Vuosi: 2018

”Tule Lahteen, Suomen Chicagoon” lauloi 70-luvulla lahtelainen Amulet. Kyseessä on yksi maailman erikoisimmista rakkauslauluista, onhan kyse rakkaudesta omaa kotikaupunkiaan kohtaan. Kappaleen sanoissa Lahti mainitaan paikaksi josta saa yhtä helposti peppua kuin turpaansakin. Muutenkin täällä on kuulemma todella rouhea meininki, sillä rosvot kulkevat vapaana ja viinaakin saa mannemarketista. Kaupungin isät eivät ole koskaan olleet erityisen innostuneita kyseisestä kappaleesta, mutta Amulet esitti asian hienoinen ylpeys äänessään, meille ei v…tuilla – asenteella. Taisivatpa muusikot esiintyä nuorisolehden sivuillakin puettuina gangstereiksi konekivääreineen.

Lahtea on yritetty sen jälkeen markkinoida isolla rahalla muun muassa Business Citynä, kiekkokaupunkina, urheilukaupunkina sekä nykyään Green Citynä. Ja arvatkaapa mitä? Kyllä, Lahti tunnetaan Suomessa edelleenkin vain ja ainoastaan Suomen Chicagona. Yritäppä keskustella ulkopaikkakuntalaisen kanssa Lahdesta, niin ettei Chicagoa mainita. Ei muuten onnistu. Okei myönnetään sen verran, että lahtelaiset ex-urheilijat kuten Litmanen ja Ahonen kyllä tunnetaan ulkomaita myöten sekä Pelicans tietenkin niissä piireissä, jotka jääkiekkoa seuraavat. FC Lahti ei seurana vielä omaa Pelikaanin tunnettavuutta, paremmin muualla muistetaan vielä ikiaikaiset Reipas ja Kuusysi. Tosin lahtelaiset futisfanit kyllä tunnetaan niissäkin piireissä, jotka eivät jalkapalloa edes seuraa. Ja se lahtelaisfanien maine on kyllä erehdyttävän lähellä tuota Amuletin laulun sanomaa…

Jotkut jopa muistavat Lahdessa olevan jotain mäkihyppykisoja silloin tällöin, mutta eniten keskustelua herättää aina se, onko Lahti oikeasti niin kova paikka, kuin Amulet laulussaan kertoi jo liki 50 vuotta sitten. Jos keskustelujani ulkopaikkakuntalaisten kanssa kiteyttäisi, niin Lahti näyttäytyy monille tarunhohtoisen kovana, sisäänlämpiävänä sekä hieman junttimaisena paikkana, joka yrittää olla hienompi kuin oikeasti onkaan. Lahtelaiset ruoskivat omaa kaupunkiaan aina säälimättä, mutta annas olla, jos joku ulkopaikkakuntalainen erehtyy haukkumaan Lahtea. Silloin lahtelainen nousee takajaloilleen ja puolustaa Lahtea viimeiseen asti, vaikka nyrkein, jos ei muu auta.

Kaupungin visionäärien ja mainosmiesten kannattaisi nyt viimeinkin tunnustaa tämä tosiseikka. Suomen Chicagon leima ei lähde Lahdesta kulumallakaan, joten otetaan se nyt vain reilusti mukaan markkinointiin. Ace Cornerin Riku Routo on jo asian hienosti oivaltanutkin ja järjestänyt kiertoajeluja kaupungille, joissa oppaana ovat toimineet Lahti-legendat Joni Heinonen ja Mato Valtonen. Ja näissä kiertoajeluissa ei kierretä hyppyrimäkiä ja Sibeliustaloa, vaan niitä kaupungin rosoisempia paikkoja, eli nakkareita ja baarin kulmia, paikkoja joissa on tarttumapintaa ja kiinnostavia tarinoita. Myös netissä toimiva Lahti Blogi kasvattaa omanlaistansa kuvaa ja mainetta Lahdesta. Yleensä melko siistin kuvan itsestään antanut Cheek innostui myös kertomaan siitä, millaista oli käydä Launeen yläastetta, kun koulussa piti olla mukana metalliputki turvallisuuden varalta. On se Lahti hurja! Yhtä hurjaa oli myös Salinkalliolla 80-luvulla, jolloin allekirjoittanut nuori rockabilly-poika juoksi monta kertaa kotiin koulusta sukkasillaan läskärikengät kädessä, perässään iso joukko pitkätukkaisia hämyjä pesäpallomailat kädessä. Nippa nappa selvisin kuitenkin nuoruuteni Lahdesta hengissä. Ties kuka näitäkään juttuja nyt kirjoittaisi, jos en olisi silloin karkuun päässyt.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahti on tunnettu pääosin rouheasta ja urbaanista suurkaupunkimeiningistään, mutta kyllä meilläkin vielä agraarikulttuurin perustyöt hallitaan. Lahdessa osataan nimittäin lypsää. No, ei täälläkään perinteisesti enää lehmistä maitoa lypsämällä saa, mutta aika onnistuneesti Lahden kaupunki hallitsee asukkaidensa rahojen lypsämisen. Hyvä esimerkki siitä saatiin tällä viikolla, kun selvisi, että Paavolaan suunnitteilla olevan keskustakampuksen investointikustannukset ovat nousseet merkittävästi vuoden takaisesta arviosta. Investointikustannukset ovat nousseet tilaselvityksestä vaivaisella 14 miljoonalla eurolla! Rakennushankkeiden kustannusarvio on nyt siis 47,4 miljoonaa euroa. Prosenteiksi muutettuna nousua hinnassa on mukavasti yli 40%.

Merkittävimpänä tekijänä kustannusnousuun on kuulemma rakennusten oletettua suurempi korjaustarve. Käsi ylös jotka ovat yllättyneet… Ihan kuin olisin törmännyt tämänkaltaiseen kustannusten nousuun rakennus- ja korjaushankkeiden kohdalla Lahdessa aikaisemminkin. On pakko kysyä, minkälaisella asiantuntemuksella näitä suunnitelmia oikein tehdään, jos kustannukset nousevat yhtäkkiä yli 40 prosenttia? Ja kuka täysjärkinen talousihminen hyväksyisi yli 40% kustannusten kasvun rakennusprojektisssa, jossa itse olisi maksajana? Vai onko kyse jostain ihan muusta?

Tästä päästäänkin mainitsemaani lahtelaiseen lypsykulttuuriin. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Lahdessa projektit saadaan käyntiin ainoastaan niin, että hankkeelle lyödään niin alhainen hinta-arvio, että valtuuston ja kaupunginhallituksen on melkein pakko hyväksyä hanke, koska se on niin edullinen. Sen jälkeen aloitetaan työt ja eipä aikaakaan, kun huomataan, että eihän tätä rakennusta voikaan korjata, vaan tarvitaan uudisrakennus ja muutenkin suunnitelmat muuttuvat ja yleensä kalliimpaan suuntaan. Pian hankkeen hinta onkin pompsahtanut ihan eri sfääreihin, mutta pakkohan se on tehdä, kun on jo päätökset tehty ja lapiollakin jo kaivettu. Ja maksajana toimit sinä ja minä eli me kaikki lahtelaiset veronmaksajat.

Ei Lahti kuitenkaan mikään poikkeustapaus ole, vaan tämä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus kaikessa julkisrakentamisessa Suomessa. Yllättävän harvoin pysytään alustavan budjetin raameissa, kun rakennuttajana on kaupunki tai kunta. Väitän, että se on täysin tahallista, koska muuten moni hanke jumiutuisi valtuuston ja hallitusten äänestyksiin liian kovan hinnan vuoksi eli päättäjiä tässä viedään kuin kuoriämpäriä ja rakennusfirmat keräävät hillot.
Jos minä hoitaisin omaa talouttani samalla tavalla kuin suomalaiset kunnat, olisin tehnyt jo ajat sitten henkilökohtaisen konkurssin. Kunnilla ja kaupungeilla ei tätä vaaraa ole, koska aina on olemassa vararahasto nimeltä veronmaksajat, joilta voi tarvittaessa lypsää lisää varoja alati kasvaviin kustannuksiin. Lypsämisiin!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tämän viikon keskiviikkona vietetiin Suomen ylikulutuspäivää. Mikään juhlan tai liputuksen aihe ylikulutuspäivä ei tietenkään ole, sillä tuona päivänä me suomalaiset olemme kuluttaneet loppuun maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Näin siis jo huhtikuun 11. päivänä! Loppuvuoden elämmekin sitten velaksi, mikä on ympäristön kannalta kestämätöntä. Suurimmat syyt moiseen ylikulutukseen löytyvät ruoantuotannosta sekä liikenteen ja asumisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä.

Me suomalaiset kulutamme oman osamme maailman luonnonvaroista laskennallisesti peräti neljä kuukautta maailman keskiarvoa aiemmin. Koko maailman ylikulutuspäivä on nimittäin elokuun alkupäivinä. Jos kaikki kuluttaisivat suomalaisten tavoin, tarvittaisiin 3,6 maapalloa, jotta kulutus olisi kestävällä tasolla. Tässä tilastossa on yksinkertaisesti noloa olla kärkiporukassa.

Maailmalla tehdään paljon hyviä pieniä toimia kielteisten ympäristövaikutusten vähentämiseksi, mutta jatkuva kulutuksen kasvu syö näiden toimien hyödyt. Erityisesti hiilijalanjälkeämme paisuttaa asumiseen ja liikkumiseen käytetty energia, mikä on maailmanlaajuisesti suurin syy ylikulutukseen. Myös ruoantuotannolla on osansa luonnonvarojen kestämättömässä käytössä. Maatalouskäytössä olevasta maasta noin 70 prosenttia käytetään lihan ja muun eläinperäisen ruoan tuotantoon.

Mitä sitten tavallinen kaduntallaaja voi tehdä asian eteen? Ympäristön kannalta paras valinta olisi vaihtaa ainakin osa lihasta kasviksiin, sillä lihan, kananmunien ja maitotuotteiden tuotantoon tarvitaan aina myös kasvikunnan tuotteiden kasvatusta rehua varten, joten eläinperäisillä tuotteilla on lähes poikkeuksetta suuremmat ympäristövaikutukset kasviperäisiin tuotteisiin verrattuna. Myös kestävästi pyydetty tai viljelty kala on ympäristön näkökulmasta oiva vaihtoehto. Erityisen suositeltavia ovat kotimaiset lähivesien kalat. Jokainen voi vaikuttaa ylikulutukseen pohtimalla, miten asuu, liikkuu ja syö. Kuluttajien kannattaa suosia vastuullisesti tuotettua ruokaa sekä vähentää ruokahävikkiä sekä käyttää joukkoliikennettä tai vielä mielummin pyöräillä tai kävellä. Myös järeitä poliittisia päätöksiä ympäri maailman tarvitaan ympäristön suojelemiseksi.

On turha kuvitella, etteikö meidän suomalaisten kuluttaminen näkyisi globaalisti, sillä esimerkiksi suomalaisten ruoankulutukseen liittyvistä luonnon monimuotoisuusvaikutuksista yli 90 prosenttia syntyy ulkomailla. Kulutamme arjessamme tuotteita, joiden raaka-aineet ovat usein peräisin paikoista, joissa paikalliset asukkaat ovat riippuvaisia hyvinvoivasta luonnosta. Ylikulutuksen seuraukset näkyvät näiden usein maailman köyhimpien ihmisten ympäristössä esimerkiksi metsäkatona, kuivuutena, makean veden puutteena, maaperän eroosiona ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemisenä. Mitäpä jos jokainen meistä yrittäisi jatkossa edes vähän miettiä omaa kulutustaan, sillä tämä tie ei pääty hyvin, merkit siitä ovat jo näkyvissä ympäri maailman.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

P.S. Kierrätys on päivän sana. Niinpä minäkin kierrätin tässä pääosan viime elokuussa julkaistusta pääkirjoituksestani, koska aihe on aina ajankohtainen ja vaatii ehdottoman huomiomme.

Varmempi kevään merkki kuin lämpimät aurinkoiset ilmat tai ensimmäinen leskenlehti, on joka keväinen, välillä kovin kiivaitakin sävyjä saava keskustelu koirankakasta. Tänä keväänä keskustelun lykkäsi käyntiin virallisesti Hämeen poliisi, joka tällä viikolla muistutti, että järjestyslain mukaan koiran omistajan tai haltijan on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden säilymiseksi pidettävä huolta siitä, että koiran uloste ei jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa. Jättäessään ulosteet siivoamatta koiran omistaja syyllistyy järjestysrikkomukseen, mistä on säädetty sakkorangaistus. Keräämistä varten kaupoista saa pusseja ja jos rahatilanne ei salli näitä pusseja ostaa, löytyy koirankakkapusseja ilmaiseksi telineistä pitkin Lahden puistoja. Ketään ei varmasti naurata, jos astuu vahingossa koiranläjään tai huomaa tuoneensa koiran jätökset eteisen matolle kenkänsä pohjassa. Koiranomistajana voin sanoa, ettei se naurata edes koiranomistajaa.

Jostain syystä kaikki koiranomistajat eivät kerää koiriensa jätöksiä roskikseen. Lievää ihmetystä on allekirjoittaneessa herättänyt se, että jotkut kyllä keräävät koiransa jätökset pussiin, mutta heittävät sitten sen täyden pussin hangelle tai laittavat roikkumaan jonnekin puunoksaan. Luulisi, että jos on kerännyt jätökset jo pussiin, niin sen pussin jaksaisi vielä kuljettaa seuraavaan roskikseenkin?

Silti kannattaa muistaa, että koiranjätökset ovat onneksi nopeasti maatuvaa tavaraa, toisin kun ne roskat, joita jotkut kaupunkilaiset viskovat pitkin tien penkkoja ja puistoja. Ja sitä roskaa kyllä riittää. Kunhan jossain vaiheessa kevät saadaan kunnolla käyntiin, tulemme taas tänäkin keväänä huomaamaan, että teiden penkat ja puistot ovat täynnä rikkontuneita kaljapulloja ja -tölkkejä ynnä muuta maatumatonta tavaraa ja yhtä paljon kuin harmittaa kävellä koirankakkaan, harmittaa vaikkapa ajaa pyörällä lasinsirpaleiden yli.

Miksiköhän on niin vaikeata kerätä koiransa jätökset roskikseen tai viedä se pullo tai tölkki kauppaan tai lasinkeräysastiaan? En usko, että kovin moni roskaisi omaa pihaansa samalla lailla, joten miten ihmeessä meistä tulee moisia sottapyttyjä, kun pääsemme ulos omasta pihastamme? Jokainen voisi aloittaa kevään siisteyskampanjan omasta itsestään. Riippumatta siitä, onko koiranomistaja tai ei. Tämä koskee meitä kaikkia. Ei tähän mitään somessa riehuvaa eipäs-juupas -väittelyä tarvita. Kunhan itse pitää huolen siitä, ettei heitä roskia luontoon ja kerää koiransa jätökset, on jo parhaansa asian eteen tehnyt.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sisällissota, vapaussota, punakapina, kansalaissota, luokkasota. Vuoden 1918 tapahtumia on kutsuttu monella eri nimellä. Käyttää itse sitten mitä nimeä tahansa tuosta ikävästä ajanjaksosta historiassamme, niin viime viikkoina ei ole voinut välttyä törmäämästä aiheeseen. Onhan sodasta kulunut nyt tasan sata vuotta. Sotahistoria kirjoitetaan yleensä aina voittajan näkökulmasta eli häviäjät ovat kovin usein syypäitä koko sotaan ja mitään ihmisarvoa loukkaavaa ei tietenkään tapahtunut, ainakaan voittajan taholta. Sankarit löytyvät aina voittajien puolelta, konnat häviäjien leiristä. Jokainen tietänee, ettei näin aina ole, sillä varsinkaan sodassa asiat eivät ole koskaan aivan mustavalkoisia.

Nyt näin ”juhlavuonna” on ilmestynyt paljon uutta tai piilossa ollutta materiaalia sodan vaiheista ja sen jälkiseuraamuksista. Jokohan olisi aika perata tapahtumat läpi ilman suuria tunteita, vai riittääkö edes sata vuotta poistamaan kaikkea sitä katkeruutta, mitä sisällissota herätti molemminpuolin? Ja saako valkoisten suuria sankareita arvostella vankien huonosta kohtelusta ja mielivaltaisista teloituksista? Vai pyhittääkö sota keinot?

Tutustuttuani aiheeseen mm. etelälahtelaisen Marjo Liukkosen hienon Hennalan naismurhat 1918 kirjan sekä erinäisten TV-ohjelmien kautta, olen oikeastaan ihmetellyt sitä, miksi kaikki tämä on lakaistu maton alle näinkin pitkän ajan. Tarinat ovat todella hurjia ja monia ihmisiä, mukana lapsia ja naisia, on lahdattu oikein kunnolla, ilman sen kummempaa syytä. Joissain kohtaa on mieleeni tullut sana puhdistus eli maa pyrittiin sisällissodan jälkimainingeissa puhdistamaan kaikesta vähänkin punaiseen viittaavasta. Onpa puhuttu jopa rotuhygieniasta, joka tuolloin nosti maailmalla päätään. Sodan jälkeinen vankien käsittely muistutti pitkälti keskitysleiritoimintaa toistuvine ja mielivaltaisine teloituksineen sekä vankien nälkiinnyttämisineen. Pidän suoranaisena ihmeenä, että sisällissodan pyörteiden jälkeen, vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, meillä oli olemassa vahva ja ennen kaikkea yhtenäinen kansa, joka kykeni yhtenä kansana taistelemaan talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Näen hyvänä, että asiat nyt tutkittaisiin perinpohjin ja pääsisimme kansana matkaamaan yhdessä eteenpäin. Tunnustetaan tosiasiat ja tehdyt virheet. Sota tuo monissa ihmisissä esiin sellaisia ikäviä luonteenpiirteitä, kuten sadistisuus tai kostonhimo, joita emme normaalissa elämässä edes tiedosta meissä asustavan. Aseiden tuoma valta kun vaikuttaa joihinkin meistä oudolla, eikä kovinkaan kunniakkaalla tavalla. Eivät suomalaiset silti ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset maailmassa. Tämän kaltaista ihmismielen pimeää puolta nähdään ikävä kyllä joka puolella maailmaa, missä vain sotaa käydään.
Siksi olenkin aika varma siitä, että jos sodan tulos olisikin ollut toisin päin, oltaisiin Suomessa joka tapauksessa nähty ns. puhdistus. Tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut punainen puhdistus. Näin ne asiat yleensä sodan jälkeen aina etenevät. Voittaja puhdistaa maan vastustajistaan ja vain yksi totuus sodasta jää elämään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla on taitettu peistä oikein kunnolla palkitun ohjaajan Aki Louhimiehen metodeista ohjata näyttelijöitä elokuvissaan. Useat nimekkäät naisnäyttelijät ovat kertoneet varsin karmeita tarinoita Louhimiehen henkisestä ja fyysisestä kiusaamisesta sekä nöyryyttämisestä. Onpa miestä ehditty joissain keskusteluissa epäillä jopa sadistiseksi pervoksi. Siinä missä ohjaajan tulisi luoda kuvauspaikalle turvallisuuden ja hyvän yhteishengen ilmapiiri, on Louhimies kenties oman kunnianhimonsa riivaamana halunnut viedä kuvaustilanteita äärirajoille ja tämä on aiheuttanut yhteentörmäyksiä. Louhimies ei tunnu luottavan siihen, että näyttelijä olisi tarpeeksi pätevä näyttelemään erilaisia tunteita. Louhimiehen teesi tuntuu olevan se, että tunteet on aiheutettava näyttelijälle oikeasti, jolloin filmille tarttuu oikeanlainen reaktio. Tällainen metodi olisi täysin hyväksyttävä, jos siihen olisi molempien osapuolien hyväksyntä. Nyt näin ei ilmeisesti ole ollut.

Erityisesti tästä Louhimiehen ohjausmetodista ovat kärsineet naisnäyttelijät. Myös muutamat miesnäyttelijät ovat Louhimiehen metodeja kyseenalaistaneet, mutta vaikuttaa hieman siltä, että mediassa ja somessa asiasta on tehty naiset vastaan miehet väittely, mitä se ei missään nimessä saisi olla. Sellaista kohtelua mitä Louhimies on näyttelijöilleen tarjonnut, ei saisi olla tarjolla kenellekään, oli sitten mies tai nainen.

Ei Louhimies ensimmäinen ohjaaja ole, jota on näyttelijöiden taholta syyllistetty kiusaamisesta, ahdistelusta ym. Muun muassa maailmankuulut ohjaajat kuten Alfred Hitchcock ja Lars von Trier ovat olleet monestikin esillä negatiivisessa sävyssä mm. naisten ahdistelusta, puhumattakaan Woody Allenista. Kukaan ei varmasti kiistä näidenkään mestariohjaajien elokuvallisia ansioita, mutta samat säännöt, lait ja käytöskoodit pätevät aivan varmasti niin mestariohjaajiin kuin meihin tavallisiin kaduntallaajiinkin.

On ihmetelty myös, miksi asia nostetaan esille vasta nyt, kun jotkut kokemukset ovat jo yli kymmenen vuoden takaa. Ymmärrän kyllä hyvin naisia, jotka ovat tähän asti vaienneet. Se on ollut alan sanaton käytäntö. Suomessa elokuva-ala on todella pieni ja jos heti urasi alussa profiloidut ns. vaikeaksi tapaukseksi, joka kyseenalaistaa ohjaajan työtä, on jatkossa työmahdollisuudet todella rajalliset. Alalle on paljon tunkua, mutta portinvartijoita eli ohjaajia ja tuottajia vähän. Käytännössä välirikko ohjaajan kanssa voi tarkoittaa sitä, että jatkossa elanto on löydettävä muualta kuin elokuva-alalta. Silloin varmasti helpommin hyväksyy huononkin kohtelun, kun toisessa vaakakupissa on elanto.

Jotkut ovat sättineet asian esille ottaneita naisnäyttelijöitä hysteeriseksi metoo-akkalaumaksi, jotka hyökkäävät armottomasti hyeenan lailla mestariohjaajan kimpuun silkasta kateudesta. Metoo-kampanja tuntuukin ärsyttävän ja pelottavan monia miehiä. Kampanja on joissain piireissä leimattu vain feministiseksi vallankumoukseksi, jossa miehet pyritään totaalisesti kuohitsemaan. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä naisten seksuaalinen ahdistelu on edelleen valitettavasti osa tätä päivää ja siihen pitää puuttua.

Parasta olisi tietenkin ollut, jos tämä tapaus olisi voitu käsitellä yhteisön sisällä, mutta se ei jostain syystä onnistunut, joten asia pulpahti pintaan rajusti mediassa. Ei tästäkään tapauksesta ketään tarvitse silti julkisuudessa ristiinnaulita tai estää jonkun työntekemistä jatkossa. Louhimies osannee jatkossa sopia näyttelijöidensä kanssa käytettävät metodit etukäteen ja näyttelijät viheltää pelin poikki, jos asiat eivät suju sovitusti.

Omasta mielestäni ihmeellisintä tässä koko tapauksessa on se, että vielä vuonna 2018 meidän pitää sivistyneessä maassa keskustella siitä, miten ihmisiä saa kohdella. Ja tiedoksi kaikille oman elämänsä luolamiehille, myös naiset ovat ihmisiä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahtelaisia päättäjiä järkytettiin keskiviikkona syvästi. Kolmikko Harkimo, Skinnari, Sulin julkaisi suunnitelmansa Lahden uudesta jalkapallostadionista. Järkytys johtui tietenkin siitä, että stadion sijaitsisi Launeella eikä suinkaan Kisapuistossa, jonka parissa Lahdessa on puuhasteltu nyt jo kymmeniä vuosia saamatta oikeastaan mitään merkittävää aikaiseksi. Mielenkiintoiseksi tämän suunnitelman tekee se, että maksaja löytyisi yksityiseltä taholta. Tähän ei siis tarvittaisi veronmaksajien rahaa. Tämän tekee mahdolliseksi se, että stadionin liepeille samaan suunnitelmaan on piirretty uutta asuin- ja liikerakentamista mm. uusi hotelli. Herrat Harkimo ja Sulin ovat onnistuneesti toteuttaneet vastaavanlaisia ja isompiakin hankkeita laajan verkostonsa avulla jo yli 20 vuotta ympäri Eurooppaa, miksi se ei siis onnistuisi Lahdessa?

Lahden kaupungintalolta jo ehdittiinkin tutusti viestimään, että ei käy, ei onnistu. Kyseessä on kuulemma puistoalue, johon ei saa kajota. Outoa, että nämä samat Green Cityn luonnosta huolissaan olevat päättäjämme kuitenkin joitakin vuosia sitten päättivät raiskata Etelä-Lahden kallisarvoisen luonnon ja rakennuttaa moottoritien läpi tiheimmin asutun Launeen. Ja kaiken kukkuraksi maksaa siitä vaivaiset 70 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Ei Laune yhdestä stadionista enää enempää pilalle menisi. Itse korottaisin panoksia vielä lisäämällä suunnitelmaan sen toisen ikuisuusprojektin eli uimahallin 50 metrin radalla.

Nyt olisi tarjolla sitä yksityistä rahaa, eikö se Lahdelle kelpaakaan? Vai pelottaako nimi Harkimo liikaa lahtelaisia puuhasteluun tottuneita päättäjiämme? Harkimo kun tunnetusti pistää tuulemaan siinä vaiheessa, kun muut vielä empivät. Jos haluaa onnistua isosti, on osattava ajatella isosti. Lahti tarvitsee juuri tällaisia isoja, jopa hullujakin ideoita ja visioita. Nykyisellään Lahden kaupunkia voisi verrata kaveriin, joka lottoaa eurolla, mutta odottaa vastineeksi miljoonia eli puhutaan paljon tulevaisuuteen satsaamisesta, mutta satsaukset jäävät usein pieneksi puuhasteluksi. Muualla mm. Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä vastaavat hankkeet etenevät jo kovaa vauhtia ja Lahti on putoamassa pahasti kelkasta kaikilla mittareilla. 

Voi olla, ettei stadion Launeelle ole se viisain vaihtoehto tai edes lopullinen vaihtoehto, mutta luulen, että suunnitelman tärkein pointti onkin saada käyntiin kunnon keskustelu siitä, mitä Lahti haluaa olla tulevaisuudessa ja mihin se haluaa jatkossa satsata. Uskon, että kaupungin johdolle yritetään tällä suunnitelmalla nyt konkreettisesti kertoa se, miten urheilurakentaminen hoidetaan muualla. Yksityistä rahaa ei irtoa pelkkiin katsomorakenteisiin, vaan tarvitaan muutakin. Selvää on, että yksityinen rahoittaja haluaa voittoa ja pelkällä stadionin rakentamisella sitä ei ole tiedossa. Mielenkiinnolla odotan kaikkia niitä syitä, miksi Launeen jalkapallostadion on mahdoton ajatus. Se Lahdessa kyllä osataan. Täällähän kaikki projektit ovat aina aloittamista vaille valmiita.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Olen monesti viime vuosien aikana törmännyt sanoihin elinvoimainen ja houkutteleva, kun Lahden johtohenkilöt ovat määritelleet kaupungin tulevaisuuden strategiaa. Niin, mikäpä kaupunki ei sellainen haluaisi olla? Se, onko puheille mitään katetta, onkin sitten eri juttu. Onko Lahti oikeasti elinvoimainen ja houkutteleva tai onko se edes menossa siihen suuntaan? Se tiedetään, että aikanaan Lahti todellakin oli houkutteleva, sillä vuosina 1945-1975 Lahden asukasluku kasvoi 30 vuodessa liki 70 000 uudella asukkaalla. Tämän mahdollisti sen aikainen teollisuuden nousu, kun Lahtea maailmankartalle kampesivat mm. Upo, Asko, Mallasjuoma, Raute, Luhta jne. Sen jälkeen onkin ollut huomattavasti hiljaisempaa, kun vuoden 1975 jälkeen Lahden väkiluku on kasvanut vain 10 000 uudella asukkaalla, jos ei lasketa mukaan Nastolan liittämisen tuomaa lisäystä asukasmäärään.

Periaatteessa Lahdella on valttikortit käsissään verrattuna moniin muihin kaupunkeihin. Lahden sijainti on yksinkertaisesti loistava. Helsingin kasvava metropolialue on lähellä, muttei kuitenkaan liian lähellä, ettei meitä turhaan mainita Helsingin esikaupungiksi. Lahti on ihan oikea kaupunki hyvine palveluineen, jossa kaikki tarvittava on lähellä. Ei tämä mikään takapajula ole. Niitäkin Suomessa riittää, uskokaa tai älkää. Matkaa ei pääkaupunkiin kerry tuntiakaan, taittaa matkan sitten junalla, bussilla tai omalla autolla. Jo pelkästään Helsingin sisällä saa työmatkaan menemään helposti tätä enemmän aikaa. Asuminen Lahdessa on moninkertaisesti halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Eli perusjutut Lahdessa ovat enemmän kuin kohdillaan, mutta silti ihmiset muuttavat mielummin pääkaupunkiseudulle, Tampereelle, Ouluun, Jyväskylään tai Vaasaan.

Voisiko Lahdella olla mitään muuta tarjottavaa kuin se, että Helsinki on lähellä? Nythän kaupungin strategia näyttää tähtäävän pitkälti siihen, että rautatien välittömään läheisyyteen saadaan mahdutettua mahdollisimman paljon asuntoja, jotta ihmisten on helpompi kulkea matkatöissä pääkaupunkiseudulla. Paljon Lahdessa on viime vuosina satsattu infraan, kun kymmeniä miljoonia on upotettu matkakeskukseen, toriparkiin ja kehätiehen. Varsinkin kehätien varteen odotetaan paljon uuttaa yritystoimintaa, mutta nähtäväksi jää, sikiääkö sinne kokonaan uutta toimintaa vai muuttavatko yritykset vain kaupungin sisällä. Tapahtumia, niin urheilun kuin kulttuurinkin saralla täällä osataan kyllä järjestää, mutta monesti pullonkaulaksi muodostuu hotellikapasiteetin pienuus.

Millä sitten Lahti saataisiin nousuun? Siihen on vain yksi lääke: työllisyys. Tärkeintä olisi tehdä Lahdesta paikka, jonne yrityksien on helppo tulla ja investoida. Mistä löytyisi ne tämän vuosikymmenen upot ja askot? Meillä on jo valmiiksi hyvät yhteydet joka ilmansuuntaan, asia jota todella moni yritys arvostaa. Yksinkertainen totuushan on, että missä työpaikat, siellä ihmiset. Ja kun työllisyys nousee, kasvavat kaupungin verovaratkin ja se taas mahdollistaa paljon muita hyviä asioita, joilla kaupunkilaisten elämänlaatua parannetaan ja helpotetaan.

Lahti elää nyt omaa etsikkoaikaansa. Merkkejä paremmasta ja viriilimmästä kaupungista on jo olemassa, mutta tyydytäänkö Lahdessa sittenkin olemaan vain Helsingin nukkumalähiö?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Oletetaanpa, että olet töissä kahdeksan vuotta samassa työpaikassa. Sitten tulee se epäonnenpäivä, kun työnantaja sanoo sopimuksesi irti ja yks kaks oletkin työtön. Me tavalliset kaduntallaajat lähdemme tietenkin etsimään seuraavaa työpaikkaa ja Kela maksaa meille pientä ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Näinhän se menee ja pitäisi mennä kaikilla aloilla. Mutta kun ei mene. Meidän lakiemme säätäjät eli eduskunta on nimittäin järjestellyt itselleen melkoisen etuisuuden moiseen tilanteeseen. Sen nimi on sopeutumiseläke ja sopeutumisraha, jota tarjoillaan henkilöille, jotka putoavat eduskunnasta eli kansa ei jatka heidän työsuhdettaan.

Sopeutumisraha muistuttaa ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja sitä maksetaan 1-3 vuotta edustajavuosista riippuen. Varsinainen mörkö kansalaisten silmissä on kuitenkin sopeutumiseläke, joka jäi voimaan ennen vuotta 2011 valituille edustajille, joilla kansanedustajavuosia oli vähintään seitsemän. Viime aikoina on julkisuuteen putkahdellut aika paljon näitä sopeutumiseläkettä nauttivien ex-kansanedustajien tienestejä. On aivan käsittämätöntä, että isoa etuisuutta saa, vaikka pääomatulot olisivat korkealla tasolla. Lisäksi sopeutumiseläkkeelle jääneet nuorimmat ex- kansanedustajat ovat olleet alle 40-vuotiaita, siis parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Kansa on ollut raivona ja tällaiset ”pikku etuisuudet” ovatkin omiaan kasvattamaan ajatusta siitä, että kansanedustajat vain istuvat omassa norsunluutornissaan tuijottamassa omaan napaansa, ymmärtämättä lainkaan sitä todellisuutta, missä monet suomalaiset elävät.

Monet tavalliset työntekijät menettävät työpaikkansa useita kertoja työhistoriansa aikana. Se on monelle varmasti järkytys, siinä missä kansanedustajallekin on eduskunnasta putoaminen, mutta eivät normityöntekijät sopeutumiseläkkeelle pääse. He saavat työttömyysturvaa ja pyrkivät työllistymään uudelleen, joka kaiken tasa-arvon nimissä pitäisi olla myös ex-kansanedustajien polku lähtöpassien osuessa kohdalle.

Nyt näyttää siltä, että eduskunta on vihdoinkin havahtunut Ruususen unestaan ja on poistamassa tämän kovasti epäoikeudenmukaisen järjestelmän. Hyvä, jos näin todellakin tapahtuu. Kuten olen usein todennut, niin joukkoja johdetaan parhaiten edestä ja esimerkin voimalla. Jos halutaan, että kansa ymmärtää ja hyväksyy kaikki leikkaukset ja säästöt, tulee niiden ehdottomasti kohdistua yhtälailla myös kansanedustajien omaan työhön ja etuuksiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvä asia kaikille kansanedustajille puoluekannasta riippumatta.

Lukusuositukseksi sydäntalven pitkiin iltoihin ehdotan kaikille kansanedustajille George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) -teosta. Josko sieltä jokunen ajatus heräisi?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pari viikkoa takana ja pari päivää vielä edessä. Jos on ollut urakka kova urheilijoille, niin kyllä kotisohvillakin on saanut penkkiurheilija venyä äärimmilleen käynnissä olevissa PyeongChangin talviolympialaisissa. Onneksi lähetykset ovat tulleet pääosin aamupäivisin, joten loppupäivän on voinut käyttää muuhun kuin television tuijottamiseen. Tosin monesti on tullut katsottua illalla vielä uusinnat kisoista ja seuraavaa päivää taustoittavat iltaohjelmatkin.

Meitä menestysnälkäisiä suomalaisia ei ole mitaleilla hemmoteltu. Plakkarissa on vasta neljä pronssimitalia, joten sen perinteisen Porilaisten marssin kuuleminen jää näillä näkymin Pärmäkosken ja Niskasen viimeisiin hiihtoihin viikonloppuna. Hyvältä ei näytä, mutta uskotaan vielä ihmeisiin. On niitä urheilussa nähty ennenkin. Se, että kasassa on tällä hetkellä neljä mitalia, on itseasiassa aika lailla ennakko-odotusten mukaista. Kaksissa edellisissä talviolympialaisissa nimittäin Suomen mitalisaldo oli molemmissa viisi mitalia, joka on siis vielä täysin mahdollinen myös näissä kisoissa. Itse ennustin yhdeksää mitalia, joten nähtävästi olin yltiöoptimistinen arvioissani. Olen tainnut jäädä odotuksissani kultaiselle 90-luvulle, jolloin Suomi paukutti peräti 12 mitalia Naganon kisoissa vuonna 1998. Tosin silloin ei tainnut olla ihan puhtaita jauhoja suomalaistenkaan pussissa…

Toisilla on mennyt sitten hieman paremmin. Norja on näyttänyt voimansa näissä kisoissa. Maalla on jo kasassa 34 mitalia ja odotettavissa on vielä lisää viimeisten kolmen päivän aikana. On muuten hyvä, ettei Suomi revi kisoista tuollaista määrää mitaleja. Miettikääpä kuinka vaikeaa olisi valita vuoden urheilija, kun vakavasti otettavia ehdokkaita olisi noin hurja määrä. Suomessa vuoden urheilijan titteliin usein riittää, että jossain kisoissa yltää edes mitaleille. Lisäksi tuollainen määrä mitaleja turruttaisi varmasti vaativankin penkkiurheilijan. Kyllä alkaisi Porilaisten marssin sävelet jo pikkuhiljaa kyllästyttämään ja Ylen kuuntelijapalaute täyttyisi viesteistä, joissa ihmeteltäisiin, miksi sama kappale soi koko ajan.

No vitsit sikseen. Pitkin hampain on myönnettävä, ettei Suomi ole enää millään mittapuulla mitattuna urheilun suurmaa. Ei talvi- eikä kesälajeissa. Se aika on jäänyt taakse ja nyt pitää osata iloita hyvistä sijoituksista kymmenen sakissa ja salaa ihailla ulkomaalaistähtien dominointia ns. suomalaislajeissa. Jopa jääkiekko on onnistuttu sössimään, kun Marjamäen komennossa on pudottu ynnä muut sarjaan, jossa Suomen uljaita leijonia kiusaavat jo Etelä-Koreakin. Onneksi sentään naisleijonat osaavat vielä pelata. Mutta tiedättekö mitä? Vastoinkäymisistä huolimatta penkkiurheilija jaksaa kuitenkin aina uskoa parempaan huomiseen. Ensi kisoissa sitten suomalaiset ovat parempia ja jääkiekossakin valmentajaksi palaa Kulta-Jukka. Kyllä se siitä!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi