toimien hyödyt. Erityisesti hiilijalanjälkeämme paisuttaa asumiseen ja liikkumiseen käytetty energia, mikä on maailmanlaajuisesti suurin syy ylikulutukseen. Myös ruoantuotannolla on osansa luonnonvarojen kestämättömässä käytössä. Maatalouskäytössä olevasta maasta noin 70 prosenttia käytetään lihan ja muun eläinperäisen ruoan tuotantoon.

Mitä sitten tavallinen kaduntallaaja voi tehdä asian eteen? Ympäristön kannalta paras valinta olisi vaihtaa ainakin osa lihasta kasviksiin, sillä lihan, kananmunien ja maitotuotteiden tuotantoon tarvitaan aina myös kasvikunnan tuotteiden kasvatusta rehua varten, joten eläinperäisillä tuotteilla on lähes poikkeuksetta suuremmat ympäristövaikutukset kasviperäisiin tuotteisiin verrattuna. Myös kestävästi pyydetty tai viljelty kala on ympäristön näkökulmasta oiva vaihtoehto. Erityisen suositeltavia ovat kotimaiset lähivesien kalat. Jokainen voi vaikuttaa ylikulutukseen pohtimalla, miten asuu, liikkuu ja syö. Kuluttajien kannattaa suosia vastuullisesti tuotettua ruokaa sekä vähentää ruokahävikkiä sekä käyttää joukkoliikennettä tai vielä mielummin pyöräillä tai kävellä. Myös järeitä poliittisia päätöksiä ympäri maailman tarvitaan ympäristön suojelemiseksi.

On turha kuvitella, etteikö meidän suomalaisten kuluttaminen näkyisi globaalisti, sillä esimerkiksi suomalaisten ruoankulutukseen liittyvistä luonnon monimuotoisuusvaikutuksista yli 90 prosenttia syntyy ulkomailla. Kulutamme arjessamme tuotteita, joiden raaka-aineet ovat usein peräisin paikoista, joissa paikalliset asukkaat ovat riippuvaisia hyvinvoivasta luonnosta. Ylikulutuksen seuraukset näkyvät näiden usein maailman köyhimpien ihmisten ympäristössä esimerkiksi metsäkatona, kuivuutena, makean veden puutteena, maaperän eroosiona ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemisenä. Mitäpä jos jokainen meistä yrittäisi jatkossa edes vähän miettiä omaa kulutustaan, sillä tämä tie ei pääty hyvin, merkit siitä ovat jo näkyvissä ympäri maailman.