Lakko on usein se viimeinen keino, jolla työntekijät voivat vauhdittaa jumiutuneita palkkaneuvotteluja. Tällä hetkellä Suomea puhuttaa kaksi lakkoa. UPM:n paperityöläisten lakko ja pikkuhiljaa käynnistyvä hoitajalakko. Paperityöläisten lakko on kestänyt jo kolme kuukautta, mutta mitään suurta haittaa siitä ei ole vielä ollut tavalliselle kaduntallaajalle. Metsäteollisuuden mukaan paperityöntekijä ansaitsee Suomessa kolmivuorotyöstä noin 5100 euroa kuukaudessa. Mielestäni aika hyvä palkka, vaikka kolmivuorotyöstä onkin kyse. Ala ei vaadi pitkiä opintoja, mutta ilmeisesti alalla on ollut riittävästi vääntövoimaa jo vuosikaudet palkkaneuvotteluissa, sillä onhan paperi ollut aina yksi Suomen ykkösvientiartikkeleista. Ja kun maksajana on yksityinen taho, niin hieman huono on mennä väittämään, että paperimiehet ovat ylipalkattuja. Se maksaa kellä on rahaa ja paperiteollisuudella sitä tuntuu vielä olevan.

Entäpä sitten hoitoala? Myös sote-ala on nyt lähtenyt lakkoilun tielle. Kunta-alan sote-työehtosopimuksen piiriin kuuluvat muun muassa sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, perus- ja lähihoitajat, fysioterapeutit sekä sosiaalityöntekijät jokaisesta Suomen kunnasta ja kuntayhtymästä. Tavalliselle kaduntallaajalle hoitajalakko tulee näkymään enemmän kuin paperimiesten lakko, sillä leikkaussaleja suljetaan ja kiireettömiä leikkauksia siirretään. Myös kiireettömät hoidot perutaan ja tutkimusaikoja lykätään lakonjälkeiseen aikaan. Tähän työehtosopimukseen kuuluvien kokonaisansio oli lokakuussa 2020 keskimäärin 3 093 euroa. Ja kolmivuorotyöstä usein on tässäkin kyse.

Eri aloja ja niiden palkkoja ei pitäisi vertailla, sillä kaikki työ on tärkeää. Silti tämä nykyinen tilanne saa ainakin allekirjoittaneen liputtamaan nimenomaan hoitajien puolesta. Kaksi vuotta ovat poliittiset päättäjät ja käytännössä koko yhteiskunta kiitellyt kilvan hoitohenkilökuntaa, joka on ollut koronan vuoksi suunnattomassa paineessa. Alalta on lähtenyt huonon palkan ja huonojen työolosuhteiden vuoksi paljon väkeä viimeisten vuosien aikana ja paine työssä on noussut monin paikoin sietämättömäksi. Olemme suunnattomassa kiitollisuuden velassa näille sote-alan sankareille, mutta nähtävästi palkassa se ei saa näkyä. On aika ihmeellistä, että jotain alaa osataan arvostaa hyvillä palkoilla ja sitten hoitoalan arvostus jää pelkästään kauniisiin kiitospuheisiin. Kiitospuheet ovat kivoja, mutta niillä ei kukaan elä.

Nyt jos koskaan, on aika nostaa hoitotyön arvostus sille kuuluvalle paikalle. Ihmisille, jotka huolehtivat meidän terveydestämme pitää yksinkertaisesti maksaa parempaa palkkaa. Rahat on nyt kaivettava jostain ja se on oltava poliitikkojen prioriteetti numero yksi. Kauniit kiitospuheet on muutettava nyt materiaksi. Muuten nuo kauniit kiitospuheetkin muuttuvat turhaksi lässytykseksi. Hoitotyö ei todellakaan saa olla mikään huonopalkkainen paskaduuni, sillä nämä ihmiset huolehtivat meidän kaikkien terveydestä ja hyvinvoinnista ja on syytä muistaa, että ilman terveyttä meillä ei ole oikein mitään muutakaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Yrittäjän elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Joskus niissä ruusuissa saattaa piillä piikki pistävä. Talouselämä on täynnä ylä- ja alamäkiä ja suhdanteet ja tilanteet vaihtelevat välillä melko villistikin. Tähän on moni pieni ja isompikin yrittäjä jo tottunut, mutta viimeiset pari vuotta on koetellut yrittäjien sietokykyä ihan uudella volyymilla. Pari vuotta koetellut koronaepidemia vei monet yrittäjät konkurssin partaalle, jotkut jopa sen reunan yli.

Juuri kun oli alkuvuodesta ehditty huokaista helpotuksesta, että ehkäpä tästä koronasta nyt sittenkin selvittiin, päätti itänaapurin diktaattori aloittaa sodan Ukrainassa. Seurauksena talouspakotteet molempiin suuntiin ja varsin sekava aika monelle yritykselle. Monessa firmassa tulevaisuuden näkymät muuttuivat hetkessä kirkkaista kovin sumeiksi. Jälleen kerran.

Suomalaisyritysten koettelemukset eivät tietenkään ole mitään verrattuna siihen, mitä Ukrainassa koetaan. Kyseessä on ihmiselämän kauhein koettelemus eli sota, jossa kuka tahansa voi hetkessä menettää henkensä. Miljoonat ihmiset menettävät kotinsa, omaisuutensa, ystävänsä, omaisensa. Kaiken.
Niinpä tuntuukin hieman tyhmältä ja jopa naurettavalta valittaa pienen yrittäjän ongelmista, mutta totuus on se, että sota vaikuttaa monilla tavoin kaikkeen maailmassa jossa elämme. Moni on jo huomannut että bensan hinta huitelee pilvissä ja ikävä kyllä, tämä ei jää tähän. Pian tulemme näkemään hintojen nousun myös ruokakaupoissa. Puhumattakaan siitä, kuinka Ukrainan sota muutti hetkessä maamme turvallisuuspolitiikan peruspilareita. Enää emme voi luottaa Venajän ystävällisyyteen naapurimaana. Josko siihen koskaan ihan täyttä luottoa on kansan syvistä riveistä löytynytkään?

Sanomalehtialalle sota toi yllättävän ongelman. Paperi loppuu kesäkuussa. Syynä on UPM:n lakko ja se, ettei Venäjältä enää tuoda paperia. Vaikka UPM:n lakko jossain vaiheessa varmasti loppuukin, on selvää että paperin hinta jatkaa kasvuaan ja se vaikuttaa alan kannattavuuteen jatkossa. Keskisuomalainen-konsernin mukaan paperia riittää varastoissa huhti-toukokuun, mutta sen jälkeen alkavat priorisoinnit eli on harkittava tarkkaan mitä tuotteita painetaan ja mitä ei. Tämä vaikuttaa myös Omalähiöön, sillä lehtemme painetaan kyseisen konsernin kirjapainossa. Eli vaikka pieni lähiölehtemme on onnistuneesti luovinut läpi koronakurimuksen, odottaa jo seuraava kriisi ihan kulman takana. Koska meille tämä paperinen Omalähiö on se ykkösasia, toivomme, ettei meidän kesällä tarvitse siirtyä pelkästään digitaaliseen näköislehteen paperipulan takia.

Elämme merkillisiä ja jopa vaarallisiakin aikoja, jotka tulevat jäämään historian lehdille ajaksi jolloin turvallisuuspolitiikan suunta Euroopassa muuttui. Kukapa meistä olisi moista osannut ennustaa kaksi vuotta sitten? Korona ja sota. Mitä seuraavaksi?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kiivaana vellovan Nato-keskustelun ohessa on useasti mainittu sana hybridivaikuttaminen. Monille kyseinen sana ei sano mitään, joten on syytä avata hieman termiä. Maanpuolustuksen Tuki ry:n sivuilla termiä on avattu ns. kansantajuisesti näin:
Hybridivaikuttamisessa yhdistyvät perinteiset ja uudet vaikuttamisen keinot. Siinä käytetään monenlaisia psykologisia, poliittisia, taloudellisia, teknisiä, humanitaarisia ja sotilaallisia keinoja. Tyypillistä hybridivaikuttamiselle on psykologinen vaikuttaminen avainhenkilöihin, sisäisten konfliktien ruokkiminen sekä informaatiovaikuttaminen. Informaatiovaikutttaminen voi sisältää mm. suoria kyberhyökkäyksiä tai propagandaksi luokiteltavan disinformaation eli tarkoituksellisesti harhaanjohtavan tiedon levittämistä.

Hybridivaikuttamista ei tapahdu ainoastaan verkossa. Esimerkiksi sotilaallinen uhittelu sekä toistuvat ja tahalliset rajaloukkaukset sopivat termin alle. Hybridisodankäynnistä puhuttaessa on hyvä muistaa termin pitävän sisällään sekä aseellista että aseetonta sodankäyntiä. Hybridisodankäynnille on olennaista vaikea ennustettavuus ja perinteisten rajojen sumentaminen. Perinteisen sodankäynnin suhteen maa voi olla rauhantilassa, mutta samanaikaisesti siihen voi kohdistua merkittäviä hybridisodankäynnin menetelmiä esimerkiksi vaali- ja mielipidevaikuttamiseen liittyen.

Vaikka termi onkin aika uusi, ovat edellämainitut keinot monille varmasti jo tuttuja, jos on viime vuosina pyörinyt eri nettikeskusteluissa ja sosiaalisen median eri keskustelualustoilla. Venäjällä on omat isot trollitehtaansa, jotka liukuhihnalta tehtailevat valeuutisia ja silkkaa propagandaa luettavaksemme ja nyt jos koskaan onkin oltava todella tarkkana siinä mitä uutisia jakaa somessa eteenpäin. Korona jo osoitti sen, kuinka helposti ja nopeasti somessa valeuutiset ja väärät tiedot leviävät ja kuinka vaikea niitä on jälkikäteen enää kumota. Samalla eripura kansan keskuudessa kasvaa ja tähän Venäjä juuri pyrkii.

Venäjällä on huomattu Nato-kannatuksen nousu Suomessa jo yli 60 prosentin, joten suurena yllätyksenä ei tullut Venäjän viimeisin hybridivaikuttaminen. Kyseessä siis Venäjän suurlähetystön pyyntö, että Suomessa asuvat venäläiset ilmoittaisivat Venäjän kansalaisiin ja venäjää äidinkielenään puhuviin henkilöihin kohdistuvista oikeuksien rikkomisesta, syrjinnästä ja vihaan yllyttämisestä suoraan lähetystölle. Tällä on tarkoitus pelotella meitä suomalaisia, sillä Venäjä on tunnetusti perustellut hyökkäystään Ukrainaan maan venäläisen väestönosan väitetyllä sorrolla.
Se on nyt nähty, että kasakka todellakin ottaa kaiken mikä on heikosti kiinni ja mikä tahansa, vaikka keksitty syy, kelpaa sodan aloittamiseksi.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on avannut silmiä monessa suunnassa. Pitkin maailmaa on herätty huomaamaan Venäjän ja Putinin todelliset pyrkimykset palauttaa keisarillisen Venäjän rajat ja palauttaa venäjää puhuvat kansat yhteen. Jälkikäteen Putinin vuosien varrella tehtyjä linjanvetoja tarkastellessa voidaan helposti huomata, että ne ovat kaikki johtaneet tähän tilanteeseen. Jo 2000-luvun alkuvuosina Putin ilmoitti Neuvostoliiton hajoamisen olleen suurkatastrofi ja Putinin mielestä Neuvostoliitto oli yhtä kuin ”historiallinen Venäjä”, jonka rajat tulisi palauttaa. Silloin Putinin puheita pidettiin lähinnä sisäpoliittisina vetoina, joilla haluttiin nostaa venäläisten itsetuntoa. Nykyhetki osoittaa valitettavasti, että kyseessä oli pitkäaikainen ja harkittu suunnitelma, jota nyt lähdettiin viemään eteenpäin asevoimin ukrainalaisten kustannuksella.

Yhdessä yössä Venäjän hyökkäys Ukrainaan vesitti myös Suomen hyvät Venäjä-suhteet. Ne, joita oli vaalittu hartaasti toisen maailmansodan jälkeen yli 70 vuotta, ne joiden vuoksi oltiin vuosikymmeniä jopa rähmällään Moskovan edessä. Yksi tärkeä Suomen turvallisuuspilari eli hyvät Venäjä-suhteet on nyt kaatunut, mutta mitä tilalle?

Heti sodan alettua alkoi Suomessakin tapahtua. Ylen 28. helmikuuta julkaiseman kyselyn mukaan 53 prosenttia suomalaisista kannattaa Nato-jäsenyyttä. Näin vahva ei Nato-kannatus ole koskaan Suomessa ollut. Kansalaisaloite Nato-kansanäänestyksestä keräsi yli 50 000 nimeä alle viikossa. Suomella on itsenäinen vahva kansallinen puolustus, mutta jos katsomme isompaa kuvaa, olemme Ukrainan ja Valko-Venäjän ohella ainoa Venäjän eurooppalainen rajanaapuri, joka ei ole Naton jäsen. Valko-Venäjä on käytännössä jo Putinin talutusnuorassa ja katsokaa miten Ukrainalle nyt kävi. Tosin on myönnettävä, ettei Suomi ole Ukraina. Me kuulumme kuitenkin Euroopan unioniin ja teemme jo vahvaa yhteistyötä Naton kanssa sekä olemme selkeästi suuntautuneet länteen. Pysäyttääkö se Putinin, on sitten täysin eri kysymys.

Suomi on varmuudella myös Venäjän silmissä osa länttä, mutta meillä ei ole Nato-jäsenille kuuluvaa suojaa. Suomi ei ole enää jossain lännen ja Venäjän välimaastossa, emmekä voi välttää olemasta osapuoli tässä asetelmassa. Me olemme puolemme valinneet. Se tuli viimeistään selväksi, kun Suomi lähetti Ukrainaan aseapua ja tämä on pantu merkille myös Venäjällä.

Nato-keskustelu käy kuumana ja hyvä niin. Kaikki vaihtoehdot on nyt perattava läpi. Onko meillä varaa jäädä Natosta ulos? Mitä Nato-jäsenyys tarkoittaa? Minkälainen suoja se olisi? Miten Venäjä reagoisi Suomen Nato-jäsenyyteen? Tulisiko Suomeen Naton tukikohtia? Joutuisivatko suomalaiset asevelvolliset Naton sotiin ympäri maailmaa? Miten Nato muuttuu, jos USA:n presidentiksi palaisi Trump? Miten Suomi pärjää ilman Naton turvaa?
Avoimia kysymyksiä, joihin kaivataan kipeästi vastauksia, on kymmeniä ellei satoja.

Elämme juuri tällä hetkellä maailmanhistorian isossa taitekohdassa ja tuskin kukaan tietää mihin suuntaan se meitä kaikkia vielä vie.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Jotta maailman ongelmat eivät pyörisi pelkästään koronan ympärillä, päätti naapurivaltiomme diktaattori Putin antaa uutta huolen aihetta maailmalle hyökkäämällä Ukrainaan. Syntyykö tästä nyt kolmas maailmansota, kysyy nyt moni huolestuneena ja aivan aiheesta kysyykin. Monet eivät ehkä ole huomanneet, mutta Venäjä on viime vuosina ”harrastanut” sotatoimia naapuvaltioissaan toistuvasti. Georgian sota tai Krimin valloitus ei vielä huolestuttanut oikeastaan kovinkaan monia. Pakotteita kyllä asetettiin, mutta muuten jäi sellainen maku, että minkäs teet? Krimin valloituksesta USA:n presidentti Trump peräti totesi täysin virheellisesti Krimin oikeastaan kuuluvankin Venäjälle. Putin huomasi, että voi käytännössä mellestää vapaasti.

Itse en usko, että kolmatta maailmansotaa tulee tälläkään kertaa, sillä siinä tapauksessa voittajia ei olisi. Valitettavasti ukrainalaisten kannalta tilanne näyttää siltä, että Ukraina joudutaan uhraamaan rauhan puolesta. Miksikö? Ensinnäkin Ukraina ei ole Naton jäsen, joten Nato ei tule Ukrainaa auttamaan. Samoin on vaikea nähdä, että mikään muukaan maa tai EU lähettäisi joukkojaan Venäjää vastaan. Lisäksi USA ja Venäjä ovat aina pyrkineet välttämään kaikkia aseellisia konflikteja toisiaan vastaan, joten myöskään USA:n armeijaa ei tulla Ukrainassa näkemään. Käytännössä Ukraina taistelee yksin, tosin materiaalista ja taloudellista tukea se tulee länsimailta saamaan aina siihen asti, kunnes Venäjän tankit rullaavat pitkin Kiovan katuja.
USA:n ja EU:n asettamat taloudelliset pakotteet eivät tule murtamaan Venäjää. Onpa Venäjän suunnasta jopa naureskeltu länsimaiden asettamille pakotteille. Kiina ei ole tuominnut Venäjän hyökkäystä, joten voidaan olettaa, että sieltä suunnasta kyllä Venäjää autetaan, jos pakotteet aiheuttavat taloudellisia ongelmia.

Kun kuunteli Putinin puhetta siitä, miten Neuvostoliitto ja Venäjä ovat tehneet pahoja virheitä päästäessään entiset etupiirinsä maat itsenäistymään, alkoi varmasti monen suomalaisenkin takamuksen alla tuntua kylmä rinki. Kyllä. Suomi on yksi näistä maista, joihin Putin puheessaan viittasi. Putin todellakin haikailee Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden aikoihin ja hyökkäys Ukrainaan näyttää sen, että hän on valmis tekemään kaiken mahdollisen palauttaakseen Venäjän suuruuden päivät. Enää puuttuu se, että Putin kruunaa itsensä tsaariksi.

Nato-keskustelu Suomessa tulee varmuudella kiihtymään ja uskon, että kannatus Nato-jäsenyyden puolesta on Suomessa hurjassa kasvussa. Pienenä, mutta tärkeänä huomiona haluan nostaa esiin sen tosiseikan, että tästä Putinin haikailemasta Neuvostoliiton entisestä etupiiristä ainoina Natoon eivät kuulu Ukraina ja Suomi. Tämä fakta nostaa karvat pystyyn. Ukrainaan hyökättiin. Onko Suomi seuraavana Putinin listalla? Voiko Venäjään luottaa enää millään tasolla?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Epäilemättä kahden vuoden koronakurimus on aiheuttanut monissa meissä ahdistusta, epäluuloa, tietämättömyyttä ja tulevaisuuden uskon hiipumista. Aika moneen kertaan on luultu, että korona kuihtuu pois ja maailma taas aukeaa. Sitä suurempi pettymys on ollut, kun jostain on putkahtanut uusi virusmuunnos ja rajoitukset ovat palanneet. Kuka olisi vuoden 2020 keväällä uskonut, että pandemia rajoittaa elämäämme vielä kaksi vuotta myöhemminkin?

Pitkittynyt pandemia on nostanut esiin joissain meissä varsin kummallisia piirteitä. Rokotevastaisuus on noussut esiin ja jotkut väittävät vapauden menneen ja ihmisoikeuksia poljettavan Natsi-Saksan tyyliin. Erilaiset salaliittoteoriat elävät kultakauttaan. En olisi ikinä uskonut, että näin voisi käydä myös Suomessa, jossa me kaikki saamme käydä läpi ilmaisen, erittäin yleissivistävän peruskoulun. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ihan kaikki eivät ole olleet oppitunneilla hereillä. Aivan liian moni hakee ”tietonsa” netin syövereistä, koska heidän mukaansa kaikki perinteinen media on täynnä valeuutisia. Joillekin on käynyt niin, että mielipiteet ja faktat ovat sekoittuneet keskenään. Googlaamalla netistä löytyy varmasti tukea kaikenlaisille vaihtoehtoisille näkemyksille. Monen on vaikea erottaa valeuutista oikeasta uutisesta. Tässä ei helpota yhtään se, että erilaiset video-, ääni- ja kuvamuokkaukset ovat arkipäiväistyneet tekniikan kehittyessä. Kohtalaisen pienellä tietokoneosaamisella pystytään helposti väsäämään hyvinkin vaikuttavia ja uskottavan oloisia uutisvideoita ja muita mediajulkaisuja.

Kohtuullisen hämmentävää on myös se, että meillä on kansanedustajana henkilö, jonka mielestä Suomessa on meneillään kansanmurha rokottamalla. Ennen tällaisia ihmisiä kutsuttiin harhaisiksi ja heidät ohitettiin olankohautuksella, nyt he keräävät ympärilleen seuraajia. Mielestäni on myös täysin käsittämätöntä, että terveydenhoitoalalla on ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin, eivätkä siten nykyaikaiseen lääketieteeseen. Tällöin mielestäni ihminen on yksinkertaisesti väärällä alalla. Suomen Convoy-mielenosoitusta en edes viitsisi lähteä analysoimaan, sillä monille tuntui kyseessä olevan lähinnä huuruinen ryyppyreissu Mannerheimintielle. Koronarajoitukset eivät poistuneet, bensan hinta ei alentunut, eikä hallitus eronnut, mutta kivaa oli. Tietyllä tapaa on kuitenkin hyvä, että ihmiset jaksavat vielä välittää mitä maailmassa tapahtuu, oli sitten kyseessä Convoy tai elokapina.

No, meille kaikille tekee varmasti hyvää se, että näillä näkymin koronarajoitukset ovat pikku hiljaa poistumassa ja pahin kurimus alkaa olla voitettu. Toivotaan että omikron on se virusmuunnos, joka tekee pandemiasta tavallisen epidemian. Riskiryhmiä on edelleen jatkossakin suojattava, rokotukset otettava ja huolehdittava käsihygieniasta, mutta ehkäpä jo maaliskuussa saamme elää ilman rajoituksia. Se kelvannee meille kaikille?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaisten kammoksuma termi kaukaa menneisyydestä eli suomettuminen nousi vahvasti esiin Euroopan medioissa, kun Ranskan presidentti Macronin kerrottiin tarjonneen Ukrainalle suomettumista yhtenä keinona välttää sota Venäjän kanssa. Macron ehti jo kieltämään koko termin käytön, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kuten kaikki varmasti muistamme, niin termillä suomettuminen tarkoitettiin Suomen alistumista Neuvostoliiton tahtoon ja poliittiseen ohjaukseen. Ja käytännössä sitähän Suomen ulkopolitiikka pitkälti oli aina 50-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin koko Neuvostoliitto romahti. Jotkut ovat kutsuneet aikakautta myös ehkä hieman paremmin kuvaavalla termillä ”rähmällään oleminen”.

Suomelle vanhan termin putkahtaminen esille keskelle kiivainta eurooppalaista kriisiä on ymmärrettävästi kiusallista, sillä Suomi on varsin selkeästi ollut sillä kannalla, ettei Venäjä voi kieltää toisen valtion liittymistä mihinkään liittoon, sillä jokaisella valtiolla on oltava suvereniteetti omissa asioissaan ja päätöksissään. Lisäksi presidentti Niinistö on ollut vahvasti esillä tavaten ja keskustellen niin Putinin, Bidenin kuin muidenkin Euroopan johtajien kanssa. Suomea on pidetty esimerkkinä siitä, miten Venäjän ja Putinin kanssa voi tulla toimeen perääntymättä kuitenkaan omista vaateistaan. Onhan Suomi Venäjän naapurimaana liittynyt EU:hun, pitää yllä suhteellisesti suurta sotavoimaa ja toimii tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa olematta sen jäsen. Miksi tätä ei sallittaisi myös Ukrainalle? Miksi Venäjän pitäisi saada päättää Ukrainan asioista?

Putinin taktiikkana on koko ajan ollut se, että Venäjä ei uhkaa ketään, mutta Nato suunnittelee Ukrainan valloitusta. Tätä sanomaa Venäjän oma propagandakoneisto toistaa maan medioissa päivittäin. Kukaan ei varmuudella tiedä, suunnitteleeko Putin oikeasti Ukrainan valloitusta, vai onko kyseessä vain taktinen peli, jossa Venäjä haluaa alleviivata omaa merkitystään maailman politiikassa. Seuraavaksi Venäjä on vahvasti hakemassa Kiinasta itselleen selkänojaa ja kumppania Natoa ja USA:ta vastaan.

On muuten uskomatonta, että vaikka maailma on kärvistellyt jo pari vuotta maailmanlaajuisen pandemian kourissa, niin Putinin ainoa ongelma tuntuu olevan Ukraina. Tilanne maailmalla on äärimmäisen kireä, mutta tuskinpa kukaan uskoo sodan mahdollisuuteen. Se olisi kaikkein huonoin vaihtoehto ja varmuudella siinä ei kukaan voittaisi. Onneksi kaikki asianosaiset ovat selkeästi ensisijaisesti turvautumassa vuoropuheluun ja diplomatiaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Meidän kaikkien penkkiurheilijoiden juhlaviikot ovat taas käsillä, kun tällä viikolla Kiinan Pekingissä käynnistyvät talviolympialaiset. Urheilun lisäksi näiden kisojen kohdalla ovat puhuttaneet ennen kaikkea ihmisoikeuskysymykset ja korona. Jopa niin paljon, että nähtäväksi jää, muistetaanko nämä kisat ainoastaan näistä kahdesta asiasta. Kiinan ihmisoikeusasiat ovat tunnetusti huonolla tolalla ja monet maat eivät lähetä paikan päälle valtiojohtoaan, kuten normaalisti tapana on. Suomen kulttuuriministeri Antti Kurvinen oli kyllä lähdössä kisavieraaksi, mutta vetäytyi kuitenkin aivan viime metreillä matkasta.

Vaikka ihmisoikeudet ovatkin erittäin tärkeä asia, en ole ihan varma ovatko urheilukisat ja varsinkaan olympialaiset juuri se oikea paikka ottaa esille näitä kysymyksiä? Näin urheiluhullun idealistin mielestä politiikka pitäisi mielestäni poistaa urheilusta kokonaan, mutta se tuskin on nykypäivänä mahdollista. Tämä asia voitaisiin kiertää kaukonäköisesti niin, ettei kisoja yksiselitteisesti annettaisi sellaisille maille järjestettäväksi, joilla ihmisoikeusasiat eivät ole kunnossa. Käytännössä se on mahdotonta, sillä kansainväliset urheiluliitot lajissa kuin lajissa ymmärtävät kyllä rahan päälle ja ihmisoikeuskysymykset saavat väistyä, kun tarjolla on valtava nippu rahaa. Tästä hyvänä esimerkkinä se, että aika paljon isoja urheilutapahtumia on viime vuosina myönnetty ja järjestetty sellaisissa maissa (Kiina, Venäjä, Qatar), joissa ihmisoikeuskysymykset on lakaistu maton alle. Money talks.

Näissä kisoissa kuitenkin jopa ihmisoikeuskysymykset jäävät koronan varjoon. Voimasuhteet eri lajeissa muuttuvat alati, kun koronaan sairastuneet urheilijat joutuvat jättämään kisat väliin. Niinpä Pekingissä voidaankin nähdä todella yllättäviä voittajia ja mitalisteja. Joidenkin maiden valmennuksesta onkin jo kuulunut soraääniä ja jopa kisojen olympia-arvoakin kyseenalaistettu, kun vaikuttaa siltä, että lajissa kuin lajissa saatetaan nähdä melkoiset arpajaiset sen suhteen, ketkä urheilijoista ovat terveitä, kun kilpailut alkavat. Pekingissä urheilijoiden kupla on varmasti kiinalaiseen tapaan rakennettu viimeisen päälle, mutta varsinkin tämä uusi omikron-variantti tuntuu luikertelevan sisään minkälaisiin kupliin tahansa. Tällä hetkellä suurin koronapaini löytyy Norjan hiihtojoukkueesta, mutta pahoin pelkään, että kisojen aikana koronaa tullaan tapaamaan jokaisen maan joukkueessa.

Toivon kuitenkin, että pääosin kupla toimii ja kisat saadaan vietyä turvallisesti läpi. Ja ennen kaikkea toivon, että pääosassa on itse urheilu ja urheilijat, ei politiikka, eikä korona. Laskeskelin näin etukäteen, että Suomi kokoaa kisoista seitsemän mitalia. Yksi kulta, yksi hopea ja viisi pronssia. Saas nähdä toteutuuko ennustukseni?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomen ensimmäisen aluevaalin äänestysprosenttia on kauhisteltu. Äänestäjistä vain 47,5% vaivautui vaaliuurnille antamaan äänensä. Kieltämättä onhan äänestysprosentti, joka jää alle 50%, aina kammottava. Sehän tarkoittaa sitä, että enemmistö äänioikeutetuista ei ole kertonut mielipidettään. Perussuomalaisten puheenjohtaja Purra kyseenalaisti vaalien jälkeisissä tunnelmissa jopa sen, onko tämä enää demokratian mukaista? Tässä saattoi kuitenkin olla takana enemmänkin se, että monien mielestä juuri perussuomalaisten kannattajat olivat niitä jotka jäivät kotiin. Ihmisillä on kuitenkin oikeus olla äänestämättä ja vaalitulos on aina pätevä, on äänestysprosentti sitten miten alhainen tahansa. Esimerkiksi muutaman vuoden takaisissa EU-vaaleissa äänestysprosentti oli vain hieman yli 42%. Ei silloinkaan panikoitu demokratian tilasta sen enempää, eikä siihen ole syytä nytkään, sillä alhaiseen äänestysintoon oli tällä kertaa monta hyvää syytä.

Itse olin varautunut jopa hieman huonompaankin äänestysprosenttiin, sillä jo koronan runtelemien kuntavaalien 55%:n äänestysinto antoi osviittaa tähän suuntaan. Siihen kun lisätään se, että aluevaalit pidettiin ensimmäistä kertaa ja monille äänestäjille ja ilmeisesti myös joillekin ehdokkaillekin, oli hieman epäselvyyttä siitä, mistä oikein äänestetään, voidaan äänestysintoa pitää jollain tapaa edes kohtuullisena. Ja olihan vaalien ajankohta todella huono. Äänestysnumerot saatiin joulun aatonaattona ja kampanjat käynnistyivät vasta toden teolla loppiaisen jälkeen. Lisäksi koronan vuoksi ehdokkaat eivät päässeet tapaamaan äänestäjiään toreille, joten haasteita toden totta riitti.

Aluevaalien jälkeen on yritetty linjata sitä, miten tulos voisi antaa osviittaa vuoden päästä pidettäviin eduskuntavaaleihin. Väitän, että aluevaalien tulos ei millään tavalla tule näkymään eduskuntavaaleissa, sillä selkeästi äänestäjät aluevaaleissa halusivat äänestää valtuustoihin sote-alan asiantuntijoita ja varsinkin se, että Helsinki ei näissä vaaleissa äänestänyt lainkaan, näkyy selkeästi tuloksissa.
Eduskuntavaaleissa kokoomus ja demarit pitänevät suurin piirtein pintansa, mutta oletettavasti keskustan ääniosuus pienenee ja perussuomalaisten ja vihreiden kannatus palaa selkeästi kaksinumeroisiin lukuihin. Tämä jo pelkästään sen vuoksi, että Helsinki on mukana ja äänestysprosentti noussee jopa noin 25 prosenttiyksikköä. Se tietää sitä, että vuoden 2023 eduskuntavaaleissa on peräti 1,2 miljoonaa uutta ääntä jaettavaksi, jos verrataan tämän vuoden aluevaaleihin. Se on kuulkaas ystävät niin iso äänipotti, että sillä käännetään voimasuhteita suuntaan jos toiseenkin.

Toivottavasti alhainen äänestysprosentti kuitenkin herätti meidät huomaamaan, että äänestäminen on tärkeää. Se on yksinkertaisesti demokratian kulmakivi ja sen merkityksen usein huomaa vasta sitten, kun sen menettää. Kaikissa maissa ei järjestetä tänä päivänäkään vapaita vaaleja, joten pidetään huoli siitä, että jatkossa käymme antamassa äänemme ja pidämme siten omalta osaltamme huolen siitä, että demokratia toteutuu.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi