Olin keskiviikkona mukana Lahden ympäristötoimen järjestämässä paneelikeskustelussa, jossa ruodittiin tulevan eteläisen kehätien ympäristövaikutuksia. Paikalla allekirjoittaneen lisäksi olivat Lahden kunnallistekniikan johtaja Jorma Vaskelainen, Liikenneviraston projektipäällikkö Janne Wikström ja asukasaktiivi Erkki Rope.

Keskustelu sujui rauhallisissa tunnelmissa, sillä kuten Rope totesi:Olisi melkoinen temppu, jos joku vielä voisi tien rakentamisen estää. Niinpä keskustelussa keskityttiinkin juupas-eipäs-keskustelun sijaan tien mahdollisiin riskitekijöihin, joista esiin nousivat kaikille etelälahtelaisille tutut uhkat: pohjavesi, saasteet, melu ja kustannustason pysyminen nykyarviossa.

Wikström ja Vaskelainen myönsivät, että Launeen maasto on pohjavesien suhteen varsin haasteellinen ja monenlaisiin ongelmiin on varauduttu. Melusuojauksista Wikström totesi, ettei laissa vaaditun desibelirajan (55db) alle päästä aivan koko väylän pituudelta nykyisillä keinoilla. Kysymykseni tien aiheuttamasta saastekuormasta ja miten siihen reagoidaan, jäi ilman vastausta. Tien hintalapun Wikström lupasi pysyvän nykyisessään eli 275 miljoonassa eurossa, tapahtui mitä tahansa.

Keskustelun tiimellyksessä ehdotin, että tien suunnittelijoiden tulisi jalkautua Etelä-Lahteen ja vielä kerran käydä suunnitelmat läpi yleisötilaisuudessa. Vaikka kehätien tarvittavat tiedot löytyvät netistä, eivät kaikki niitä sieltä osaa etsiä. Yleisötilaisuudessa Launeen linjauksen vastustajilla olisi vielä viimeinen mahdollisuus vaikuttaa kehätien suunnitteluun. Suuret linjat on toki vedetty ja tie rakentuu varmuudella Launeelle, mutta pienet viilaukset mm. pohjavesi- ja melusuojauksiin sekä muut parannukset ovat vielä mahdollisia lupasi Wikström. Samalla voisivat asukkaat saada vastauksia suoraan asiantuntijoilta itseään askarruttaviin kysymyksiin kehätiestä. Eteläisestä kehätiestähän on olemassa kaikenlaista mutu-tietoa ja urbaanilegendaa, jota on vuosikymmenten aikainen, kiivaksikin kiihtynyt, tiekeskustelu synnnyttänyt. Eli viilausehdotuksia ja faktaa hyvässä yhteistyössä, miltä kuulostaisi?

Koska kaiken kaupunkilaisia koskevan keskustelun tulisi olla avointa ja läpinäkyvää sekä myös osallistavaa, voitaisiin samassa yleisötilaisuudessa keskustella myös siitä, mikä on Salinkallion koulun tai lähinnä itse rakennuksen tulevaisuus sen jälkeen kun Launeen monitoimitalo valmistuu vuonna 2020.
Paikalle pyydettäisiin tietenkin kaupungin vastaavat päättäjät vastailemaan asukkaiden kysymyksiin. Mitkä ovat kaupungin suunnitelmat/visiot rakennuksen suhteen? Puretaanko koulu ja tilalle kerrostaloja? Vai voisiko koulun tiloille löytyä muuta käyttöä ja mitä se voisi olla? Eikö koulu voisi jatkaa, varsinkin kun Hennalaan ollaan suunnittelemassa uutta asutusta liki 10 000 ihmiselle? Onko koulu korjauskelvoton?

Uskon, että tämänlaatuiselle keskustelutilaisuudelle olisi Etelä-Lahdessa tilausta. Tämä tällaisena pienen pienenä vinkkinä mm. Lahden kaupungin, Etelä-Lahden omakotiyhdistyksien ja kunnallispoliitikkojen suuntaan. Lupaan, että Omalähiö on mukana keskustelussa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Puolustusvoimat jätti Hennalan varuskunta-alueen kasarmeineen tyhjäksi vuoden 2014 lopussa. Sen jälkeen alkoi kiivas suunnittelu alueen tulevaisuuden suhteen. Mitä tilalle? Kaiken kaikkiaan kaavoitettavaa ja suunniteltavaa tilaa riittää noin 80 hehtaaria eli saman verran kuin kokoa on Lahden keskustalla. Vuosi sitten turvapaikanhakijoiden ryntäys Suomeen muutti suunnitelmia, ainakin aluksi. Tuntui että kaikki suunnittelu Hennalan suhteen loppui, kun kasarmit täyttyivät turvapaikanhakijoista. Nyt vuosi invaasion jälkeen, alkaa taas pikkuhiljaa näyttämään siltä, että Hennalalla on muunkinlainen tulevaisuus kuin pelkästään pakolaisten majoitustilana.

Historiallisen kasarmiympäristön länsipuolelle on suunnitteilla omaleimainen asuinalue, joka on toteutettavissa vaiheittain. Kyseessä on 30 hehtaarin suuruinen rakentamaton harjoituskenttäalue, jossa allekirjoittanutkin ryynäsi rynnäkkökiväärin kanssa vuoden 1985 pakkasissa. Nyt sille alueelle on suunnitteilla lähinnä pientaloja. Hennalan kiinnostavuutta nostaa se tosiseikka, että matkaa torille on vain kaksi kilometriä ja alue on jo valmiiksi kiinteä osa kaupunkia palveluineen ja kauppoineen. Kaiken kaikkiaan Hennalan alueelle kaavaillaan asuntoja arviolta 6000-8000 asukkaalle. Vetovoimaa alueelle toisi myös Hennalan seisakkeen uudelleen avaaminen junaliikenteelle.

Alueelle on toki tulossa muutakin kuin asuntoja, mutta ainakin tällä hetkellä monet yritykset taitavat odotella turvapaikanhakijoiden lopullista lähtöä Hennalasta. No, poliisit ainakin uskaltavat satsata Hennalaan, sillä Hämeen poliisilaitoksen pääpoliisiasema suunnittelee muuttavansa vuodenvaihteessa 2017-2018 entiseen muonituskeskuksen rakennukseen. Sitä ennen talossa ja sen piha-alueella pitää tehdä kuitenkin perusteellisia muutos- ja saneeraustöitä. Lisäksi vanhoista Hennalan alueen yrityksistä Upseerikerholla ravintolatoiminta on jatkunut keskeytyksittä varuskunnan loppumisesta huolimatta.

Myös vanhoja 1900-luvun alussa rakennettuja alkuperäisiä Hennalan varuskuntarakennuksia on siirtynyt jo uuteen käyttöön. Lisää eloa ja lisäbuustia Hennalaan tuo varmuudella Apulanta-yhtyeen Apulandia-niminen bändin päämaja museoineen ja kahviloineen vanhassa sotilasmusiikkimuseossa. Vanhassa toimiupseerikerhon tiloissa, aivan Apulandian vieressä, toimii vuoden yrittäjäksi Lahdessa tänä vuonna valitun Timo Soinin Prescott-makeistukkuyritys Hennala Klubeineen. Jään mielenkiinnolla seuraamaan miten Hennalan muuttuminen varuskunta-alueesta asuinalueeksi kehittyy tästä eteenpäin. Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Matti Nykänen sen joskus sanoi: Lahti on mesta paikka. Olen Matin kanssa samaa mieltä. Mielestäni Lahti on Suomen paras paikka asua. Kaupunki on tarpeeksi iso tarjotakseen riittävät palvelut, mutta tarpeeksi pieni, ettei kulkeminen paikasta toiseen, vaikkapa pyörällä, tuota mitään ongelmia. Kaikki on riittävän lähellä ja kaikkea on tarjolla, niin kulttuurin kuin urheilunkin ystävälle.

Siihen nähden, että Lahti on oikeasti hieno kaupunki, on erityisen ikävää vuodesta toiseen lukea negatiivisia uutisia Lahden taloudesta. Viimeisin negatiivinen tieto kaupungintalolta kuultiin keskiviikkona, kun konsernipalvelujohtaja Mika Mäkinen esitteli valtuutetuille kaupungintalouden tilaa infotilaisuudessa. Lyhyestä virsi kaunis: Kaupungin talous on tässä vaiheessa vuotta vaivaiset 13 miljoonaa euroa pakkasen puolella. Merkittävin yksittäinen syy tähän on vähintään 8,5 miljoonalla eurolla ylittyvät sote-menot. Ja täytyy muistaa, että vuotta on vielä neljä kuukautta jäljellä, jonka aikana luku miinusmerkin perässä vain kasvaa ellei merkittäviä säästöjä saada aikaan.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että budjetin teossa on pahasti epäonnistuttu. Sikäli outoa, ettei sote-menojen kasvuun oltu varauduttu, kun juuri sote-menot ovat toistuvasti kasvaneet vuodesta toiseen. Ja joka vuosi se on ollut yllätys, ainakin kaupungin talousarvion tehneille tahoille. Mäkinen toivoi tekeillä olevan hyvinvointikuntayhtymän parantavan tilannetta ja pienentävän sote-kustannuksia tulevaisuudessa. Tosin kukaan ei tällä hetkellä tiedä paljonko hyvinvointikuntayhtymän vaatimat muutostyöt lopulta maksavat ja kuka siinä hommassa toimii maksumiehenä.

Reippaasti pakkasen puolelle painunut talous vaatii varmuudella rajujakin säästötoimia loppuvuoden aikana. Tarkempia säästökeinoja Mäkinen ei osannut vielä keskiviikko-iltana linjata ja lopullisestihan tarvittavista säästötoimenpiteistä päättää valtuusto.

Tässä kohtaa tällainen tavallinen kaduntallaaja Lahdesta saattaisi alkaa miettimään sitä, mihin kaikkeen tässä kaupungissa on viime vuosina laitettu rahaa. Miksi rahat eivät tunnu sote-puolelle riittävän?

Toriparkki, matkakeskus, Aleksin muutostyöt ja eteläinen kehätie, jotka vievät yhteensä euroja liki 120 miljoonaa, saattavatkin tämän mietinnän tuloksena näyttäytyä tälle tavalliselle lahtelaiselle kaduntallaajalle rahojen tuhlaamisena turhiin asioihin. Sellaisiin asioihin, jotka eivät merkittävästi helpota lahtelaisten arkea tai lisää laatua lahtelaisten jokapäiväiseen elämään tässä kaupungissa.

Vielä kun lisätään ”yllätyksenä” tulleet kouluverkon ja päiväkotien uudelleenrakentamiset ja remontit, joihin saadaan upotettua arviolta 150 miljoonaa euroa kolmen vuoden sisällä, niin eipä ihme, että budjetti näyttää miinusta. Tähän liittyen tavallinen lahtelainen kaduntallaaja voisi samalla kyseenalaistaa kaupungin päättäjien ammattitaidon kilpailutuksen ja rakennusvalvonnan sektoreilla. Huonosti on rakennettu, mutta huonosti on valvottukin.

On selvä, että kaupunkia tulee kehittää, jotta se houkuttelisi uusia yrityksiä ja asukkaita, toisin sanoen uusia veronmaksajia. Samalla pitäisi kuitenkin pitää tyytyväisenä ne vanhatkin asukkaat. Ei ole helppoa ei. Ja kun ei ne rahatkaan kaikkeen näytä oikein riittävän. Loppupelissä kyse on siis pitkälti arvovalinnoista ja siitä mihin kaupungin varat suunnataan. Rakentamiseen vai lahtelaisten hyvinvointiin? Molempiin tulee toki panostaa, mutta painotusta näiden kahden välillä tulisi miettiä uudelleen, väittää tämä tavallinen lahtelainen kaduntallaaja.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Olen hieman huolissani seurannut lahtelaisen kiekkoylpeyden Pelicansin taivalta viimeisten parin kuukauden aikana. Huoleni ei kohdistu tällä kertaa pelillisiin asioihin, vaan pikemminkin uuden, kesäkuussa nimetyn hallituksen ympärillä pyörivään uutisointiin. Pelicans sai uuden pääomistajan keväällä, kun Lahti-kiekon legenda Pasi Nurminen osti osake-enemmistön. Nurminen linjasi heti alkuun, että jatkossa Pelicansin tavoite on voittaa, ei pelkästään osallistua. Sen jälkeen jahdattiin profiilipelaajaksi Juhamatti Aaltosta, joka antoi kuvan siitä, että nyt tosiaan joukkueeseen satsataan ja rahaa on. Uusi organisaatio vaikutti heti alkuun pätevältä ja kunnianhimoiselta. Nyt on tekemisen meininki iloittiin Pelicans-kannattajien keskuudessa.

Uuden pääomistajan ensimmäinen liike tapahtui nopeasti. Loistavasti Pelicansin talousasioita 10 vuotta pyörittänyt toimitusjohtaja Ilkka Kaarna sai kenkää, vain vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Kaarnan saama kohtelu ei ollut mielestäni asiallista. Potkut viestivät sitä, että Kaarna olisi hoitanut ruotunsa huonosti, mikä ei ole totta. Samalla Pelicansin hallitus pantiin uusiksi ja Pelicans-organisaation merkittävät paikat täytettiin Nurmisen vanhoilla pelikavereilla. On toki luonnollista, että Nurminen halusi kasata ympärilleen tuttuja, luotettavia ihmisiä ja nimenomaan lahtelaisia osaajia. Tulevaisuus näyttää, onko kavereista kasattu johtoryhmä vahvuus vai heikkous. Joskus vastavoimat kehittävät seuraa tai organisaatioita enemmän kuin hyväveli-järjestelmä, jossa kaikki ovat samaa mieltä.

Nyt viimeisten parin kuukauden aikana Pelicans on ehtinyt olla otsikoissa jo useamman kerran, eikä kertaakaan positiivisessa valossa. No, ehkäpä uusi Pelicans-logo voitaneen listata positiiviseksi, seuraa eteenpäin vieväksi uutiseksi. Ensin keskustelua herätti kansanedustaja Mika Kari hallituksen puheenjohtaja Ville Skinnarin jääviysongelmasta, istuuhan mies myös Pelicansia sponsoroivan Lahti Energian hallituksessa. Seuraavaksi mediassa nousi esiin SSR:n Mika Vileniuksen veroparatiisiyhtiö ja läheiset yhteydet talousepäselvyyksistä vankilassakin istuneeseen asianajaja Kari Uotiin. Myös Vileniuksen talokaupat herättivät rahanpesuepäilyjä. Pelicansiin Vilenius firmoineen liittyy siten, että Salpausselän Rakentajat on yksi seuran merkittävimmistä sponsoreista. Huhupuheet Vileniuksen antamasta rahoituksesta Nurmiselle osake-enemmistön ostoa varten on Nurminen toistuvasti jyrkästi kieltänyt.

Seuraavaksi pyramidihuijauksesta epäilty ja jatkuvasti poliisin tutkimusten alla oleva verkostomarkkinointiyritys Zinzano ilmoitti aloittaneensa yhteistyön Pelicansin kanssa ja Pelicansin tiedottaminen asian tiimoilta oli kaikkea muuta kuin selventävää, pikemminkin hieman ylimielistä ja sekoilevaa.
Tällä viikolla Pelicans nousi vielä otsikoihin keskustataustaisen Nuorisosäätiön talousepäselvyyksien yhteydessä. Pelicansin ja Nuorisosäätiön yhteinen tekijä löytyy herrasta nimeltä Perttu Nousiainen, joka istuu niin Pelicansin kuin Nuorisosäätiönkin hallituksessa. Epätietoisuutta näiden edellämainittujen tapauksien ympärillä lisää hiljaisuus Pelicansin taholta. Jonkinlainen ulostulo näistä kytköksistä olisi nyt paikallaan.

Mitä ihmettä Pelicansin toimistolla oikein tapahtuu, kyselevätkin nyt monet lahtelaiset kiekkojännärit huolestuneena. Näyttää siltä, että Pelicansin lumipallo on lähtenyt uuden hallituksen käsissä pyörimään väärään suuntaan, mutta onneksi suunta on vielä käännettävissä, kunhan vain tajutaan se, että jääkiekkobisneksessä tai yleensäkään bisneksessä ei huono julkisuus ole hyväksi. Ja sitä huonoa julkisuutta on parin viime kuukauden aikana satanut Pelicansin laariin riittävästi. Onneksi uusi kausi alkaa pian ja suuren yleisön katseet siirtyvät Pelicansin otteisiin kaukalossa. Toivottavasti siellä nähdään sitten niitä positiivisempia ja ammattimaisempia otteita.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Olen viime viikot kovasti yrittänyt seurata Rion olympiakisoja. Yle tarjoaa meille penkkiurheilijoille hurjan määrän lähetyksiä monista eri lajeista ympäri vuorokauden. Kisojen seuraamista haittaa tietenkin merkittävä aikaero, sillä mielenkiintoisimmat lajit tuppaavat tulemaan televisiosta keskellä yötä. Niinpä on pakko myöntää, että en edes muista, koska viimeksi olen katsonut näin vähän olympialaisia. Ja minä sentään pidän itseäni varsinaisena urheiluhulluna. Yksi syy siihen on tietenkin se tosiseikka, etteivät suomalaiset urheilijat realistisesti ajateltuna taistele mitaleista kovinkaan monessa lajissa. Jaksaako kukaan valvoa yön läpeensä sen vuoksi, että haluaa nähdä kuinka suomalaiset karsiutuvat jo ennen varsinaisia finaaleja tai kisaavat sijoista ynnä muut. Ei, me suomalaiset urheiluhullut haluamme mitaleita. Edes taistelua niistä.

Mitä on tapahtunut tälle ennen niin maineikkaalle pohjoiselle urheilukansalle? Ennen muinoin meillä oli sentään yleisurheilu, jossa olimme vahvoja. Mitaleita tuli liukuhihnalta mm. kestävyysmatkoilta. Jossain vaiheessa suomalaiset pitkänmatkanjuoksijat olivat urheilumaailmassa suorastaan käsite, hieman samalla tapaa kuin nyt ovat vaikkapa Kenia tai Etiopia. Huippujuoksijoita kasvoi vuodesta toiseen. Sama kehityskäyrä on näkymässä nyt keihäänheitossa, tuossa viimeisessä suomalaisessa yleisurheilun linnakkeessa, joka on pikkuhiljaa murenemassa käsiin. Enää ei ole itsestään selvää, että finaalissa heittää kolme suomalaista, hyvä että edes yksi heittäjä saadaan finaaliin.

Melkoinen muutos on tapahtunut suomalaisessa urheilukentässä viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Ennen niin vahvat suomalaislajit kuten mm. mäkihyppy, yleisurheilu, ralliautoilu ym. ovat vajoneet kadoksiin. Hiihtolajeissakin toinen pohjoinen pikkumaa Norja lyö muille luun kurkkuun. Kuka olisi uskonut parikymmentä vuotta sitten, että suurimmat toivomme olympialaisista löytyvät naisten painista, naisten nyrkkeilystä, naisten taekwondosta ja naisten purjehduksesta. Hyvä, että naiset vielä kisaavat tosissaan, kun miehet näyttävät lopettaneen Suomessa tykkänään huippu-urheilun.

Selityksiähän kyllä löytyy. Kilpailu on maailmalla kovaa, olemme pieni kansa, muissa maissa satsataan paljon rahaa huippu-urheiluun, doping, olosuhteet jne. Onhan näitä selityksiä. Fakta on se, että ainoa laji, jossa me suomalaiset enää maailmalla pärjäämme on jääkiekko. No, hyvä että edes siinä. Kukahan tekisi aloitteen, että jääkiekko pitäisi saada myös kesäolympialaisiin? Ei ole helppoa olla menestystä odottava urheiluhullu Suomessa tänä päivänä. Kyseessähän on vähän sama asia, kuin lahtelainen, joka odottaa Suomen mestaruutta jääkiekossa tai jalkapallossa. Onneksi olympialaiset loppuvat pian.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ensi viikon tiistaina alkaa taas kova vilske Lahden kaduilla, kun koululaiset palaavat koulutielle. Lahdessa syyslukukauden aloittaa kaikkiaan yli 11 200 peruskoululaista, joista koulutiensä aloittavia ekaluokkalaisia on 1 260.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän muiden tielläliikkujien on syytä olla varuillaan. Varsinkin koulujen läheisyydessä on hyvä hiljentää vauhtia entisestäänkin. Lapsi ei osaa arvioida liikenteen riskejä samalla tavalla kuten aikuinen. Auton nopeuden tai etäisyyden arviointi on vielä vaikeaa 7-8-vuotiaille. Samoin liikenteen vaaratilanteiden tunnistaminen kehittyy vasta iän myötä. Lapsi uppoutuu helposti kaverinsa kanssa keskusteluun tai nykyajan vitsaus eli älypuhelin vie lapsen huomion. Siksi turvalliset koulutiet ovat ennen kaikkea aikuisten vastuulla, vaikka kuinka paljon kotona lapsille terotettaisiinkin sitä, kuinka varovainen liikenteessä pitää olla.

Viime vuonna suojatieonnettomuuksissa menehtyi 9 ja loukkaantui 256 ihmistä. Se on iso määrä, ottaen huomioon, että suojatien pitäisi nimensä mukaisesti suojata jalankulkijaa tien ylityksen aikana. Jalankulkijoilla tuntuu olevan vallalla hieman sellainen ajatusmaailma, että kun olet suojatiellä, ei voi käydä mitään. Ikävä kyllä, kuten tilastoista nähdään, näin ei ole.

Jo laki määrää, että suojatiellä ajoneuvon kuljettajan on annettava esteetön kulku jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille. Silti suojatielle astuttaessa on syytä tarkkailla liikennettä, sillä kaikille autolla liikkuville ei jalankulkijan väistäminen tunnu olevan itsestään selvä asia. Päivittäin kaupungilla näkee läheltä piti-tilanteita, joista selvitään vain hyvällä onnella ja kuskin tai jalankulkijan nopeilla reaktioilla.

Monesti näkee auton pysähtyneen suojatien eteen odottamaan jalankulkijaa, kun samalla hetkellä viereistä kaistaa pitkin porhaltaa toinen auto pysähtymättä. Useimmat loukkaantumiset ja kuolemantapaukset ovatkin juuri tälläisen tilanteen seurausta. Myös liikennekuri on selvästi löystynyt. Kaupungissa ajetaan ylinopeutta, liikennevaloissa painellaan päin punaisia, vilkkua ei käytetä, muita liikenteessä liikkuvia ei kunnioiteta jne. Tämä kaikki on omiaan lisäämään onnettomuusriskiä entisestään.

Joten nyt autoilijat, jäitä hattuun ja nopeudet maltilliselle tasolle. Koskaan ei ole niin kiire, etteikö ehtisi pysähtymään suojatien eteen. Ohjeeksi kaikille autoilijoille varastan Simo Salmisen legendaarisen Alle lujaa-autohurjastelukappaleen loppulauseen: ”Taitais olla parempi vähä ajatella – enste”

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Paikallisradioguru Matti Eve nostatti viikolla keskustelumyrskyn ehdotettuaan maakuntalehden kolumnissaan, että Lahden hiihtostadionin kunnostukseen ei tulisi MM-kisojen jälkeen lapioda ensimmäistäkään veroeuroa. Eve vertasi Lahden Urheilukeskusta krematorioon. Even mukaan mäkimonttuun ohjattavat kymmenet miljoonat tulisi ohjata jatkossa kaiken kansan iloksi. Vaihtoehdoksi Eve ehdotti tekstissään mm. rantabulevardin rakentamista veden päälle Teivaan satamasta aina Mukkulaan asti. Kiva idea sinänsä, mutta tietääkseni sellainen on osittain jo olemassa ja loputkin ainakin suunnitteluasteella. Ei tosin veden päälle, mutta rantaa myöten nyt ainakin.

Ymmärrän osittain lahtelaisten tuskan. Hiihtostadionin remonteille löytyy kyllä aina rahaa, mutta uutta, kaiken kansan uimahallia tai tekojäärataa varten ei Lahdesta löydy rahaa kirveelläkään. Kaiken lisäksi Suomen mäkihyppy ja osin hiihtokin on jäänyt taistelemaan sijoista ynnä muut. Onko ratkaisu sitten se, että lopetaan koko hiihtourheilu ja puretaan hiihtostadion? Ja mitä tilalle?

Katsotaanpa hieman sitä kolikon toista puolta. Lahti on tunnettu maailmalla pääosin vain yhdestä asiasta. Hiihtostadionista. Kyllä, juuri ne kolme mäkeä on se juttu. Jotkut suomalaiset saattavat sentään tietää vielä radiomastotkin. Ensimmäiset Salpausselän kisat pidettiin 93 vuotta sitten. Ensimmäiset MM-kisat vuonna 1926. Ensi vuoden MM-kisat ovat Lahden seitsemännet. Enemmän kuin missään muussa kaupungissa koko maailmassa. Kylmä fakta on se, että Lahti on yksi hiihtomaailman kuuluisimmista keskuksista. Ja syystäkin. Stadionin sijainti on ylivertainen muihin talviurheilukaupunkeihin verrattuna. Käytännössä Stadion nököttää keskellä kaupunkia hyvien yhteyksien päässä.

Niin Salpausselän kisat kuin MM-kisatkin tuovat Lahteen joka vuosi suuren määrän niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia turisteja. Turisteja mäkimontussa käy vuosittain noin 30 000. Tästä liki 100-vuotisesta historiasta ja pitkään rakennetusta identiteetistä Eve olisi siis valmis luopumaan, jotta saa veden päälle rantabulevardin? Olen aina ihmetellyt Lahden päättäjien tarmoa tuhota kaikki vanha ja rakentaa uutta, mutta käydystä keskustelusta päätellen kyse taitaakin olla vain yleisesti lahtelaisesta lyhytjänteisyydestä ja näköalattomuudesta. Nyt kun ei hyppy kulje, eikä suksi luista, niin luovutaan kokonaan siitä ainoasta asiasta mistä Lahti on tunnettu? Mikä olisi Lahden identiteetti ja brändi, jos hiihtostadionista luovuttaisiin? Rantabulevardilla ei vielä ihan kauheasti erotuta muista kaupungeista, joten jotain hieman raflaavampaa pitäisi keksiä. Taitaisi ainoaksi brändiksi jäädä lahtelainen kusipäisyys, jota tunnetusti täällä riittää. En sitten tiedä, kuinka hyvin se turisteja kaupunkiin vetäisi.

Maakuntalehden mukaan 10 vuoden aikana hiihtostadionille on lapioitu noin 26 miljoonaa euroa. Pieni summa siihen nähden, että Lahti on suorastaan innokas maksamaan kehätiestä 70 miljoonaa euroa. Siis siihen tiehen, jota pitkin pääsee Lahden ohi mahdollisimman nopeasti.
Purkamisen sijaan hiihtostadionin toimintoja pitäisi kehittää entisestään ja tehdä stadionista toimivampi myös kesäisin. Talvilajeista ampumahiihto tulisi palauttaa takaisin stadionille. Lumilautailua varten voisi myös rakentaa hyppyrin. Kesäisin seikkailupuistotoimintaa ja maauimalaan lisää panostusta vaikkapa porealtaiden ja vesiliukumäen muodossa. Lisäksi kunnon kahvila mäen huipulle jne. Vain mielikuvitus on rajana.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Heinäkuussa tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset viettävät kesälomaansa. Tilastokeskuksen mukaan heinäkuussa lomaa viettää melko tarkalleen kolmasosa työllisistä. Eli vanha sanonta siitä, että heinäkuussa koko Suomi on lomalla, on hieman harhaanjohtava. No, jonkunhan se on pyöritettävä palveluita lomaileville maanmiehilleen.

Miten suomalaiset sitten mieluiten lomansa viettävät? Moni tuntuu saaneen tarpeeksensa Suomen hieman epävakaista kesäsäistä, sillä ulkomaan lomamatkat ovat jatkaneet kasvuaan vuodesta toiseen. Nähtävästi tällä halutaan varmistaa se, että lomalla saadaan nauttia lämmöstä ja auringosta. Meillä elää sitkeässä se ajatus, että loman aikana on syytä ruskettua. Se kun on selkeä ulkoinen merkki siitä, että nyt on kyllä rentouduttu kunnolla ja varmasti on aurinko paistanut koko loman ajan. Lomahan ei ole kunnon loma, jos sää on ollut kylmä ja sateinen. Eli paluu töihin ehdottomasti ruskeana kuin papu, sillä kalpea kalkkilaivan kapteeni-look viestittää epäonnistuneesta lomasta.

Toisaalta kaikki eivät auringossa makaamisesta piittaa. Monet suomalaiset viettävät lomansa kesämökeillään. Paistaa se aurinko sielläkin tai sitten ei….Toisille oma kesämökki saattaa kyllä olla melkoinen työsiirtola, sillä lyhyen kesän aikana pitäisi saada mökillä kaikki kuntoon. Kukat pitää istuttaa, puut hakata, kiviä siirrellä, uusi laituri rakentaa jne. Moni odottaakin malttamattona loman loppua, jotta pääsisi takaisin työpöydän ääreen lepäämään kesän rasitusten jälkeen. Jokatapauksessa kesämökki ja sauna on suomalaisten kesäklassikoiden ehdoton ykköspari, suomalaista lomaa parhaimmillaan. Satoi tai paistoi.

No, löytyyhän Suomen suvesta paljon muutakin tekemistä kuin pelkkä mökkeily. Ja mikä parasta , kun matkustaa kotimaassa, voi olla aika varma siitä, että tuotot jäävät myös kotimaahan. Kyllä Sipilän Juhakin tykkää, kun suositaan suomalaista ja yhdessä punnerretaan Suomi nousuun. Siinä sitä ikäänkuin huomaamatta hypitään niitä kilpailukykyloikkia koko kesä.

Suomi on kesällä pullollaan tuhansia erilaisia kivoja kesätapahtumia moneen makuun. Löytyy festareita, kesäteattereita, toritapahtumia, sisävesiristeilyjä jne. Hyviä vinkkejä löydät muuten lehtemme Kesämenot-teemasta. Itse ajattelin tänä kesänä yhdistää niin mökkeilyn kuin kulttuuritarjonnankin. Suurtapahtumista luvassa on ainakin Savonlinnan oopperajuhlat ja Porin Jazz. Kesäteattereista pitänee katsastaa ainakin muutama päijäthämäläinen vaihtoehto. Koska vietän lomani Suomessa, on syytä – ihan varmuuden vuoksi – varata aika solariumiin viimeiselle lomaviikolle. Aioin nimittäin palata töihin ruskeana kuin papu. Tavataan taas elokuussa!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Joulun jälkeen suomalaisten hartaiten odottama juhla, juhannus on täällä taas. Tuo iki-ihana keskikesän juhla, johon liittyy meille rakkaita perinteitä, joita ilman juhannus ei ole se oikea juhannus. En puhu nyt juhannustaioista, sillä ne ovat jo mennyttä muinaishistoriaa. Ei tämän päivän nuoret naiset pyöri alasti ruispellossa nähdäkseen tulevan sulhonsa. Sitä varten on olemassa Tinder tai joku muu kiva nettisovellus. Juhannukseen kuuluu varmasti montakin erilaista perinnettä, mutta jos minulta asiaa kysyttäisiin, niin ensimmäisiksi mieleeni tulisivat juhannuksesta sanat sauna ja kokko. Niistä se juhannus lähtee tai on lähtemättä.

Juhannus ja sauna. Se on siinä. Suomalaisen juhlat alkavat aina saunalla ja usein myös loppuvat saunaan. Vaikkei juhannus kovin kirkollinen juhla olekaan, on sauna suomalaisen temppeli. Paikka jossa rauhoitutaan, paikka jossa vietetään aikaa. Puhdistaudutaan niin fyysisesti kuin henkisestikin ja samalla valmistaudutaan kestämään yöttömän yön tuomat rasitukset. Koivuvihta, kovat löylyt ja pulahdus kylmään järveen. Ai että suomalainen nauttii.

Jos ei muuta, saa saunominen ainakin janon kasvamaan toiseen potenssiin. Ja kyllähän meillä suomalaisilla kova jano juhannuksena onkin. Joillakin aivan pohjaton. Toisaalta kuten kaikkitietävä wikipedia kertoo ”Meluaminen ja juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon, sillä niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä.”

Juhannuksena on oltava myös kokko. Joku alkukantainen pakanariitti varmastikin määrää, että tulta on juhlassa oltava. Jotain pitää polttaa. Siispä kokkoa kasaamaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Risuja ja rankoja raahataan pitkin metsiä ja kokoon saadaan kyhättyä kokkoa etäisesti muistuttava röykkiö risuja ja havuja. Kokon kasaamiseenhan kuuluu olennaisesti se, että yleensä porukassa on yksi, joka ei tiedä miten kokko pitäisi oikeaoppisesti rakentaa ja hän on yleensä juuri se henkilö, joka kokon pystyttää.

Kun kokkoa muistuttava risuröykkiö on valmis ja kaikki ovat käyneet kertomassa kuinka väärin se on kasattu, on aika sytyttää kokko. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Ei syty, ei sitten millään. Liekö risut liian tuoreita? Pian kokon ympärillä hääriikin kärsimättömästi koko juhannusta juhliva porukka. Neuvoja kokon sytyttäjälle sataa enemmän kuin laki sallii. Jossain vaiheessa joku keksii yllättäen heittää kokkoon bensaa. Kyllä lähtee. Valtava tulipallo ja voit sanoa hyvästi kulmakarvoillesi. Se on kuitenkin pieni hinta siitä, että kaikkien odottama kokko palaa nyt. Hurraa! Juhannus on pelastettu.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kesäkuussa ei tarvitse katsoa lehdestä päivän televisiotarjontaa. Riittää kun avaa television kanavalta kaksi klo 16, niin loppuillan ohjelma on selvillä. Jalkapalloa. Sitä nimittäin riittää. Kolme ottelua illassa studioineen päivineen vie päivästä noin kahdeksan tuntia eli työpäivän jälkeen alkaa monella jalkapallo-painoitteinen toinen työpäivä.

YLE on satsannut kisoihin paljon ja se näkyy ja kuuluu. Studiossa vierailee päivittäin useita asiantuntijoita, joista yllättävän monella on muuten Lahti-kytkös. On Litmasta, Kautosta ja Pasasta, puhumattakaan lahtelaislähtöisistä toimittajista. Voisi jopa kuvitella, että Lahti on Suomi-futiksen Mekka.

Jalkapallo kiinnostaa suomalaisia, onhan se tunnetusti pelien kuningas. Tosin meitä suomalaisia kiinnostaa vain huippufutis. No, onhan se upeampaa fanittaa Barcelonan Messiä kuin FC Lahden Paanasta. Kuinkahan paljon kisat kiinnostaisivatkaan, jos mukana kirmaisivat omat Huuhkajamme? Olisiko hurma samanlaista kuin keväisissä jääkiekon MM-kisoissa? Joko alkulohkosta selviäminen jatkoon aiheuttaisi suihkulähteissä pulikoimista vai pitäisikö odottaa EM-kultaa ennen kuin tavattaisiiin torilla?

Nythän jokainen joutuu etsimään sen oman kisasuosikkinsa kaiken maailman ulkomaalaisjoukkueiden joukosta. Toisaalta keskustelu niin kisastudiossa kuin sosiaalisessa mediassakin on huomattavasti monimuotoisempaa, kun suosikkijoukkueita löytyy useita. Yksi fanittaa saksalaista futista, toinen vannoo taas englantilaisen potkupallon nimeen jne. Suomen ollessa mukana kaikki fanittaisivat tylsästi ja yksimielisesti vain Suomea.

Studiokeskusteluja kuunnellessa huomaa, että kyllä meiltä Suomesta löytyy paljon hyviä, osaavia asiantuntijoita ja taitavia taktisia osaajia. Silti oma maajoukkueemme ei ole koskaan päässyt arvokisoihin. Miksi? Suomessa on jo vuosikymmeniä selitelty huonoa menestystä mm. huonoilla olosuhteilla ja pienellä väestöpohjalla. Minusta tuntuu, että jatkossa ne selitykset eivät enää kelpaa. EM-kisoissa nimittäin pelaa mm. Islanti, jossa asuu noin 300 000 asukasta eli vähemmän kuin Helsingissä ja olosuhteet eivät millään muotoa voi olla ainakaan paremmat kuin Suomessa. Kyseessähän on yksinäinen saarivaltio napapiirin korkeudella, kaukana kaikesta.

Entäpä sitten Albania, Pohjois-Irlanti, Slovakia tai Wales? Asukkaita kyseisissä maissa on kahden ja viiden miljoonan välissä eli väestöpohja on kaikilla pienempi tai yhtä suuri kuin Suomessa. Jotkut koiranleuat ovatkin epäilleet, että kisoissa nähdään Vatikaani, Gibraltar ja Monaco ennen kuin Suomen Huuhkajat sinne tiensä selvittävät.

Sitä odotellessa mietittäväksi jää vain se, fanitanko näissä kisoissa Englantia, Italiaa vai Saksaa vai viekö sydämeni kenties piskuinen Islanti?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi