Pitelet kädessäsi vuoden 2024 viimeistä Omalähiötä. Seuraavan kerran Omalähiö tippuu luukustasi tammikuun 10. päivä ja silloin eletäänkin jo vuotta 2025. Perinteisesti olen aina vuoden viimeisessä numerossa niputtanut kuluneen vuoden tapahtumat yhteen, jotta saisin hieman perspektiiviä siitä mitä kaikkea vuosi onkaan sisällään pitänyt. Itsekeskeisesti olen käyttänyt lähdeaineistona vain ja ainoastaan omia pääkirjoituksiani eli kyseessä on vuosi allekirjoittaneen vinkkelistä katsottuna.

Tammikuussa heti alkuun puitiin kaupungissamme Lahti Energian mahdollista myyntiä ja jatkettiin Kisapuiston stadionin vatulointia. Presidentivaalikin maassamme alkuvuodesta käytiin ja pitkästä aikaa lopputuloksena ei ollut Niinistö, vaan Stubb. Helmikuussa Suomen alhaista syntyvyyttä kauhisteltiin ja jotkut totesivat kaupunginteatterin Nummisuutareiden sisältävän pornoa. Olisiko näillä jotain yhteyttä? Maaliskuussa todettiin median siirtyvän yhä enemmän digin puolelle ja keskittyvän isoihin konserneihin. Samoihin aikoihin valtionvarainministeri Riikka Purra nautiskeli leikkauksilla laittamalla saksikuvia someen. Jostain syystä kaikkia ei asia naurattanut. Kuin kirsikkana kakussa Suomi oli seitsemättä kertaa maailman onnellisin maa. Huhtikuussa Lahti luopui Lahti Energian myynnistä talouden tasapainottamiskeinona ja todettiin, että säästetään sitten kaikessa muussa. Koululaisten kännykän käytöstä tunneilla oltiin huolissaan.

Toukokuussa kansanedustaja Vornanen persuili aseen kanssa ja koko jalkapalloileva Suomi naureskeli Kisapuiston tekonurmelle. Ja kun Lahdessa ollaan, niin selvähän se oli, että vielä kerran Lahti Energian myynti nousi esiin vielä toukokuussakin. Kesäkuussa kuulemma käytiin EU-vaalit. Äänestysprosentti tälläkin kertaa luokkaa naurettava. Kesäkuussa käynnistyi myös todellinen penkkiurheilijan superkesä, kun arvokisoja oli joka saralla. Mitaleita Suomeen sen sijaan tuli hyvin säästeliäästi. Heinäkuussa lomailtiin perinteisesti. Elokuussa Lahti vihdoin sai Patomäen futiskentät nytkähtämään eteenpäin ja muutenkin kaupunki teki liikuntapaikkasuunnitelmiaan. Joku nero oli vihdoin huomannut, että olisi hyvä palauttaa kirjat kouluihin sen sijaan, että lapset olisivat myös koulussa koko ajan ruudun ääressä.

Syyskuussa keskusteltiin Launeen kirjaston tulevaisuudesta, joka vaikutti huonolta. Tähän liittyen keskustelua käytiin mm. Salinkallion koulurakennuksen kohtalosta. Perinteisesti jääkiekkoliigan vähäiset yleisömäärät myös puhuttivat.
Lokakuussa Lahden valtuusto nosti omia kokouspalkkioitaan, kun samaan aikaan kuntalaiset kärsivät useista säästötoimenpiteistä. Siitä vähän esimerkkiä kuntalaisille. Taloyhtiöiden konkurssit nousivat myös esiin ja loppukuussa kaupunki sekoili kilpailutuksessaan rikkaruohojen kitkemisessä. Marraskuussa ihmettelin lahtelaisia palloilujoukkueita, jotka kilvan putoilevat eri lajien pääsarjoista pois. Asiaa tuskin auttaa köyhän kaupungin ”Ei oo, eikä tuu” -linja, kun puhutaan vaikkapa Kisapuistosta. Seuraavat kymmenen vuotta vatuloidaan varmasti monitoimiareenaa. Marraskuussa otin esiin myös nettihuijaukset ja hybridivaikuttamisen, jotka ovat nykyään jokapäiväistä leipäämme netissä. Joulukuussa vietettiin Linnan juhlia ensimmäistä kertaa Stubbin johdolla ja ihan vuoden lopuksi otin esiin puhtaan veden yhtenä kaupunkimme tärkeimmistä voimavaroista.

Olihan taas mielenkiintoinen vuosi täynnä kaikenlaisia tapahtumia, mutta jos joulupukilta jotain saisi toivoa ensi vuodeksi, niin miten olisi esimerkiksi maailmanrauha?
Viimeiset 5 vuotta ovat pitäneet sisällään niin hurjia käänteitä, että nyt voisi tehdä itse kunkin mielenrauhalle eetvarttia sellainen vuosi, jossa ei nähtäisi sotaa tai kulkutauteja.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta itse kullekin säädylle!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Usein tulee kirjoiteltua rakkaasta kaupungistamme kovin negatiivisesti, vaikka Lahdessa olisi paljon positiivistakin mitä tuoda esille. Usein sanotaan, että eniten Lahtea ja lahtelaisia haukkuvat lahtelaiset. Varmasti totta. Totta on myös se, että jos ulkopaikkakuntalainen erehtyy Lahtea haukkumaan, voi tätä helposti sattua nenään. Lahden haukkuminen koetaan aikalailla lahtelaisten yksinoikeudeksi, mutta kyllä täällä voitaisiin joskus nostaa omaa häntääkin, ainakin silloin kun siihen on aihetta.

Yksi isoimmista asioista, joista Lahti tunnetaan laajalti, jää usein meiltä lahtelaisilta huomaamatta, sillä niin itsestään selvä asia se meille on. Tämä asia on lahtelainen vesi. Lahtelainen vesi on jo vuosikymmenet ollut maamme ehdotonta ykkösluokkaa ja tämän voi jokainen huomata juodessaan vettä muualla Suomessa. Ero on huima lahtelaisen veden eduksi. Lahtelaisen puhtaan ja hyvänmakuisen veden takana ovat Salpauselän suuret soraharjut, jotka varsin tehokkaasti suodattavat ja puhdistavat sade- ja sulamisvedet. Väitetään jopa, että vesi olisi sellaisenaan jo juotavaa, ennen kuin ne desinfioidaan kemiallisesti.

Ensimmäisenä lahtelaisen veden erinomaisen laadun toi näkyvästi esiin lahtelainen Mallasjuoma. 1950-luvulta alkaen Mallasjuomasta tuli lahtelaisuuden vertauskuva mainonnassa. Tutuiksi koko maassa tulivat sanonnat: ”Ei oo Lahden voittanutta!” ja ”Moi lahtelaista!” Jo silloin yleisesti tiedettiin, että salaisuus hyvän makuisten virvoitusjuomien ja olueiden takana on Lahden erinomainen veden laatu.

Lahden loistava vesi on noussut vimeksi otsikoihin, kun Viking Malt päätti investoida Lahteen 90 miljoonaa euroa Kujalaan nousevaan uuteen mallastamoon. Yhtiön mukaan yksi tärkeimmistä seikoista siihen miksi yhtiö jää Lahteen, on se tosiasia että raaka-aineet (vesi ja lähitilojen viljat) ovat Suomessa ja varsinkin Lahden alueella ylivertaisia. Myös toinen uutinen joka liittyi lahtelaiseen veteen ja sen ylivertaisuuteen on toistunut, kun lahtelaisen Teerenpelin viskitislaamo on valittu useammankin kerran maailman parhaaksi viskintuottajaksi. Yksi isoimmista Teerenpelin menestyksen salaisuuksista omistajien mukaan on nimenomaan lahtelainen vesi ja tietenkin myös lähitilojen viljat. Näiden positiivisten uutisten lisäksi muistanette varmasti, että Lahden Hennalaan on valmistunut vedenpullottamo, jossa H204U Finland on aloittanut alkukankeuksien jälkeenpohjaveden pullottamisen. Tehtaan pullotuskapasiteetti on miljoona litraa vettä vuorokaudessa ja vettä viedään erityisesti Aasian isoille markkinoille.

Meille lahtelaisille hyvä, puhdas vesi on itsestäänselvyys, mutta maailmalla on siitä päivittäin huutava pula. Itse asiassa makean veden määrä on vain kolme prosenttia kaikesta maailman vedestä. Ja meillä sitä Suomessa ja Lahdessa riittää. Makea vesi on muuttunut ja muuttumassa entistä enemmän globaaliksi tuotteeksi ja hyödykkeeksi, jota myydään ja ostetaan kuin raaka-aineita, mineraaleja, puuta, öljyä ja kaasua. Teoriassa tämä tarkoittaa sitä, että istumme Lahdessa melkoisen kultakaivoksen päällä. Eri asia sitten on se, miten pystymme käytännössä hyödyntämään vesivarantoamme taloudellisesti ja mahdollisimman viisaasti. Kysyjiä ja ostajia varmasti tulevaisuudessa riittää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomi täyttää jo 107 vuotta, mutta kuinkas meillä Suomessa oikein hurisee vuonna 2024? Tämän vuoden maaliskuussa kerrottiin, että Suomi on peräti jo seitsemättä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. Tämä on sinänsä huvittavaa, sillä kun seuraa mediaa ja kuuntelee ihmisten keskusteluja, niin netissä kuin kahvipöydissä, niin saa helposti kuvan, ettei Suomessa ole mikään hyvin. Niinpä moni suomalainen saattaa miettiäkin juuri nyt, olenko minä ainoa onneton ihminen tässä maailman onnellisimmassa maassa?

Tätä ei ole kai mitattu, mutta minulla on tunne, että tämä maailman onnellisin kansa on myös samaan aikaan maailman eniten valittava kansa. Meillä on liikaa veroja, liikaa maahanmuuttajia, liikaa äärioikeistoa, liikaa äärivasemmistoa, liikaa leipäjonoja, kesät liian kylmiä, talvet liian leutoja, ikuisesti huonot päättäjät puoluekannasta riippumatta. Suomalainen koulu on ongelmissa, on liikaa mielenterveysongelmia, lakotkin riivaavat ja maan talous on täysin kuralla. Valituksen aiheita on tuhansia ja taas tuhansia ja totta vie, eihän tämä maa täydellinen ole, ei lähelläkään. Eivät kaikki Suomessa hihku onnesta, mutta siitähän tässä tutkimuksessa ei ole kyse. Paljon on parannettavaa, mutta nähtävästi olemme kuitenkin oikealla tiellä? Monesti olen miettinyt sitä kuinka paljon hyvää saisimme tässä maassa aikaan, jos keskittyisimme näiden negatiivisten asioiden sijaan positiivisiin asioihin? Negatiivisuus kun lisää negatiivisuutta ja päinvastoin.

Jonkinlaista perspektiiviä tämä onnellisuus-tutkimus kuitenkin antaa siihen, miten ihmiset oman elämänsä eri maissa kokevat. Asian voisi kääntää myös niin, että me suomalaiset olemme tyytyväisimpiä siihen miten asiat maassamme ovat. Onko se sitten onnellisuutta? Siitä voidaan varmasti keskustella vaikka maailman tappiin asti. Onnellisuus kun ei ole selkeästi mitattavissa oleva asia ja jokaiselle onnellisuus merkitsee eri asioita. Yhdelle onnellisuus merkitsee terveyttä, toiselle rakkautta, kolmannelle rahaa, neljännelle turvallisuutta jne.

Listat ja vertailut, joissa pieni Suomi on kympin kärjessä, on valtava määrä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että me emme vain osaa aina nähdä tätä upeaa maatamme isossa kuvassa, vaan tartumme helposti lillukanvarsiin. Väitän, että se, jolla on aikaa ja energiaa valittaa nettipalstoilla koirankakoista keväthangilla tai jostain muusta pikkuasiasta, on itseasiassa asiat aika hyvällä mallilla. Muualla maailmalla valitetaan mm. nälästä, sodasta, luonnonkatastrofeista, joukkomurhista, tasa-arvon puuttumisesta, diktatuureista, sananvapauden puuttumisesta ym.

Suomi on millä mittarilla tahansa mitattuna yksi maailman hyväosaisimmista maista. Aina voi tietenkin parantaa eri osa-alueita, mutta olisikohan meidän pikkuhiljaa aika lopettaa se turha valitus ja keskittyä välillä niihin positiivisiin asioihin, joita ympärillämme on valtavasti. Ei esimerkiksi ilmainen koulutus tai terveydenhoito ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, ei edes sivistysmaina pitämissämme valtioissa. Suomi on hyvä maa asua ja kasvaa, ehdottomasti yksi maailman parhaista. Pidetään se sellaisena, sillä näinä päivinä asiat voivat muuttua hetkessä huonompaankin suuntaan. Yleensä omia etujaan oppii arvostamaan vasta silloin kun ne menettää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuoteen 2050 mennessä maailman merissä on enemmän muovia kuin kalaa. Tähän kohtalaisen järkyttävään toteamukseen törmäsin netissä eräänä päivänä. Silloin en ehtinyt jostain syystä aiheeseen sen tarkemmin syventyä, mutta syvennytäänpä nyt sitten. Mistä on oikein kysymys? Mistä kaikki muovi sinne mereen joutuu? Meriin kertyy muovijätettä vuosittain jopa 12 miljoonaa tonnia. Suurimpana syinä ovat muovin liika käyttö ja luvattoman heikko jätehuolto monessa maassa. Suurimpia merten roskaajia ovat Kiina, Indonesia, Filippiinit, Vietnam ja Thaimaa. Näistä viidestä maasta tulee 60 prosenttia merten muoviroskasta. Jos kuvittelet, että kyseessä on muiden maiden ongelma, niin väärin meni, sillä Suomenkin rannikoilta löytyvästä roskasta noin 75 prosenttia on muovia. Mitä tästä sitten seuraa? Mitä haittaa muovista on? No, ensinnäkin kalat, linnut ja muut merieliöt luulevat muovia ruoaksi. Muovi voi tukkia elimistön tai eläimet kuolevat sotkeutuessan muovijätteeseen. Kuten useimmat meistä tietävät, muovi ei häviä luonnosta koskaan, se vain jauhautuu pikku hiljaa pienemmiksi muruiksi ja kuiduksi eli mikromuoviksi.

Kun mietimme tätä muovijäteongelmaa, saattaa monilla meistä olla silmissään kuva vedessä lojuvasta muovipussista. Ongelma on ikävä kyllä huomattavasti laajempi. Mikromuovi on paljon salakavalampi vaara, sillä sitä ei silmällä näe. Pieniä muovisia mikrohelmiä käytetään monissa kosmetiikka- ja hygieniatuotteissa esimerkiksi kuorimaan ihoa. Yhdessä kosmetiikkatuotteessa voi olla satojatuhansia muovihelmiä. Helmet eivät jää vedenpuhdistamoiden suodattimiin, vaan kulkeutuvat pesuveden mukana vesistöihin. Niitä on käytännössä mahdoton saada pois vesistöistä, kun ne sinne ovat joutuneet. Näitä muovihelmiä käytetään kosmetiikan lisäksi myös mm. pesuaineissa, maaleissa, lannoitteissa ja öljyissä Koska mikromuovien käyttöä ei ole mitenkään säännelty, emme voi varmuudella tietää mihin kaikkiin tuotteisiin mikromuovia on lisätty. Luonnossa olevat mikromuovit keräävät itseensä ympäristömyrkkyjä ja ne kulkeutuvat pikku hiljaa askel askeleelta ravintoketjussa ylöspäin, päätyen loppujen lopuksi lautaselle asti. Ruoan seassa olevan mikromuovin syöminen on vakava terveysriski meille kaikille ympäristömyrkkyjen vuoksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä ongleman ratkaisemiseksi? Varmin keino on tietenkin lopettaa muovin käyttö, mikä on ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Kaikkihan tuntuu tänä päivänä olevan käärittynä muoviin. Muovia siellä ja muovia täällä. Itse asiassa luulen, että monet kuluttajat olisivat vain tyytyväisiä, jos tuotteita ei pakattaisi moninkertaisiin muovipakkauksiin. Itseani ainakin moinen ärsyttää suuresti. Kaupoissa on jo alettu vähentämään muovipussien käyttöä, mikä ohjaa kulutusta oikeaan suuntaan. Lainsäädännöllä voitaisiin ainakin kieltää salakavalan mikromuovin lisääminen tuotteisiin ja mikseipä voitaisi säätää vaikkapa jonkinlaista muoviveroa?

Helpoin tapa päästä eroon muovista on korvaavien materiaalien kehittäminen, jossa Suomi on kehityksen kärjessä. Muovin korvaaminen selluloosalla ja bio-materiaaleilla kiinnostaakin tänä päivänä yhtä useampaa yritystä. Uskon, että kun hyvä, korvaava materiaali löytyy ja kustannustaso on edes lähellä muovia, käännös parempaan tapahtuu nopeasti. Jokainen meistä voi kuitenkin jo nyt vaikuttaa muovijätteen vähenemiseen luonnossa. Käytetään kaupassa käydessämme kestokasseja tai biohajoavia pusseja ja pidetään ennen kaikkea huoli siitä, että se en ole minä, joka heittää muovia luontoon. Kierrätys kunniaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla saimme taas todistaa kuinka haavoittuvassa asemassa maamme on Venäjän rajanaapurina, kun tärkeä tietoliikennekaapeli oli katkaistu Itämeren pohjassa. Edellinen vastaava tapahtuma koettiin noin vuosi sitten ja kuten silloinkin, jäljet johtavat vahvasti itänaapuriin.

Moni ajattelee varmasti niin, että tämä on Venäjältä ikään kuin vain pieni muistutus Nato-Suomelle siitä, mihin se tarvittaessa pystyy. Venäjällä on todennäköisesti suunnitelma lännelle tärkeiden tietoliikennekaapelien vaurioittamisesta ja katkaisemisesta kriisi- tai sotatilanteessa. Suomi on tietoliikenneyhteyksien puolesta saari. Kaikki yhteytemme ulkomaailmaan kulkevat käytännössä meressä. Venäjä tietää, että Nato-maita vastaan se ei pärjää perinteisin asein. Todellista konfliktia ja sotaa halutessaan Venäjä kävisi sotaa länsimaita vastaan hybridisotaa muistuttavin menetelmin eli katkaistaisiin tietoliikenneyhteydet ja sähköverkot, estettäisiin merenkulkua liikenneyhteyksien solmupisteissä, tehtäisiin eriasteisia tihutöitä ostetuilta strategisilta maapaikoilta, hakkeroitaisiin tietojärjestelmämme sekaisin. Länsimaat ja ennen kaikkea länsimaiden talous olisi helpoimmin haavoitettavissa eliminoimalla tietoliikenneyhteydet kuin pommittamalla.

Kyberuhka onkin nykypäivän tietoyhteiskuntamme uusin uhkatekijä, joka on noussut vauhdilla vanhojen uhkakuvien rinnalle. Tietokoneet ohjaavat tänä päivänä tavalla tai toisella lähes kaikkea meille tärkeää. Vaaravyöhykkeessä on koko yhteiskuntamme infrastruktuuri, mukaan lukien tärkeä maanpuolustus sekä tiedonvälitys. Mikäli maailmaamme häiritään viruksilla, Troijan hevosilla ynnä muilla haittaohjelmilla, voivat seuraukset yhteiskunnassamme olla yllättävän tuhoisat. Nykyaikaisen yhteiskunnan haavoittuvin kohta on ilman muuta sähkönjakelu. Koska Suomi on käytännössä kuin saari, koko Suomi voitaisiin halvaannuttaa 15 minuutissa kajoamalla sähköverkkoon. Useimmat yhteiskunnan palvelut ja toiminnot kun ovat kiinteästi sidoksissa tietoliikenteen kautta sähköisiin palveluihin. Uhka on suuri ja sen vakavuutta lisää se, että sähkön varassa toimivia tietojärjestelmiä käytetään mm. väestön varoittamiseen häiriötilanteissa. Voidaankin hyvällä syyllä sanoa, että uhka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka käyttävät sähköisiä palveluita eli käytännössä meihin kaikkiin.

Maailma on tällä hetkellä erittäin epästabiilissa tilassa ja myös meidän täällä Suomessa on syytä varautua ns. pahan päivän varalta. Ja Suomihan varautuu. Tästä kertoo se, että koko väestölle suunnattu uusi Häiriö- ja kriisitilanteisiin varautuminen -opas julkaistiin tällä viikolla. Lyhyesti kerrottuna, jokaisella suomalaisella tulisi olla 72 tunnin kotivara häiriötilanteita varten. Vaikkei mitään sattuisikaan, sopii tähän hienosti vanha suomalainen sananlasku: Ei vara venettä kaada

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Aivan liian harvoin iltapäivälehdistä löytyy todella mielenkiintoisia ja asioita taustoittavia artikkeleita, mutta joskus löytyy poikkeuksiakin. Lainaankin tästä mielenkiintoisesta Arja Paanasen kirjoittamasta artikkelista pätkiä luettavaksenne, sillä asia on todella ajankohtainen, tärkeä ja antaa varmasti vastauksia siitä, miksi somessa saamme luettavaksemme vain tietynlaisia päivityksiä.

Iltasanomat kertoi, että Tshekkiläinen it-yrittäjä Frantisek Vrabel on kehittänyt keinoja ennustaa yritysten riskejä analysoimalla maailman mediaa tekoälyn avulla. Samalla syntyi uusia tapoja havaita ja analysoida netissä levitettävää valetietoa. Vrabelin mukaan tällä hetkellä suuri joukko ihmisiä on jo niin syvällä erilaisten salaliittojen tai Kreml-mielisen propagandan syövereissä, että he eivät enää edes kohtaa muunlaista informaatiota kuin omia uskomuksiaan yhä edelleen tukevia väitteitä.

Ihmiset eivät näe algoritmeja eivätkä he tiedä niiden toimintatavasta, joten monet heistä eivät suostu edes uskomaan, että heitä huijataan niiden avulla. Erilaisiin salaliittoihin mukaan mennyttä ihmisiä on siksi oikeastaan jo aivan mahdotonta käännyttää, Vrabel sanoo. Hänen mukaansa tavallisilla ihmisillä ei ole nykyisellään myöskään mitään keinoa suojautua sosiaalisen median suosittelulogiikalta. Perusjuoni kaiken takana on, että ihmisten tunteisiin vedotaan. Heidät saadaan klikkaamaan kauhistuttavia, salaperäisiä, yllättäviä sekä vihaa herättäviä sisältöjä. Mitä enemmän ihminen näitä sisältöjä klikkaa, sitä enemmän hänelle niitä tarjotaan ja sitä enemmän sosiaalisen median jätit saavat rahaa näille sivustoille sijoitetuista mainoksista.

Vrabel esitti jutussa esimerkin: Jos etsii esimerkiksi YouTubesta videoita, jotka liittyvät kuulentoon, käyttäjä voi saada aluksi nähtävilleen aivan asiallisia videoita. Mutta pian YouTuben suosittelurobotti alkaa ehdottaa katsottavaksi erilaisia salaliittovideoita kuulennosta. Vrabelin mukaan Kiinan ja Venäjän propagandakoneistot hyödyntävät taitavasti kansainvälisten sosiaalisen median jättien profilointialgoritmeja, jotka on alkujaan kehitetty mainostajien tarpeeseen. Toisin sanoen ihmisten mieltymyksiä ja heidän heikkouksiaan analysoidaan, jotta heille saataisiin myytyä enemmän tavaroita ja siinä sivussa myös ideologiaa ja ajatuksia.

Yksittäinen ihminen ajattelee helposti, että hän ei ole niin kiinnostava, että hänen tekemisensä somessa kiinnostaisi ketään. Todellisuus on kuitenkin toinen. Joka ikinen klikkaus analysoidaan ja niiden avulla jokaisesta somenkäyttäjästä muodostuu profiili, joka paljastaa hänen henkilökohtaiset intohimonsa ja heikkoutensa mainostajien tarpeeseen. Mikrotargetointi mahdollistaa mainosten kohdentamisen juuri tietyille ihmisryhmille. Kun Facebook nostaa tunteisiin vetoavien sisältöjen näkyvyyttä ihmisten uutisvirrassa, näkyvyyttä saavat myös lukemattomat valeuutis- ja propagandasivustot, jotka puolestaan rahoittavat itseään Google Adsin kautta jaettavilla mainoksilla. Jos algoritmeja muutettaisiin vähemmän ihmisten ääritunteita korostaviksi ja mikrotargetointi kiellettäisiin, Facebookin mainostulot putoaisivat Vrabelin arvion mukaan todella suuresti. Tämän vuoksi yhtiö tulee tekemään kaikkensa, ettei sen tarvitsisi muuttaa käytäntöjään.

Toivottavasti tämä avaa edes hieman sitä logiikkaa, miten meitä somessa ja netissä huijataan. Tärkeintä on siis kerätä rahaa somejäteille, mutta samalla meille syötetään kuin varkain myös ideologioita ja ajatuksia. Sillä, onko uutinen valetta vai totta, ei ole somejäteille väliä, tärkeintä on, että raha virtaa tilille. Money talks.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina vietetään isänpäivää. Isänpäivä on ollut Suomessa vakiintunut liputuspäivä vuodesta 1987. Äidit saivat liputuspäivänsä jo 40 vuotta aikaisemmin, joten jonkin aikaa kesti, ennen kuin isät oman päivänsä saivat, mutta ei auta valittaa. Parempi myöhään kun ei ollenkaan. Alunperin isänpäivän idea kehittyi, missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa. Ne, joiden mielestä isänpäivä on vain yksi kauppiaiden keino saada meidät kuluttajat ostoksille, ovat varmasti osin oikeassa, sillä ainakin kaikki tietävän Wikipedian mukaan 1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina. Tällöin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia. Jollain keinolla sitä myyntiä piti saada, miksipä ei siis alettaisi viettää isänpäivää? Myöhemminhän on keksitty marraskuulle vielä lisäksi Black Friday, kun ilmeisesti isänpäivä ei nostanut myyntejä tarpeeksi?

No, kyllähän isät ovat päivänsä ansainneet. Ennen vanhaan vuonna miekka ja kilpi riitti, että isä toi leivän pöytään ja äiti hoiti kotiasiat. Hyvin simppeli työnjako siis. Tänä päivänä ei isänä tai miehenä oleminen olekaan enää niin yksinkertaista. Vaatimustaso on noussut toiseen potenssiin. Tämän päivän isän pitää osata hoitaa myös kaikki mahdolliset kotityöt. Siis mm. imurointi, tiskaus, siivous, silitys, leipominen, ruoanlaitto ja tietenkin se tärkein eli lastenhoito. Näiden lisäksi mukana kulkevat vielä ne ns. vanhat ”miesten työt” eli remontointi, lumenluonti, autoihin liittyvät toimet, ruohonleikkuu sekä muut sekalaiset fyysiset työt, joita jokaisessa huushollissa varmasti löytyy pilvin pimein.

Tämän lisäksi miehen tulee pitää tietenkin hyvää huolta ulkonäöstään ja parisuhteesta keskellä elämän ruuhkavuosia. Vähän pitäisi siis ehtiä urheilemaan ja käymään kuntosalilla. Ei auta miehen rupsahtaa, sillä vaimo saattaa vaihtaa nopeasti nuorempaan ja ei-niin-kaljamahaiseen ”naapurin mieheen”. Isän pitää muistaa myös järjestää äidille romanttisia illallisia ja osata puhua tuntitolkulla tunteista. Eli onhan isän osa tänä päivänä todella haastava. On siinä sovittelemista, varsinkin kun tiedämme, että naisten ihannemies on Kauniiden ja rohkeiden komealeukainen Ridge ja miesten miesihanne on mallia Uuno Turhapuro. Siitä vaan sitä isän mallia sorvaamaan näistä palikoista. Mutta muista: Ei paineita!

Jos mietit lahjaa omalle isällesi tai isoisällesi, niin ne suosituimmat lahjat isälle ovat vuodesta toiseen samat: kirjat, sukat, kalsarit, pipot, sormikkaat ja kaulahuivit. Eli takana lienee kaunis ajatus pitää isä lämpimänä talven tuiskuissa? Oman kokemukseni mukaan paras lahja isälle on kuitenkin itse se isyys. Mikään maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun tulee isäksi. Onneksi omalle kohdalleni tuo onni on osunut peräti neljä kertaa ja siihen kun lisätään vielä nykyisin mukavat vaarin hommat, niin voin vain todeta olevani todellinen onnenpekka!

Hyvää Isänpäivää!

Kisapuiston stadionin juupas-eipäs -keskustelu sai arvoisensa välipäätöksen, kun FC Lahti putosi kauden päätteeksi ykkösliigaan. Tietenkään ainoa syy putoamiseen ei Kisapuiston vetkuttelu ole ja paljon virheitä on tehty FC Lahdenkin organisaatiossa viimeiset 4-5 vuotta. Toisaalta voidaan miettiä sitä, minkälainen tulevaisuudenkuva FC Lahden toimistolla on ollut viime vuodet, kun luvattua jalkapallostadionia ei näy, eikä kuulu. Miten teet bisnestä näissä nykyisissä olosuhteissa? Miksi pelaajat haluaisivat tulla Lahteen, jossa niin peli- kuin harjoitusolosuhteetkin ovat jämähtäneet 80-luvulle? On vaikea kilpailla sarjassa, jossa käytännössä kaikilla muilla joukkueilla tekemisen olosuhteet ovat totaalisesti eri tasolla kuin Lahdessa. Hyvänä esimerkkinä Lahden pudottanut Jaro, joka saa upouuden stadionin juuri sopivasti ensi kaudelle. Varmasti näistä syistä FC Lahden organisaation tekemisen taso putosi tasolle, jossa tehdään tarvittava, jotta sarjassa säilytään, mutta minkäänlaiseen menestykseen ei oikeasti edes uskota. Näin kävi ehkä huomaamatta ja varmasti osaksi myös taloudellisista seikoistakin johtuen. Itse näen putoamisen kuitenkin hyvänä tässä kohtaa. Turha rimpuilla vuodesta toiseen karsintaa tai putoamista vastaan. Se ei kehitä ketään, eikä kiinnosta kannattajiakaan pidemmän päälle. Ykkösliigassa on hyvä laittaa organisaatiota uuteen iskuun ja etsiä ne kulmahampaat toimintaan. Jatkossa kädenlämmin toiminta ei enää riitä, vaan joukkueelle pitää asettaa tavoitteet korkeammalle kuin pelkkä sarjassa säilyminen.

Kisapuiston stadionin valmistuminen tuntuu siirtyvän ja siirtyvän ja kaupungintalollakin on nähtävästi käännetty katseet jo uuteen monitoimiareenaan. Sikäli outoa, sillä monitoimiareenan hinta on noin 100 miljoonaa ja Kisapuistoa ei saada pystyyn vaikka sen hinta olisi vain vähän yli 10 miljoonaa? Voin hyvin kuvitella, että FC Lahden putoaminen saa jotkut ajattelemaan, ettei Lahteen nyt tarvitakaan jalkapallostadionia. Asia on kuitenkin päinvastoin, sillä ilman stadionia voimme heittää hyvästi jalkapallokaupungille nimeltä Lahti. Kysykääpä vaikka Porista tai Jyväskylästä miten käy, kun joukkue putoaa liigasta ja lajin olosuhteisiin ei satsata jatkossakaan.

Mikähän muuten lahtelaisia joukkueita vaivaa? Sarjassa pysyminen tuntuu olevan juuri nyt vaikeaa lajista huolimatta. Viime vuonna koripallon puolella Lahti Basket putosi sarjasta, tänä vuonna jalkapallossa FC Lahti lähti sarjaa alemmas. Salibandyssä LaSB on tällä hetkellä sarjan peränpitäjä ja Pelicans on isoista satsauksistaan huolimatta liigan jälkijoukoissa. Joskus kivikaudella Lahti oli kova sana myös lentopallossa (Lahden Kimmo) ja pesäpallossa (LMV). Kovin kummoiselta ei näytä tulevaisuuskaan, sillä lahtelaiset suurlupaukset urheilun saralla lajista riippumatta ovat kovin harvinaisia. Nyt alamme olemaan tilanteessa, jossa Lahden maine urheilukaupunkina perustuu enää siihen, että täällä järjestetään Salpausselän kisat kerran vuodessa. Samaan aikaan, kun maineikkaat lahtelaisseurat rypevät huonoissa olosuhteissaan, Lahti haalii isolla rahalla kaikenmaailman esteratakilpailuja kaupunkiin vedoten hähmäisiin aluetaloudellisiin vaikutuksiin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupunki on tehnyt katukiveysten putsaamisurakan kilpailutuksessa käsittämättömän virheen, josta aiheutuu miljoonien eurojen lisäkustannukset. Kaupunki kilpailutti pari vuotta sitten katujen hoitourakan, jonka yksi osa oli kiveysten hoito ja putsaus rikkaruohoista. Kilpailutukseen osallistunut urakoitsija YIT Road oli jostain syystä laittanut lomakkeeseen täysin käsittämättömän neliöhinnan, 1 000 euroa neliömetriltä. Viheralueiden vastaavasta urakasta maksetaan tavallisesti noin 20 -50 senttiä neliömetriltä, joten kyseessä on noin 5000-kertainen hinta. YIT Roadin tarjous meni kuitenkin kaupungilta läpi. Itse asiassa tarjouksen oli käynyt läpi kolme eri henkilöä ja kukaan heistä ei tätä virhettä ollut huomannut.

Todella hämmentävää ja tässä tapauksessa on pakko kyseenalaistaa hankintaosaston ammattitaito. Ja ihmetellä perään miten YIT:n tarjous on voinut voittaa kilpailutuksen, kun se on sisältänyt alunperin rikkakasvien kitkentää 35 miljoonan arvosta? Ettei vaan olisi niin, että jo etukäteen on päätetty, että YIT:n tarjous voittaa joka tapauksessa, joten oikeaa vertailua tarjousten välillä ei ole edes tehty?

Kun virhe vihdoin huomattiin, käytiin YIT:n kanssa kaikessa hiljaisuudessa neuvottelut, joiden tuloksena neliöhinta laski 100 euroon, joka sekin on 500-kertainen hinta normaaliin verrattuna! Ainakin näin maallikkoa ihmetyttää, ettei kauppaa voitu peruuttaa, sillä mikään kauppa ei voi perustua väärinymmärrykseen tai puutteellisiin tietoihin. Mikäli näin on ollut, tämän pitäisi oikeuttaa kaupan purkamiseen. No, kaupunkiympäristön virkamiehet olivat pohtineet tilannetta yhdessä lakimiesten kanssa. Ulkopuolelta hankittuja oikeudellisia palveluitakin käytettiin tässä noin 16 00 euron arvosta. Miksi tähänkin muuten ostettiin lakipalveluita ulkopuolelta? Eikö kaupungilla ole omat lakimiehet?

Iso moka on yksi asia, mutta toinen on se, ettei siitä kerrottu kaupunginjohdolle ennen kuin mokasta oli mennyt vuosi. Sen lisäksi, että kaupungin hankintaosastolla ollaan ilmeisen epäpäteviä käsittelemään kilpailutuksia, niin asian salaaminen pitäisi viimeistään olla irtisanomisen peruste. Irtisanomisten sijaan osastolla on luvattu katsoa peiliin.

Samaan hengenvetoon voi vain ihmetellä YIT:n yritysetiikkaa. Minkälaiset arvot on yrityksellä, joka on varmasti huomannut tarjouksessa olleen mokan, mutta tylysti rahastaa kaupungilta rahat. Vaikka asia sovittiinkin, niin silti hinta on vieläkin 500-kertainen. Normaalisti toimiva firma olisi ilmoittanut, että tässä on selkeästi tehty virhe ja neuvotteluissa olisi sovittu joku järkevä hinta. Nythän käytännössä käy niin, että me lahtelaiset maksamme tämän tapauksen seuraukset huononevina palveluina. Esimerkiksi vaikkapa niin, että katujen talvikunnossapidon taso huononee.

Kiitos Lahti ja YIT tästä yhteisestä suhmuroinnista, lahtelainen veronmaksaja kiittää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Isännöintiliitto varoittaa, että jopa tuhansissa suomalaistaloyhtiöissä voi olla edessä hallittu alasajo. Monet erityisesti taantuvilla alueilla sijaitsevista taloyhtiöistä ovat pulassa. Kaikki eivät välttämättä saa tarvitsemaansa rahoitusta korjauksiin ja korjausvelkaa voi olla jo liikaa taloyhtiön selviämisen kannalta. Suurten korjausten sijaan näissä taloyhtiöissä olisikin ajankohtaisempaa ryhtyä suunnittelemaan taloyhtiön loppuaikoja.

Rahoitusvaikeuksia nähdään tällä hetkellä erityisesti muuttotappiopaikkakunnilla, joissa väestön vähentyessä asuntojen vakuusarvot eivät riitä tarpeellisten korjausten rahoittamiseen.Taloyhtiöillä on pankkirahoituksen lisäksi toki muitakin keinoja, joilla mahdollistetaan taloyhtiön peruskunnon ylläpitävät remontit. Voidaan käyttää osakkaiden omaa hanke- tai lainarahoitusta, minimoida urakka vain täysin välttämättömimpään osaan tai pilkkoa se pienempiin osiin. On mahdollista jopa kuukausittaisella vastikerahoituksella ns. kitkuttaa remonttia eteenpäin. Mutta jos mitään rahoitusta ei saada kasaan, johtaa tämä remontin tekemättä jättämiseen ja pitkällä tähtäimellä myös rakennuksen kunnon rapistumiseen ja pakkoalasajoon tai konkurssiin.

Samoja ongelmia on havaittavissa myös kasvukeskuksissa, myös meillä Lahdessa, koskien tiettyjä ei-niin-suosittuja -asuinalueita. Toki taloyhtiöillä on paljon haasteita nykyisessä markkinatilanteessa muutenkin jo pelkästään rahoituksen saannin näkökulmasta.

Mitään valmista mallia alasajoon ei ole olemassa, sillä ilmiö on suht uusi ja kokemuksia ei alasajosta ole. Käytännössä taloyhtiö hallittu alasajo tarkoittaa sitä, että edessä on talojen purkamisia, kiinteistöjen myymistä pilkkahintaan ja taloyhtiöiden konkursseja. Taloyhtiöissä pitäisi suunnitella, miten lopun aika hoidetaan. Se tarkoittaa sitä, ettei sinne tehdä esimerkiksi isoja investointeja, ei tehdä kauaskantoisia ja mittavia korjauksia, vaan lähinnä huolehditaan siitä, että taloyhtiö on terveellinen ja turvallinen asua loppuajan. Jollain tavalla taloyhtiön pitäisi pystyä ennakoimaan, kuinka pitkä loppuaika on ja missä se häämöttää.

Joka tapauksessa kyseessä on kymmenien tuhansien ihmisten ongelma, kun asunnon arvo valuu käsistä ja lopputulemana voi olla, että asuntoon aikoinaan laitetut rahat katoavat kuin tuhka tuuleen, kun purkutraktorit ajavat taloyhtiön pihaan. Se on varmuudella kova paikka, olemmehan tottuneet ajattelemaan, että asunnon ostaminen on varma sijoitus, jossa harvoin häviää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi