Olemme päässeet siihen pisteeseen vuotta 2015, että pitelet käsissäsi vuoden viimeistä Omalähiötä. Vuoden viimeiseen lehteen sopinee pieni katsaus siitä, mitä kaikkea vuoden 2015 pääkirjoitukset pitivät sisällään eli ne aiheet jotka liikuttivat ainakin allekirjoittanutta.

Vuosi laitettiin käyntiin suunnittelemalla lukijamatkaa Pietariin, joka sitten helmikuussa toteutuikin. Vähemmän yllättäen tammikuussa purnattiin aurauksesta tai pikemmminkin sen puutteesta. Lahti ja Nastola päättivät laittaa hynttyyt yhteen ja valtuuston räyhähenki Aaltonen paljasti lahtelaisten valtuutettujen pelkäävän lehmänlannan hajun nyt tunkeutuvan nastolalaisten mukana valtuustosaliin. Helmikuussa keskustan vaalikampanja meinasi kaatua kepuun eli keskustan väitettiin suunnittelevan keskioluen siirtoa Alkoon. Lahdessa etsittiin torin uuteen yritystilaan yrittäjää. Lahtelaista eksotiikkaa hakijoissa edusti auton varaosaliike. Isot pojat isolla kirkolla tappelivat Pisara-radasta.

Maaliskuussa suomalaisille tärkeisiin euroviisuihin valittiin vammaispoweria Pertti Kurikan Nimipäivien muodossa ja sekös monia ihastutti sekä monia myös kauhistutti. Lahden koulumaailmassa ei mitään uutta. Tällä kertaa homeessa Renkomäki, Salinkallio ja Kunnas. Kyllä meillä osataan. Ennen vaaleja katseltiin vaalipaneelikeskusteluja ja ihmeteltiin missä ovat lahtelaiset kansanedustajat. Vaalipuheissa luvattiin taas 10 hyvää ja 20 kaunista, mutta silti liki 1,5 miljoonaa äänioikeutettua jätti äänestämättä. Huhtikuussa valmistui toriparkki. Enää autot puuttuvat. Toukokuussa SSS-miehet pistivät hynttyyt yhteen eli Sipilä, Stubb ja Soini ne yhteen soppii, huomenna pannaan pussauskoppiin…Pertti Kurikka villitsi euroviisuissa ja Viljasen Ilkka jätti politiikan, koska ei villinnyt vaaleissa. Toukokuun loppuun saatiin vielä Salinkallion koululle kuolinisku.

Kesä alkoi synkästi niin sään kuin uutistenkin puolella, sillä oli kylmää ja sateista ja Lahti päätti laittaa kehätiehen 70 miljoonaa euroa. Saksalassa kaupunki kiikutti jalkapallomaalit varastoihin, koska ne huomattiin todella vaarallisiksi lapsille. Eipä ihme, ettei täällä jalkapalloilijoita kasva. Suomalaisten oikeustajua koeteltiin jälleen kerran Tapanilan raiskaustapauksessa. Heinäkuun alussa huomattiin, että Lahti ei olekaan enää maineensa veroinen; vasta 55. väkivaltatilastoissa! Onneksi sentään huumetilastoissa olemme nousseet kärkeen.

Elokuussa palasimme lomilta suoraan yhteiskuntasopimuksen sotkuihin. Ei syntynyt mitään loikkaa tästäkään ja kaikki syyttelivät taas toisiaan. Lahti Blogi- näyttely toi eteemme todellisen ja rujonkauniin Lahti-kaupungin. Lisäksi ihmeteltiin ruokahävikkiä ja omatoimipisteitä, joissa asiakas itse tekee kaiken työn. Syyskuussa viimeistään pakolaisongelma räjähti käsiin ja silmille. Vastaanottokeskuksia syntyi kuin sieniä sateella ja koko maa tuntui olevan paniikissa. Pian myös huomattiin, että kansan medianlukutaito on huono. Onneksi netistä pystyy valitsemaan omaan ajatusmaailmaan sopivat uutiset uutistoimistosta riippuen. Se siitä lähdekriittisyydestä siis.

Lokakuussa poliisi löysi todellisen suurrikollisen. Sehän oli tietenkin kaikkien gangstereiden isä ja äiti eli pizzanvääntäjät, jotka myyvät törkeän halpaa eli alle 6 euron pizzaa. Syyssateiden keskellä vietettiin Lahden 110-vuotisjuhlaa ja suunniteltiin radiomastoon kahvilaa turistipyydykseksi. Marraskuussa päätettiin vihdoin ja viimein, että Laune saa uuden koulurakennuksen. Pariisissa koettiin kauhea terroriteko, joka muutti Eurooppaa pysyvästi. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa mietittiin, onko tekopyhää surra vain eurooppalaisia uhreja. Lahti jatkoi kehätien lobbausta kertomalla tarkasti montako uutta työpaikkaa syntyy ja kuinka monta uutta asukasta tie tullessaan tuo. Joulukuussa juhlittin itsenäisyyttä kovin ristiriitaisissa ja jakautuneissa merkeissä. Turvapaikanhakijat sekä hallituksen säästötoimet jakoivat kansaa edelleen syvästi eri leireihin. Siinäpä hurja vuosi 2015 pähkinänkuoressa.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2016 kaikille lukijoille!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pitkään erilaisia nettikeskusteluja seuranneena olen tehnyt muutamia mielenkiintoisia havaintoja. Usein keskustelun hektisessä tiimellyksessä vastapelurille tarjotaan erilaisia päähineitä päähänsä. Näin joulupukkia odotellessa ajattelin luppoajallani listata muutaman yleisimmän päähinetyypin, joita toistuvasti keskusteluissa tarjotaan mitä erinäisimpiin suuntiin. Katso löydätkö sinä listasta itsesi vai oletko kenties kehittelemässä jo ihan omaa hattuasi?

1. Kukkahattutäti – Tämä on se ehkä legendaarisin päähine, jota kovin herkästi netissä jaetaan. Niin miehille kuin naisillekin. Kukkahattutäti muistaa aina olla hyvin pahoillaan kaikkien puolesta. Hän ymmärtää kaikkia keskustelun osapuolia, on aina myötätuntoinen kaikkea kohtaan ja jos jossain on pienen pieni vähemmistö, kukkahattutäti kyllä ymmärtää senkin tarpeet ja loukkaantuu heidän puolestaan. Urheilun puolella kukkahattutäti muistaa aina tuomita kaiken katsamohuliganismin sekä etenkin kaukalotappelut. Kukkahattutädin sielunveljiä ovat mm. suvakit ja vihervassarit. Heille ei tosin ole keksitty vielä hattuja.
Motto: Ymmärrän kyllä erittäin hyvin heidän tarpeitaan

2. Huppupää – Tästä saamme kiittää kotikaupunkiamme Lahtea ja sitä kaveria, joka päätti pukeutua valkoiseen kaapuun ja huppuun järjestäessään vastaanottokomiteaa turvapaikanhakijoille Hennalan portille. Huppupäitä kutsutaan netissä leikkisästi myös rasisteiksi ja natseiksi. Huppupää on tietenkin sitä mieltä, että Suomi suomalaisille, onko niitä muitakin ihmisiä olemassa? Absoluuttinen totuus löytyy hänen mielestään MV -lehdestä. Vääränvärisiä ei kaivata, paitsi tietenkin paikallisen jalkapallojoukkueen vahvistuksina. Tosin silloinkin vain hyvät pelaajat kelpaavat.
Motto: Suomi suomalaisille – Lahti lahtelaisille!

3. Foliohattu – Tällä kaverilla on salaliittoteoria takataskussaan kaikkeen. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää, vaan takana on aina ”isompi kuvio” , jossa valtiot, pankit, kirkot, yhteiskunta ym. huijaavat meitä hyväuskoisia. Ja jos asiaa ei uskottavasti voida näyttää toteen, on olemassa aina se viimeinen ässä hihasta eli ufot. Nehän sen elämän tänne toivat kaukaisilta planeetoilta…
Motto: Itseasiassa tämä on hallituksen ja suuren pääoman yhteinen salajuoni

4. Karvahattu – Kirjailija Tuomas Kyrö lanseerasi Mielensäpahoittajan, joka on oikeastaan karvahatun prototyyppi. Karvahattu syvällä päässä tämä muinaisjäänne jupisee useimmiten nykyaikaa ja nykyteknologiaa vastaan. Kekkosen aika on tälle kaverille se kulta-aika, jonne hän haikailee takaisin eli vuoden 1981 jälkeen on vain menty koko ajan huonompaan ja huonompaan suuntaan… Motto: Kyllä ennen kaikki oli paremmin

Itse joviaalina ihmisenä huomaan sovittelevani päähäni kaikkia noita päähineitä vuorotellen ihan keskustelun aiheesta riippuen. Joskus jopa onnistuen vetämään kaikki neljä hattua päähän yhtä aikaa yhden virkkeen aikana malliin: Onhan se niin, että ihmiset ovat tasavertaisia, mutta Suomeen on ulkomaalaisten turha tulla ryttyilemään. Toisaalta tämä pakolaiskriisihän on EU:n iso salajuoni, jolla peitellään sitä tosiseikkaa, että Kekkosen aikana kaikki oli paljon paremmin.

Hyviä nettikeskusteluja kaikille!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina nostamme Suomen siniristiliput taas salkoihin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Suomi lähenee kovaa vauhtia 100 vuoden rajapyykkiä, sillä tänä vuonna Suomen valtio täyttää 98 vuotta. Itse olen elänyt Suomessa hieman yli puolet tuosta ajasta ja täytyy myöntää, että Suomi on ollut minulle todella hyvä maa kasvaa noina viitenäkymmenenä vuotena. Ilmainen terveydenhuolto on taannut minulle aina hyvän ja tarvittavan hoidon. Korkeatasoinen ja maailmalla erittäin arvostettu koulusysteemimme on nostanut sivistystasoni korkealle ihan ilmaiseksi. Suomalainen oikeusjärjestelmä on oikeudenmukainen ja poliisi luotettava.

Täällä olen vapaasti saanut ilmaista mielipiteeni ilman sensuuria ja pelkoa siitä, että mielipiteeni vuoksi minut vangittaisiin. Saan matkustaa milloin ja mihin tahansa ilman rajoituksia. Naiset ovat Suomessa tasa-arvoisia, ainakin huomattavasti tasa-arvoisempia kuin useimmissa maailman maissa. Suomalaiset on tunnettu maailmalla työtä pelkäämättömänä kansana, joka on vähäpuheinen, mutta rehti. Emme osaa small talkia, mutta kun suomalaisen kanssa ystävystyy, se ystävyys kestää eliniän.

Juuri tänä päivänä ja tällä hetkellä kaikki tuo edellä mainittu tuntuu pelkiltä korulauseilta ja sanahelinältä. Ainakin jos seuraa sosiaalista mediaa. Sosiaalisessa mediassa monet tuntuvat unohtaneen sen kaiken hyvän mitä ovat maaltaan saaneet. Unohtaneet sen, että Suomessa asiat ovat isossa kuvassa todella hyvin. Nuo kaikki alussa mainitsemani Suomen ”edut” ovat edelleen olemassa. Hyvinvointivaltiomme on edelleen voimissaan. Suomen pienituloinen olisi monessa maailman maassa hyvin toimeentuleva ihminen.

Tähän päivään tuntuu kuuluvan se, että tuomme esiin usein vain negatiivisia asioita. Monen mielestä juuri nyt mikään ei tunnu maassamme olevan hyvin. Ja niitä syyllisiä maan huonoon tilaan kyllä löydetään helposti. Jotkut etsivät vikaa hallituksesta, EU:sta, pakolaisista, suvakeista ja työnantajista. Toisaalla taas syyllistetään oppositiota, työntekijöitä, rasisteja ja työmarkkinajärjestöjä. Onhan näitä.

En oikein ymmärrä miksi tänä päivänä niin monet suomalaiset ovat innoissaan kaivamassa taisteluhautoja ja rakentamassa syviä juopia suomalaisten keskuuteen. Ei näin pienen kansan kannattaisi keskenään tapella. Vielä 5 vuotta sitten olin varma, ettei Suomessa koskaan enää nähdä sisällissotaa, onhan meistä 100 vuodessa kasvanut kohtalaisen sivistynyt kansa. Nyt olen kuitenkin erittäin huolestunut maassamme vallitsevasta ilmapiiristä, jossa hakemalla haetaan erilaisia vastakkainasetteluja. Rikkaat vs. köyhät, vasemmisto vs. oikeisto, suvakit vs. rasistit jne. Erilaisia vastakkainasetteluja kyllä löytyy. Ja ikävä kyllä, löytyy myös ilmiselvää halua ratkaista asiat väkivallalla.

Nyt jos koskaan tarvitsemme malttia ja ymmärrystä. Ja ennen kaikkea taitoa kuunnella toista ihmistä. Asiat kun eivät koskaan ole mustavalkoisia. Tällä hetkellä huudamme niin kovaa toistemme ohi, että kuuntelulle ei jää sijaa. Jäitä hattuun ja hyvää itsenäisyyspäivää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Mediassa on viime viikkoina liikkunut taas uskomaton määrä eteläisen kehätien lobbausta. Tällä kertaa asialla on ollut Taloustutkimus Oy ja Sweco Oy, jotka suurella asiantuntemuksella ovat kertoneet kehätien tuovan Lahteen tuhansia uusia työpaikkoja ja tuhansia uusia asukkaita. Hyvä jos näin on, mutta sitä edelleen jaksan ihmetellä, miksi Lahti-kaupungin päättäjät sekä alueen kansanedustajat hirttäytyvät superkalliiseen Launeen linjaukseen, kun tarjolla olisi pienellä puristuksella, niin asukaspoliittisesti kuin hinnallisestikin paljon järkevämpi Renkomäen linjaus. Outoa on myös se, että paikallisessa mediassa jatkuvasti väitetään, että Etelä-Lahdessa kehätietä vastustetaan ehdoitta. Asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, sillä etelälahtelaisten vastustus kohdistuu nimenomaan järjettömään Launeen linjaukseen. Luulen että suuri enemmistö Etelä-Lahdessa voisi hyväksyä uuden kehätien, jos se linjattaisiin Renkomäen kautta.

Muutama huomio itse tutkimuksesta. Sen mukaan nykyisen VT12 liikennemäärät ovat 15 000-20 000 ajoneuvoa päivittäin. Uuden kehätien arvellaan tutkimuksen mukaan siirtävän 11 000-15 000 autoa/vuorokausi pois kaupunkirakenteen sisältä. Eli nykyinen VT12 hiljenisi liki totaalisesti. Konsulttiselvityksessä vuodelta 2005 (WSP LT-Konsultit Oy) kuitenkin lukee, että Mytäjäisten liittymän länsipuolella pitkämatkaisen liikenteen osuus on vuonna 2020 vain n. 7 % eli peräti 93% liikenteestä on Lahden sisäistä liikennettä. Suunnittelijat siis kuvittelevat, että Hollola-Lahti väliä työmatkoillaan ajavat siirtyisivät ajamaan työmatkansa pääasiallisesti Launeen kehätien kautta kiertäen? Tuskinpa.

Entäpä tärkeänä pointtina pidetty pohjavesien suojelu? Pohjaveden suojelu Launeen moottoritien eräänä pääperusteluna merkitsee sitä, että jokunen säiliörekka Lahden liikenteessä on kirjaimellisesti kuin pisara meressä siinä todellisuudessa, että joka päivä Pietarinrataa kulkee Vainikkalasta Lahden kautta Sköldvikiin useita superraskaita säiliövaunujunia, mutta junaradalla ei ole metriäkään pohjaveden suojausta. Vaaramomentti junaliikenteessä on noin 400-kertainen tieliikenteeseen verrattuna. Launeella tie kulkisi edelleen pohjavesialueella.

Lopuksi vielä hintakysymys. Mistä talousvaikeuksissa kieriskelevä Suomen valtio ja köyhä Lahti löytävät tähän projektiin rahat? Launeen linjauksen hinta on ökymäisissä mitoissa eli n. 275 miljoonaa euroa. Renkomäki-linjauksen mukaan rakennettu tie maksaisi noin 50% tuosta eli n. 140 miljoonaa euroa. Hinta-arvioni perustuu siihen, että kun alunperin tielinjauksien hintoja vertailtiin, oli hintojen suhde tuon kaltainen eli Laune on kaksi kertaa kalliimpi kuin Renkomäki. Se miksi Renkomäen linjaus tulisi halvemmaksi, johtuu tietenkin siitä, että siihen eivät sisälly kalliit ja riskialttiit tunnelit Patomäen kentän ja Liipolan mäen alitse.

Joku viisas on maininnut, että kun se Launeen linjaus on jo niin valmiiksi suunniteltu, niin toista suunnitelmaa ei kannata tehdä. Väärin. Suurin osa tiestä, menee se sitten Renkomäen tai Launeen linjauksen mukaisesti, on jo suunniteltu alkupäästään. Ainoastaan Okeroisista eteenpäin tarvitaan uudet suunnitelmat. Ja mitä sitten, jos uudet suunnitelmat maksaisivatkin muutaman miljoonan, kun sillä saataisiin aikaan reippaasti yli 100 miljoonan euron säästö joka tapauksessa?

Eli lyhyesti: Renkomäen linjauksella saataisiin aikaiseksi aivan samat edut kuin Launeenkin linjauksella (uusia työpaikkoja, uusia asukkaita sekä pohjavesien suojelu). Lisäksi niin valtio, kuin kaupunkikin säästäisi 50% kuluissa eli karkeasti arvioiden noin 140 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Se ei muuten ole ihan vähän rahaa se. Olisikohan vihdoinkin aika käyttää sitä maalaisjärkeä tässäkin asiassa?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pariisin viime viikkoinen terrori-isku oli järkyttävä tapahtuma, joka ravisteli länsimaista maailmaamme. Ymmärrettävästi, niin kuin aina tälläisissä tapahtumissa, ihmiset tuntevat suurta yhteistä surua ja empatiaa. Tällä kertaa kuitenkin mediassa, niin sosiaalisessa kuin ihan siinä oikeassakin mediassa, nousi keskustelu siitä, miksi me suremme ainoastaan Pariisin uhreja. Onhan terrorismin uhreja nähty ja koettu jo monesti aikaisemminkin. Miten on mahdollista, että venäläiskoneen pudottaminen vain viikkoa aikaisemmin ohitettiin melkein olankohautuksella tai jatkuva terrori ja sen uhrit Lähi-idässä tai Afrikan maissa jäävät meiltä toistuvasti huomioimatta? Kukaan ei sytyttele kynttilöitä tai vaihda profiilikuvaansa sosiaalisessa mediassa näiden uhrien muistoksi.

Muistattehan Thaimaan tsunamin vuosituhannen alussa? Totta kai muistatte. Kaikessa karmeudessaan kyseessä on hyvä esimerkki ns. valikoivasta surusta. Jos sadat tuhannet uhrit olisivat olleet ainoastaan paikallisia, olisi tapahtuma täällä jo painunut unholaan. Kun onnettomuudessa uhrien joukossa olikin paljon suomalaisia, tuli onnettomuudesta koko kansaa koskettava tragedia. Mielestäni tämä kaikki on erittäin luonnollista. Totta kai järkyttävät tapahtumat järkyttävät vielä enemmän, jos itsellään on jonkinlainen henkilökohtainen kontakti tapahtumapaikkaan, sen ihmisiin tai kulttuuriin. Myönnän, että itseäni Pariisin tapahtumat koskivat huomattavasti syvemmältä kuin vaikkapa Syyriassa tapahtuvat jatkuvat veriteot. Pariisi on yksi Euroopan pääkaupungeista. Monet meistä ovat käyneet siellä, tuntevat ihmisiä sieltä ja kenties suunnittelevat matkaakin sinne. Terroriteko Pariisissa oli samalla hyökkäys eurooppalaisia,kristittyjä arvoja eli myös meidän vaalimiamme arvojamme vastaan. Olenko siis tekopyhä? Eivätkö kaikki uhrit olekaan suremisen arvoisia?

On hienoa, että ihmiset vielä tuntevat empatiaa, mutta onko se väärin, että emme tunne samalla tavalla kaikkia maailman kauheita tapahtumia kohtaan? Väitän ettei se ole väärin. Jos jokainen ikävä tapahtuma maailmassa, on se sitten terroriteko, onnettomuus, nälänhätä tai kulkutauti, aiheuttaisi meille samanlaisen tunnevyöryn, emme me muuta elämällämme ehtisi tekemäänkään kuin surra ja murehtia. Niitä ikäviä tapahtumia nimittäin riittää ihan joka päivälle. Joka päivä jossain tapahtuu kamalia asioita. On siis normaalia, että jotkut tapahtumat koskettavat meitä enemmän kuin toiset. Ei voi eikä kannata tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät kaikki kuolonuhrit nostata joukkosurua. Totta kai onnettomuus naapurissa järkyttää enemmän kuin onnettomuus maailman toisella puolella. Kun jotain järkyttävää tapahtuu lähellä, ajatus siitä, että tuossa olisin voinut minäkin olla mukana, herää aivan varmasti. Ja se, jos mikä herättää tunteita.

Annetaan ihmisten surra ja näyttää myötätuntoa, jos heistä siltä tuntuu. Kyseessä ei ole tekopyhyys, vaan oikeasti paha olo siitä, mitä on tapahtunut. Ja he, ketkä eivät tunne tätä yhteistä surua, ovat ihan yhtä oikeassa oman tunteensa kanssa. Pääasia on, että yleensä edes tunnemme jotain. Siinä vaiheessa, kun olemme tunteettomia olentoja ja mikään ei meitä enää liikuta, on peli jo menetetty.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden ja Nastolan yhteisvaltuusto päätti maanantaina kouluverkkolinjauksesta, jonka mukaan Launeelle rakennetaan uusi 1.-9.-luokkien koulu. Uuden koulun on määrä valmistua tammikuussa 2019. Hyvä niin, sillä asiaa on palloteltu edestakaisin vuosia ja korjauksiin on käytetty tähän mennessä rahaa noin 13 miljoonaa euroa. Vuosille 2017-2018 on varattu Launeelle noin 26 miljoonaa euroa, joten ihan halvaksi ei tämäkään show tullut, kun lasketaan yhteen kaikki vanhat korjauskulut ja tulevat rakennuskulut. Päätös otettiin ymmärrettävästi ilolla vastaan Launeen koululla, joka on toiminut parakeissa yli kaksi vuotta. Toisaalta, kun koulu vuonna 2019 valmistuu, tulee lapsille ja opettajakunnalle vaatimattomat viisi vuotta täyteen parakkielämää. Ei hyvä.

Launeen koulun sisäilmaongelmat alkoivat vuonna 2007. Nähtävästi ne saivat alkunsa vuoden 2005 peruskorjauksesta, jossa paranneltiiin vuonna 1964 valmistuneen koulurakennuksen talotekniikka. Rehtori Esko Taipaleen mukaan peruskorjaus epäonnistui muun muassa siinä mielessä, että vanhaan kiinteistöön lyötiin koneellinen ilmanvaihto, joka alkoi vetää homeitiöitä sisäilmaan. Siitä eteenpäin Launeen koululla nähtiin uskomaton määrä erilaisia asiantuntijoita ja urakoitsijoita, mutta joka kerta tuntui siltä, että koulun tila oli entistä huonompi. Seuraavaksi palloteltiin useampaan otteeseen sitä, puretaanko rakennus vai vieläkö yritetään korjata. Onneksi se kierre lyötiin poikki nyt.

Sitä hieman ihmettelen, ettei kukaan tunnu olevan tästä kalliista ja uskomattomasta kahdeksan vuoden sekoilusta vastuussa. Yhtäkään urakoitsijaa, alihankkijaa tai asiantuntijaa ei ole vedetty vastuuseen. Ikään kuin sisäilmaongelmat olisivat syntyneet tyhjästä. Todetaan vain, että hups! Näin vain kävi. Näinhän asia ei voi todellisuudessa olla, vaan vastuulliset tahot tulee löytää ja asettaa vastuuseen virheistään. Miten muuten voimme varmistaa sen, etteivät samat tunarit käy pilaamassa seuraavaa remonttia seuraavassa koulussa ja käytä veronmaksajilta revittyjä miljoonia omiin tunarointeihinsa?

Yleisesti ihmetten, mihin on hävinnyt suomalaisten rakennustaito, kun 50 vuotta vanhaa rakennusta ei pystytä enää pitämään pystyssä. Taitaa olla niin, että kun kaikki rakennusprojektit pitää kunnissa nykyään kilpailuttaa, käy usein niin, että se halvin ja samalla myös huonoin vaihtoehto voittaa. Ainoastaan sen vuoksi, että se on halvin, ei siis paras ja luotettavin. Ja halpuus tulee usein siitä, että projekti tehdään mahdollisimman nopeasti, ainakin nopeammin kuin muut. Vanhat sanonnat ”Juosten kustu” tai ”Hätäilemällä ei synny kuin kusipäisiä pentuja” pitävät tänäkin päivänä erittäin hyvin paikkansa.

Samaan aikaan kun kaupunki kumartaa Launeen koululle, se pyllistää Salinkalliolle. Launeen koulun uusrakennus nimittäin tietää Salinkallion loppua. Aika näyttää, mikä on rakennuksen kohtalo. Puretaanko se vai keksitäänkö siihen jotain muuta toimintaa. Lahden kaupungin yksioikoisen ajatusmallin tuntien luulen, että rakennus puretaan ja tilalle saamme persoonattomia kerrostaloja.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina nousevat liput salkoon isien kunniaksi. Suomessa isänpäivää on vietetty virallisesti vuodesta 1987 eli isät saivat päivänsä paljon myöhemmin kuin äidit, joiden päivää on vietetty Suomessa vuodesta 1918. Tämä ei tietenkään tee isästä yhtään tarpeettomampaa tai vähemmän tärkeää kuin äiti.

En oikeastaan tiedä miksi isänpäivän saaminen kesti niin kauan. Joku nainen on muistaakseni arvellut sen johtuvan siitä, että miehen päivä on 364 kertaa vuodessa, kun äideille jää vain se yksi päivä. Luonnehdinta ei ole välttämättä kauhean kaukaa haettu.

No, joka tapauksessa itselleni on hieman jäänyt sellainen kuva isänpäivästä, että päivä lisättiin kalenteriin siksi, että kauppoihin saataisiin vilskettä myös hiljaiselle marraskuulle, hieman ennen joulusesonkia. Vähän samaan tapaan kuin nykyään tuodaan Halloween-juhlaa osaksi suomalaisten loputonta kulutusjuhlaa. No, kyllähän isätkin ovat juhlansa ansainneet, enkä missään nimessä halua sen enempää rinnastaa Halloweenia ja isänpäivää, vaikka ne peräkkäisinä viikonloppuina vietetäänkin.

Nykypäivän isät ovat nimittäin kovassa paineessa. Isän pitäisi taipua moneen. Esihistoriallisella ajalla eli vielä 1900-luvulla isälle riitti, että hän toi leivän pöytään ja hoiti perheen autoasiat. Isälle kuuluivat tietenkin myös lumenluonti, ruohonleikkuu sekä kaikki vähänkin fyysisyyttä vaativat tehtävät, mikä tietysti oli ymmärrettävää aikoina, jolloin miehet olivat pääsääntöisesti vahvempia kuin naiset.

Lisäksi miehen piti ehdottomasti osata nikkaroida. Mies/isä ilman nikkarointitaitoja oli vielä muutama vuosikymmen sitten jollain tapaa epäkelpo. Kaikissa vanhoissa rintamiestaloissahan on pihalla tai kellarissa se ”iskän verstas”, jossa isä illat pitkät nikkaroi milloin mitäkin. Pojalle piti rakentaa polkuauto ja leikkimökki tytölle. No, totuuden nimissä täytyy mainita, että aika monella isällä saattoi siellä verstaalla olla myös ns. virvokkeita piilotettuna halkopinoon, joten nikkarointi ei ehkä ollut ainoa syy viihtyä pajassa. Muistan ajan, kun mies, joka rakennutti omakotitalonsa talopakettina ei ollut miehenä uskottava. Uskottava talon rakennus piti aloittaa sillä, että kaatoi puut itse metsästä ja sahasi niistä tarvittavat laudat.

Mitä lähemmäs tullaan nykypäivää, on miehenä ja isänä olemisen vaatimustaso noussut toiseen potenssiin. Tämän päivän isän pitää edellisten toimien lisäksi osata hoitaa myös kotityöt. Siis imurointi, tiskaus, siivous, silitys, leipominen, ruoanlaitto ja tietenkin lastenhoito.
Lastenhoito on tänä päivänä tärkeämpää kuin entisaikojen nikkarointi. Niinpä nykymies ostaakin nikkarointipalvelut, kun oma aika menee vaippoja vaihtaessa ja verhoja ommellessa.

Tämän lisäksi miehen tulee pitää huolta ulkonäöstään ja parisuhteesta. Vähän pitäisi kyllä urheilla ja käydä kuntosalilla. Ei auta miehen rupsahtaa, sillä vaimo saattaa vaihtaa nopeasti nuorempaan ja parempivartaloiseen Adonikseen ja sitten sitä ollaan taas lähtöruudussa paikallisessa kapakassa metsästämässä seuraavaa ex-vaimoa. Isän pitää muistaa myös järjestää äidille romanttisia illallisia ja osata puhua tuntitolkulla tunteista.

Eli onhan tämä isän osa tänä päivänä todella haastava, joten kyllä me isät olemme päivämme ansainneet.

Hyvää isänpäivää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Rakas kaupunkimme Lahti täyttää viikonloppuna 110 vuotta. Ihmisiässä 110 on jo hurja luku, mutta kaupunkina Lahti on vielä kovin nuori. Lahti oli pitkään 1900-luvulla viriili kasvukeskus. Varsinkin vuosina 1945 – 1975 vietettiin Lahdessa varsinaista kasvukautta, kun asukasluku kasvoi 30 vuodessa liki 70 000 uudella asukkaalla! Noina vuosina Lahti oli elinvoimainen ja kiinnostava nuori kaupunki, jolla oli paljon tarjottavaa. Ja tarjottavalla tarkoitan lähinnä yhtä merkittävää asiaa: työtä. Ja nimenomaan työtä paikassa, josta oli hyvät yhteydet joka puolelle Suomea.

Lahteen syntyi hetkessä paljon teollisuutta, kun uusia, kasvavia yrityksiä syntyi toinen toisensa perään mm. nimet Asko, Isku, Sotka, Upo, Raute, Luhta ja Mallasjuoma kertonevat kaiken oleellisen. Ja kun ihmisiä muutti pilvin pimein kaupunkiin, syntyi ohessa myös kaikkea muuta. Kaupunki kasvoi monessa suhteessa. Pikkukaupungista tuli City. Syntyi lisää palveluja, kulttuuria, urheilua, viihdettä jne. Samalla syntyi myös maine Suomen Chicagona, sillä nopeasti kasvanut asukasmäärä johti pian rikollisuuden nousuun kaupungissa. Yhtäkkiä Lahti oli Suomen modernein ja coolein kaupunki. Kaupunki jossa oli särmää. Kaupunki joka oli kiinnostava. Kaupunki jolla oli tarina kerrottavanaan.

Mitä Lahdelle sitten tapahtui 70-luvun puolivälissä, sillä sen jälkeen asukasluku on kasvanut vain 10 000 uudella asukkaalla? Siis 40 vuodessa 10 000 uutta asukasta, joka on kyllä uskomattoman vähän Lahden kokoiselle kaupungille. Yksi syy oli se, että maaltamuutto laantui ja kääntyi kohti pääkaupunkiseutua. Pikkuhiljaa Lahden hyvän maineen luoneet yritykset kuihtuivat pois tai vastaavasti muuttivat liian suurina muualle. Yksinkertaisesti sanottuna Lahdella ei ollutkaan enää tarjota työtä uusille asukkailleen.

Tämä ei kuitenkaan silloisia kaupunginisiä hetkauttanut, sillä kaupungintalolla elettiin vielä pari vuosikymmentä siinä onnenhuumassa, että kaupunkiin oli tullut sotien jälkeen 70 000 uutta asukasta. Kaikkihan tänne haluavat, ei uusien asukkaiden saamiseksi tarvitse tehdä mitään temppuja, taisi olla kaupunginisien ajatusmaailma. No, olihan silloin paljon rakennettavaa ja mietittävää. Jonnekin kaikki uudet asukkaat piti mahduttaa. Tarvittiin paljon uusia asuntoja, kouluja, päiväkoteja ja muita uusia palveluja uusille asukkaille.

Ikävä kyllä siinä vaiheessa, kun ihmisiltä loppuivat työt, alkoi muutto kohti pääkaupunkiseutua. Niinpä Lahti pääsi yli 100 000 asukkaan vasta vuonna 2008 eli vuodet 1976 – 2007 Lahteen ei oikeastaan syntynyt minkäänlaista muuttoliikennettä. Muuttoliikenne oli kääntynyt negatiiviseksi. Ainoa kasvu syntyi luonnonmenetelmällä syntyvyyden kautta.

Vasta 2010-luvulla Lahti on taas herännyt taistelemaan uusista asukkaista ja asemastaan kaupunkina. Enää ei pidetä itsestäänselvyytenä sitä, että joku haluaisi muuttaa Lahteen. Tällä hetkellä Lahdella on paljon suunnitelmia, joilla houkutella väkeä Lahteen, mutta lisää hyviä ideoita tarvitaan. Tärkeintä houkuttelussa on työpaikat. Yrityksille pitää luoda Lahteen hyvät olot. Paremmat kuin muualla. Vain sitä kautta saadaan ihmiset työlllistettyä ja muuttamaan Lahteen työn perässä. Yksinkertaista, muttei missään nimessä helppoa.

Lahti on hieno kaupunki, paljon hienompi kuin osa meistä edes ymmärtää. Tällä hetkellä elämme tärkeitä aikoja. Vieläkö Lahti voidaan nostaa Suomen cooleimmaksi kaupungiksi, kaupungiksi jossa todella tapahtuu. Vai onko osanamme olla tulevaisuudessa vain Helsingin näivettynyt lähiö, jossa silloin tällöin järjestetään ne hiihtokilpailut. Aika näyttää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupunginisät ovat vuosien saatossa yrittäneet nostaa kaupungin vetovoimaa ja kiinnostavuutta monin eri keinoin. Keskustan elävöittämiseksi on rakennettu parkkiluola torin alle ja pian valmistuu myös uusi matkakeskus, joka yksinkertaistaa matkustajan arkea. Merkittävää turistien houkuttelussa on ollut myös nykyisen sataman alueen muuttaminen 90-luvulla synkästä tehdasalueesta virkistys- ja asuinkäyttöön upeine Sibeliustaloineen. Paljon rahaa on lapioitu myös urheilukeskukseen, jossa kovaa vauhtia valmistutaan jo vuoden 2017 hiihdon MM-kisoihin.

Silti itse olen kaivannut jo vuosia sitä jotain, kenties pientä, mutta merkittävää turistirysää Lahteen. Sellaista, jossa on mukana aimo ripaus luovaa lahtelaista hulluutta mukana. Tällä viikolla se kauan odottamani ajatus sitten pamahti esiin. Radiomastoon on suunniteltu rakennettavaksi näköalakahvio ja näköalatasanne. Kuinka mahtava idea! Ajatus näköalakahvilasta tuli esille kuulemma jo pari vuotta sitten kaupungin ja Yleisradion yhteisessä työryhmässä, jossa pohdittiin miten Radiomäen aluetta voitaisiin kehittää. Nähtävästi joku työryhmän jäsen oli tutustunut Berliinissä vastaavanlaiseen toimintaan, sillä mastokahvila on siellä toteutettu jo vuosikymmeniä sitten. Idean varsinainen isä tai äiti ei ole vielä ilmoittautunut, mutta 10 pistettä ja papukaijamerkki lähtevät allekirjoittaneen suunnalta idealle. Kyseessä on tarpeeksi poikkeuksellinen, muttei kuitenkaan mikään pähkähullu suunnitelma. Tampere on jo vuosikymmenet ollut tunnettu Näsineulasta, Kuopio Puijon tornista jne. Lahdesta maailmalla ja Suomessa tunnetaan lähinnä hyppyrimäet. Ei hyppyrimäissäkään mitään vikaa ole, mutta jotain uutta ja tuoretta tämä kaupunki todellakin kaipaa.

Radiomastot, jos mitkä ilmentävät monelle lahtelaisuutta. Jokainen lahtelainen, joka palaa kotiin matkaltaan tietää olevansa kotona siinä vaiheessa, kun radiomastot ilmaantuvat näköpiiriin. Ei Lahtea turhaan monessa yhteydessä mainita mastokaupungiksi. Olen itse miettinyt jo monta vuotta, miksi kukaan ei suunnittele mastoille mitään käytännöllistä ja järkevää toimintaa. No, kyllähän 90-luvun lopulla jotain yritettiin, kun mastojen väliin ripustettiin taiteilija Waltzerin ns. korkeakulttuuriteos eli rivi saostuskaivoja.Tämä kylläkin tuomittiin liki yksimielisesti kaupunkilaisten toimesta lähinnä mastojen häpäisyksi.

Nyt kun ajatus on ilmoille päästetty, niin nyt vain pikaisesti toimeen, ennen kuin joku tylsä virkamies hautaa ehdotuksen jonnekin paperipinojensa alle jonkin luvanpuuttumisen takia. Olisi hieman outoa, jos ei toteutuksen mahdollisuutta käytäisi pikaisesti tutkimaan, varsinkin, kun kaupungin rahaa ei hankkeeseen käytettäisi. Rahoitusta yritetään löytää nimenomaan yksityiseltä puolelta. Tässä olisi nyt jollain isolla yrityksellä hyvä mahdollisuus nostaa oma profiilinsa uusiin sfääreihin rahoittamalla tämä muutamia miljoonia maksava hanke. Ja Lahdella mahdollisuus tietenkin pestä kasvojaan kaikenmaailman huppupää-uutisten jälkeen. Vihdoinkin jotain positiivista mastokaupungista.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla on suomalaisten perinneruoka pizza noussut meidän kaikkien huulille, tällä kertaa tosin vain ärhäkän keskustelun myötä. Poliisi nimittäin varoitti alkuviikosta alle kuuden euron pizzoista facebookissa. Poliisin mukaan alihintaisilla pizzoilla kun kierretään kuulemma veroja. Varsinkin silloin pitää hälytyskellojen soida, jos pizzaa myydään jatkuvasti alle kuuden euron hintaan. Silloin on pikaisesti otettava yhteyttä poliisiin ja paljastettava tämä suuri huijari ja veronkiertäjä.

Kieltämättä tässä saa sanonta ”pienistä puroista syntyy suuri joki” ihan uuden merkityksen. Kun viime vuosina on paljon puhuttu suuryritysten pääomien pakenemisesta veroparatiiseihin ja osakeomistusten kätkemisestä hallintorekistereihin, voi pizzerioiden ratsaaminen kuulostaa todellakin siltä kuuluisalta lillukan varrelta. Pizzagaten taustalta löytyy tietenkin raha tai pikemminkin sen puute. Hallitus päätti säästää poliisin määrärahoista ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että noin sadan talousrikostutkijan työ tulee loppumaan. Jatkossa tutkinnan harmaasta taloudesta tekevätkin nähtävästi sitten kaikki valveutuneet kansalaiset, jotka näin laitettiin kyttäämään pizzojen hintoja.

Poliisin mukaan kampanjan tarkoitus ei ole kerätä ilmiantoja, vaan lisätä tietoisuutta. Kaunis ajatus, mutta samalla tuli syyllistettyä aika moni pizzerian omistaja. Näissä usein ulkomaalaistaustaisten yrittäjien paikoissa ei kuulemma saada ilta- ja sunnuntailisiä, palkallisia lomia tai muita etuja, jotka työntekijälle kuuluvat. Näin varmastikin voi olla. Tämähän taas johtuu pitkälti ihan jo kulttuurieroistakin. Pizzeriassa omistaja itse työskentelee kenties 16 tuntisia päiviä ja niin keittiön kun salinkin puolella aputöitä tekevät sukulaiset ja usein täysin talkoohengessä. Siinä missä suomalaiset haluavat palkkaa pienestäkin harjanheilutuksesta, on joissain kulttuureissa vielä vallalla aito auttamisen kulttuuri, jossa sukulaiset auttavat toisiaan pyyteettömästi. Siis jopa ilman palkkaa. Tällä on totta kai vaikutuksia myös ns.rehellisen yrittäjän arkeen muun muassa kilpailun ja palveluiden hintojen vääristymisellä.

Faktaa joka tapauksessa on se, että harmaan talouden yrittäjä jättää verot maksamatta, eikä maksa työehtosopimuksen mukaisia palkkoja. Laiminlyödyt maksut näkyvät valtion kassassa, josta jää ravintola-alan harmaan talouden vuoksi uupumaan vuosittain noin 300-400 miljoonan euron edestä verotuloja ja lakisääteisiä maksuja. Aika paljon rahaa, vai mitä?

Mielenkiinnolla jään odottamaan sitä, kuinka monta harmaan talouden pizzanmyyjää tällä kamppanjalla saadaan kiinni. Loppujen lopuksihan on kyse siitä, että Suomessa kaikki, niin raaka-aineet kuin työkin, on liian kallista. Edes pizzaa ei ole mahdollista myydä halvalla. Vinkkinä lopuksi, että kotona itse tehty pizza on halpaa ja hyvää, eikä sen tekokustannuksia kukaan kyttää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi