Arkistot: Pääkirjoitukset

Suomen seuratuin ja suosituin kilpailusarja eli SM-liiga starttasi tällä viikolla. Startti ei ollut lahtelaisittain kovin onnistunut, sillä viime kauden finaalivastustajamme ja Suomen mestari Tappara oli edelleen kovempi kuin lahtelainen pelikaaniparvi.

Viime keväänä hurja lätkäkuume valtasi Lahden ja hävitty finaalisarja vain nostatti odotuksia tälle kaudelle, niin pelaajien, toimiston kuin kannattajienkin mielissä. Pelicans onkin tällä kaudella uudenlaisessa tilanteessa. Useasti pelikaanit on rankattu etukäteisarvioissa sijoille ynnä muut, mutta tälle kaudelle lahtelaisjengi on rankattu monissa arvioissa TOP 4 joukkueeksi. Myös Pelicans on asettanut tavoitteeksi mestaruuden, joka on lahtelaisella mittapuulla harvinainen odotusarvo. Toisaalta, nyt jos koskaan kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa. Tästä kertoo viime vuoden voitollinen yli 700 000 voitto myös taloudellisella puolella. Ja kyllähän Pelicans on kauteen satsannutkin. Pelaajabudjettia on nostettu 350 000 euroa ja on puhuttu, ihan syystäkin, kaikkien aikojen lahtelaisjoukkueesta.

Paljon taitoa ja osaamista menetettiin mm. Bartosakin, Jasekin, Kangasniemen, Erosen ja Vilenin lähdettyä, mutta tilalle on saatu, jos mahdollista, vielä kovempia ja meritoituneempia pelaajia. Jos viime kaudella pelaajistossa oli paljon potentiaalia, niin nyt se on korvattu kokemuksella ja jo valmiiksi kovilla tekijöillä. Esimerkiksi nimet Lasch, Jordan, Olkinuora, Carlsson ovat sellaisia pelaajatyyppejä, ettei Lahdessa olisi vuosi sitten edes osattu uneksia heidän kurvailevan Isku Areenan jäällä muuta kuin vastustajan nutussa.

On hienoa, että vihdoinkin Lahdessa uskalletaan sanoa ääneen, että mestaruutta tavoitellaan, aikaisemmin ollaan oltu mukana lähinnä vain osallistumassa. Matka on kuitenkin pitkä ja liiga varsin laadukas ja tasainen sarja. Mitä vain voi tapahtua ja sehän on juuri urheilun suola. Pelejä ei voiteta kokoonpanoja vertailemalla, vaan ainoastaan pelaamalla pelit kaukalossa. Varmaa paikkaa mitalipeleihin ei ole millään joukkueella ja mitään taetta ei siihen ole, että Pelicansin peli lähtee rullaamaan yhtä hienosti kuin viime kaudella. Yksikään joukkue ei tällä kaudella tule aliarvioimaan Pelicansia, kuten saattoi vielä viime kaudella olla.

Lahtelaisten onneksi kovempiakin ennakkosuosikkeja sarjaan löytyy, joten mestaruuspaineet eivät pitäisi pitäisi liikaa painaa pelaajien harteilla. HIFK on pistänyt pöytään all-in ja stadilaisille ei kelpaa mikään muu kuin mestaruus. Heti perässä mestaruussuosikiksi jonottavat tamperelaiset kilpaveikot eli Tappara ja Ilves. Tällä kaudella uskon, että Ilves on vihdoinkin se vahvempi tamperelainen. Entä mitä tekee Kärpät? Voiko pohjoisen jättiläinen enää alisuorittaa? Entäpä sitten TPS, Lukko ja Jyp? Olisiko niistä yllättäjiksi?

Pelicans on kasannut joukkueen, jolla on kaikki mahdollisuudet olla kauden päätteeksi se joukkue, joka viimeisenä nostaa kädet ylös. Pidetään me lahtelaiset lätkäfanit huolta siitä, että käydään peleissä ja kannustetaan omaa turkoosia joukkuettamme. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kertakäyttökulttuuri on asia johon törmää päivittäin. Tähän ilmiöön liittyen löysin netistä vanhan, mutta erittäin mielenkiintoisen dokumentin nimeltään hehkulamppuhuijaus, jossa kerrottiin, että useimmat tavarat voisivat kestää moninkertaisesti sen ajan, mitä ne nyt kestävät. 1920-luvulla syntyi kartelli, joka päätti kuinka pitkään lamppu saa toimia. Näin lisättiin kysyntää ja käytäntö levisi myöhemmin myös muihin tuotteisiin. Meistä jokainen on varmasti huomannut, että kodinkoneiden keskimääräinen käyttöikä on nykyään noin 2-5 vuotta, kun vielä edellinen sukupolvi saattoi käyttää samaa pesukonetta jopa 25 vuotta!

Monet pienkoneet ovat tänä päivänä käytännössä kertakäyttölaitteita, koska niiden korjaaminen on tehty kannattamattomaksi tai mahdottomaksi. Kuluttaja törmää usein tilanteeseen, ettei laitetta voi korjata, koska varaosia ei ole saatavilla tai korjaaminen tulisi liian kalliiksi, joten kuluttajalle jää ainoaksi ratkaisuksi ostaa uusi laite. Valmistajat siis tekevät tahallisesti kodinkoneista ja elektroniikasta helposti hajoavia päästäkseen taas myymään uutta romua tilalle. Tätä kutsutaan suunnitelluksi vanhenemiseksi.

Yhdysvaltalainen muotoilija Brooks Stevens keksi kyseisen käsitteen 50-luvulla. Hän teesinsä oli, että pitää ”juurruttaa ostajaan halu saada jotain hieman uudempaa, hieman parempaa ja hieman nopeammin kuin on välttämätöntä”. Tuo lause pyörittää maailmaa yhä tänäkin päivänä.
Yksittäinen laite ei ole iso ympäristöhaitta, mutta laitteiden määrä on kasvanut dramaattisesti ja käyttöikä lyhentynyt, mikä aiheuttaa lisääntyvää ympäristökuormitusta ja pian hukumme roskaan.

Sama kertakäyttökulttuuri on nähtävissä nykyään myös vaatebisneksessä, jossa ihmiset tilaavat netistä vaatteita toiselta puolelta maailmaa kotiinsa sovittaakseen niitä ja palauttavat sitten ne takaisin sinne toiselle puolelle maailmaa, jos vaatteet eivät sovikaan. Käytännössä koti on siis muuttunut sovituskopiksi. Todennäköisesti palautettuja vaatteita ei enää myydä eteenpäin, vaan ne heitetään roskiin? Ja roskaaminen jatkuu ja jatkuu…

Taloudellisen kasvun tarkoitus ei ole tarpeiden tyydyttäminen vaan kasvu itsessään, mutta miten onnistuu jatkuva rajaton kasvu rajallisella maapallolla? Mihin tämä kertakäyttökulttuuri meidät lopulta johtaa? Miettikääpä sitä…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahti on uuden edessä. Lahden kaupunginjohtajana 5 vuotta toiminut Pekka Timonen on tänään aloittanut työt Vantaan kaupunginjohtajana ja Lahti kaipaa nyt kipeästi uutta, dynaamista ja osaavaa kaupunginjohtajaa Timosen tilalle. Timonen on kerännyt paljon kiitosta työpanoksestaan Lahden hyödyksi, jopa niin paljon, että tulevalla uudella kaupunginjohtajalla onkin varsin suuret saappaat täytettävänään. Timosen aikana saatiin Lahteen mm. yliopisto ja uusia, isoja ja työllistäviä yrityksiä, oltiin Euroopan ympäristöpääkaupunki ja kaupungin arvostus nousi kaikilla mittareilla ja erilaisia ranking-sijoituksia seuraamalla. Toki osa näistä saavutuksista oli jo ollut aiemmin ikään kuin prosessissa, mutta toteutuivat vasta Timosen aikana. Ja kyllähän Timonen paljon positiivista värinää aikaan kaupungissa saikin, sitä ei käy kiistäminen. Oikeastaan ainoa epäonnistuminen kävi KymiRingin kohdalla, johon hirttäytyminen oli iso virhe, mutta isossa kuvassa Timosen aika Lahden kaupunginjohtajana oli varsin mallikas suoritus.

Lahden kaupunginjohtajahaussa on nyt kutsuttu seitsemän henkilöä haastatteluihin. Näistä lahtelaisille ja varsinkin lahtelaisille päättäjille ja virkamiehille ennestään tuttuja ovat ainakin Lahden entinen kehitysjohtaja Josè Valanta ja Lahden teknisen ja ympäristötoimialan entinen toimialajohtaja Matti Kuronen. Kaupungin- tai kunnanjohtajan kokemusta löytyy Rinna Ikola-Norrbackalta, joka on Asikkalan kunnanjohtaja ja Johanna Luukkoselta, joka on Hyvinkään kaupunginjohtaja. Niko Kyynäräinen on Turun kaupungin elinvoimajohtaja, Jorma Haapanen on entinen Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen valmistelujohtaja ja Kotkan kaupungin entinen palvelujohtaja ja Antti Lassila on Rovaniemen sivistys- ja hyvinvointipalveluiden toimialajohtaja.

Kaupungintalolta on todettu hakijajoukon olevan laadukas, mutta itse ainakin etukäteen odotin hieman kovempia nimiä hakuprosessiin. Ilmeisesti kaupunginjohtajan titteli ei ole se kaikkein mediaseksikkäin toimi haettavaksi? Odotin, että joku alueemme nykyisistä tai entisistä kansanedustajista olisi paikkaa hakenut, mutta näihin hakijoihin on nyt tyydyttävä.
Jos veikata haluaa, niin kannattanee laittaa lanttinsa likoon jo ennakkoon tuttujen nimien puolesta eli Valanta ja Kuronen. Tosin en tiedä, minkälainen maine heillä on johtajina kaupungintalolla virkamiesten ja päättäjien keskuudessa. Entä olisiko nyt Lahdessa aika kypsä ensimmäiseen naispuoliseen kaupunginjohtajaan? Jotain johtopäätöksiä voidaan tietenkin vetää siitä, että ehdokkaat Kuronen, Kyynäräinen ja Luukkonen ovat antaneet suostumuksensa virkaan, eivät siis ole varsinaisesti hakeneet virkaa. Käsittääkseni heidät on Lahden kaupunki pyytänyt mukaan hakuprosessiin? Tässäkö on se todellinen kaupunginjohtajakilvan kärkikolmikko?

Haastattelut on tarkoitus pitää tiistaina 5. syyskuuta. Tavoitteena on, että kaupunginvaltuusto valitsee Lahden kaupunginjohtajan 2. lokakuuta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Paljon on viime vuosina puhuttu paperisen lehden kuolemasta. Sitä on ennusteltu tapahtuvaksi jo vähintään viimeiset 20 vuotta. Kun internetin ihmeellinen digitaalinen maailma avautui aikanaan 90-luvulla keskivertokansalaisille, oli se lähtölaukaus paperisen lehden alasajolle. Yllättävän pitkään on paperinen lehti kuitenkin sinnitellyt markkinoilla, vaikka haasteet ovat isoja. Yksi suurimmista haasteista on uutisoinnin nopeus, jossa digitaalinen media pesee perinteisen lehden 100-0. Miksi kukaan maksaisi uutisista paperilehdessä, kun on lukenut ne samat uutiset netistä jo edellisenä päivänä? Nykyään kuluttajat vaativat nopeaa uutisointia ja nettilehtien uutisointi tapahtuu tänä päivänä melkeinpä suurelta osin täysin reaaliajassa.

Toinen printtimedian iso haaste on kasvavat kulut. On selvä, että digitaalisessa lehdessä ei ole lainkaan paino- eikä jakelukuluja. Printtipuolella nuo kulut ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Eikä tämä fyysisen tuotteen katoaminen tietenkään isossa kuvassa ole pelkästään median yksinoikeus. Digiin siirtyminen on ollut vauhdissa myös muualla. mm. kirjat ovat siirtyneet äänikirjoiksi ja äänilevyt striimeiksi. Pankissa ei enää käydä, koska liki kaikki toiminnot voit hoitaa verkossa jne. Tässä piilee myös vaara. Esimerkiksi paperilehdestä luopuminen vähentää uutisten saatavuutta. Ne, jotka eivät lue uutisia verkosta, jäävät muutoksen myötä helpommin uutisten tavoittamattomiin. Samoin käy ihmisille, jotka eivät halua tai osaa käyttää nettiä. Miten hoidat asiasi, kun aina kerrotaan ohjeeksi, että mene nettiin?

Viime aikoina printtimediaa on karsittu kovalla kädellä ympäri maata, kun useat isot lehdet ovat ilmoittaneet lopettavansa sunnuntainumeronsa paperiversiot. Ilkka-Pohjalainen kertoi maaliskuun lopulla luopuvansa sunnuntain paperilehdestä säästösyistä. Aiemmin tänä vuonna samaan ratkaisuun ovat päätyneet muun muassa Joensuun seudulla ilmestyvä Karjalainen sekä Oulun seudulla ilmestyvä Kaleva. Mediakonserni Keskisuomalainen suunnittelee useiden lehtiensä tilattavien paperilehtien ilmestymispäivien vähentämistä osana tehostamisohjelmaansa.

Kohtalaisen varmaa on se, että joku kaunis päivä se viimeinenkin paperilehti lopettaa, mutta uskon, että nimenomaan ilmaisjakelulehti, kuten Omalähiö, on se elinvoimaisin lehtityyppi, joka säilyy pisimpään paperisena. Tottahan toki mekin olemme satsanneet nettisivuihin ja näköislehteen, mutta päätuotteemme on edelleen se paperinen Omalähiö, joka jaetaan kerran viikossa luukkuihin. Ilmaisjakelulehdet eivät perustu päivän shokkiuutisiin, vaan mielenkiintoisiin juttuihin, hyviin kolumnisteihin ja ennen kaikkea paikallisuuteen. Lisäksi ehkä tärkein seikka on se, että saat sen luukustasi täysin maksutta. Ilmaisjakelulehtien suurin tulevaisuuden kysymys on se, kuinka pitkään lehtitoiminnan mahdollistavat mainostajat uskovat printtimedian toimivuuteen mainoskanavanaan? Siinä vaiheessa, kun mainostajatkin siirtyvät pelkästään nettiin, voidaan myös ilmaisjakelulehdet siirtää historian lehdille museoon.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vielä kesäkuun alussa kirjoitin siitä, kuinka yllättävän vähän kiinnostusta on osoitettu tulevaan presidentinvaaliin, niin puolueissa kuin mediassakin. Nyt kun kesälomat on saatu vietettyä, on presidenttikilpakin lähtenyt käyntiin ihan eri volyymilla. Mukaan kisaan ovat viime viikkoina hypänneet ns. isoista ehdokkaista Jussi Halla-aho, Mika Aaltola ja viimeisimpänä Alexander Stubb. Demareiden presidenttiehdokas tulee olemaan Jutta Urpilainen, mutta hänen lopullista ehdokkuuttaan saamme vielä odotella pitkälle syksyyn. Todennäköisenä pidetään myös Li Anderssonin lähtemistä mukaan. Kun tuohon joukkoon lisätään jo aikaisemmin ehdokkuudestaan ilmoittaneet Haavisto, Rehn, Väyrynen ja Harkimo, niin varmaa on, että tulemme saamaan varsin tasaväkisen ja mielenkiintoisen presidentinvaalin ensi vuoden alussa.

Kysymys on ensi kädessä siitä, keillä ehdokkaista on mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, sillä kohtalaisen varmaa on tällä hetkellä se, ettei kukaan ehdokkaista tule saamaan ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin äänisaalista. Porvariehdokkaat Stubb, Aaltola ja Rehn tulevat syömään toisiltaan ääniä ja tämä taas nostaa Halla-ahon mahdollisuuksia nousta toiselle kierrokselle. Yhtä varmaa kuin se, että perussuomalaiset äänestävät varmuudella ”mestariaan”, on se, että Halla-aho aiheuttaa varmasti paljon myös ”en voisi äänestää” -mielialaa muiden puolueiden kannattajissa. Aaltolan etu vaalissa on se, ettei hänellä ole muihin ehdokkaisiin nähden verrattuna minkäänlaista painolastia puoluepolitiikasta. Toisaalta, mitä Suomen kansa oikeastaan tietää Mika Aaltolasta ja hänen ajatusmaailmastaan? Stubb ja Rehn ovat kyllä kansainvälisiä ja ilmeisen osaavia ihmisiä, mutta riittääkö karisma Suomen kansalle? Vaalissahan on kyse mielestäni kaikkein eniten uskottavuudesta ja henkilökohtaisesta karismasta. Joko sitä on tai sitten ei. Sitä ei voi kirjoista oppia.

Entäpä sitten vihervasemmiston puoli? Sillä puolella kilpailua tuntuu olevan paljon vähemmän ja kaikki tuntuukin olevan pedattu Pekka Haavistolle. Ainakin toiselle kierrokselle asti. Urpilainen tai Andersson eivät ole uhka Haavistolle ja voin hyvin kuvitella, että niin demareiden kuin vasemmistonkin on helppo äänestää Haavistoa toisella kierroksella.

Sellainen tunne on, että jos joku nyt saisi Niinistön ehdolle kolmatta kertaa, niin luulenpa että Sauli tälläkin erää vetäisi jo ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatuksen. Niinistö on ollut hyvä presidentti, mutta demokratian kannalta on hyvä, että presidentin kaudet on rajattu kahteen. Me suomalaiset haluamme selkeästi vahvan presidentin, liekö sitten Kekkosen peruja? Kuka ehdokkaista olisi sitten sellainen? Odotan suurella mielenkiinnolla ensimmäisiä tenttejä, joissa mukana ovat kaikki ehdokkaat.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Juuri kun lahtelainen palloiluväki alkoi ihan oikeasti uskomaan, että Kisapuiston stadion vihdoin ja viimein noin 70 vuoden odottelun jälkeen toteutuu, on mattoa taas viime aikoina vedetty jalkojen alta ihan tosissaan. Ensin uusi uljas stadion-suunnitelma muuntautuikin vain uudeksi pääkatsomoksi ja viimeisin takaisku tuli, kun tarjouksen tehneet rakennusfirmat molemmat ylittivät pyydetyn enimmäishinnan. Sehän tarkoittaa uutta kilpailutusta ja karsimista kustannuksista. Tämä taas tietää sitä, että uuden pääkatsomon rakentaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Uutena tavoitteena on mainittu vuosi 2026, mutta kuka enää jaksaa uskoa siihen, että uutta pääkatsomoa, saati sitten ihan oikeaa jalkapallostadionia saadaan Lahteen ennen 2030-lukua, jos silloinkaan? Varsinkin kun tiedetään, että Lahti on hakenut ja tulee myös saamaan hiihdon MM-kisat vuodelle 2029, joka tietää sitä, että liikunta- ja urheilupaikkojen kunnostamiseen varatut kaupungin rahat tulevat menemään hiihtostadionin kunnostamiseen seuraavina vuosina. Lahdessa hiihto ja mäkihyppy on aina mennyt jalkapallon ohi vai pitäisikö sanoa, että kävellyt yli jalkapallon.

On naurettavaa, että kaupunki ei halunnut urheiluhalliyhdistyksen aikanaan rakentavan Lahteen jalkapallostadionia, sillä se haluaa kuulemma itse hallinnoida kaupungin tärkeitä liikuntapaikkoja. Jos homma olisi annettu aikoinaan urheiluhalliyhdistyksen tehtäväksi, olisi stadion ollut pystyssä jo vuosia. Täysin käsittämätöntä on ollut kaupungin vatulointi Kisapuiston tiimoilta jo vuosikymmenet. Ainoa asia mikä on tapahtunut vauhdilla kyseisessä projektissa, on uskomattoman ruma ja alueeseen täysin sopimaton iso pysäköintihalli, joka blokkaa läheisten talojen näkymät. Silläkö oli se suurin kiire? Eikö ensin pitäisi olla stadion, jonne ihmiset tulevat autoillaan ja sitten vasta se pysäköintitalo? Mielenkintoista on myös se, että kun vuosikymmenet on suunniteltu Kisapuiston aurinkokatsomon kattamista, niin aina on vedottu siihen, että historiallista museota ei saa blokata ja siihen vedoten on aurinkokatsomo jätetty kattamatta. Eikö tuo iso ja ruma pysäköintitalo blokkaa koko alueen?

On tullut selväksi, ettei kaupungintalolta katsottuna FC Lahti ja jalkapallo ole niin mediaseksikäs yhdistelmä kuin jääkiekko ja Pelicans -kombinaatio. Lahden valtuustossa innostuttiin ja kohistiin viime keväänä enemmän tulevasta uudesta monitoimihallista kuin Kisapuiston stadionista koskaan. Monitoimihallia pidetään jo itsestäänselvyytenä, jonka ainoa epäselvä asia on sijainti. Jääkiekko toki ansaitsee sekin hyvät olosuhteet, mutta jalkapallo on odottanut niitä hyviä olosuhteita jo 70 vuotta. Lahti haluaa kuulemma profiloitua tulevaisuudessakin urheilukaupunkina, siksi onkin todella outoa, että lahtelaista pääsarjajalkapalloa pelataan edelleen surkeissa oloissa. Hiihtostadion on oikein hyvä hiihto- ja yleisurheilustadion, mutta jalkapallostadioniksi siitä ei ole. Tämän tietävät kaikki lahtelaiset, jotka pelejä käyvät katsomassa. Perinteitä tihkuva Lahti-futis ansaitsee stadioninsa ja Lahdessa se jalkapallon todellinen ja ainoa koti on aina ollut Kisapuisto.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ismo Alanko on tehnyt kappaleen, jossa lauletaan ”Mä kuljen kriisistä kriisin, enkä löydä apua”. Kyseinen kappale voisi hyvin kuvailla myös Petteri Orpon hallituksen alkutaivalta, sillä kohuilta ja kriiseiltä ei ole vältytty.

Jo hallitusneuvottelut olivat historiallisen pitkät ja olisi voinut kuvitella, että edes ne hallituksen arvot olisi siinä ajassa saatu sovittua ja samalla hieman käytyä läpi tulevaa ministerilistaa. Onkohan jollain luurankoja kaapissa? On outoa, että Orpolle on tullut yllätyksenä se, että perussuomalaisten kirjoituksista, niin netissä kuin muuallakin mediassa, löytyy niin paljon ilmiselvää rasismia. Kyllähän suurin osa näistä persuministereiden kirjoituksista on ollut esillä jo aikaisemminkin.

Yhtä hämmästyneitä tuntuvat olevan myös muut hallituspuolueet. Eivätkö he ole olleet samassa eduskunnassa perussuomalaisten kanssa jo vuosia? Eikö persujen retoriikka ole tullut kaikille selväksi jo vuosia sitten? Jonkinlainen kaksinaismoraalin haju leijailee vahvasti kokoomuksen, rkp:n ja kristillisdemokraattien lausuntojen yllä, kun he ovat näitä persuministereiden vanhoja kirjoituksia kommentoineet. Kyllä me tiesimme nämä kirjoitukset, mutta toivottiin, etteivät ne ala mediassa leviämään? Hieman sama kuin strutsi upottaa päänsä hiekkaan, kun tulee tiukka tilanne. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, on hyvä meriselitys, joka tuntuu kelpaavan moneen tilanteeseen.

Perussuomalaiset ministerit ovat kuitanneet kirjoittelut vähättelyllä ja sillä, että kirjoitukset ovat jo vuosia vanhoja. Ministeri Junnila joutui tosin eroamaan vain 10 päivää siitä, kun hänet oli ministeriksi valittu, sen verran selkeät yhteydet hänellä oli äärioikeiston toimintaan aina viime vuosiin asti, joten sitä ei Orpokaan voinut katsoa sormien läpi. Sen jälkeen on saatu muutama nihkeä anteeksipyyntö. Tosin anteeksipyyntö on yleensä koskenut lähinnä sanavalintoja, ei ajatusta siellä takana. Toisin sanoen, en sanoisi noin enää, mutta sisimmässäni kyllä ajattelen edelleen noin. Näinkö siitä rasismista irtisanoudutaan?

Hallituspuolueet ovat linjanneet koko hässäkän median ajojahdiksi, jota oppositio masinoi. Tosin se sama media vielä vuosi sitten ilakoi Sanna Marinin jauhokohuista ja aamiasmuroista, joten kyllä medialle aina kohujutut kelpaavat, oli puoluekanta mikä hyvänsä. Surullista on tietenkin se, että näistä kohuista kärsii jo maamme maine ulkomailla.

Ikävintä mielestäni on kuitenkin se, että jenkeistä tuttu vastakkainasettelu ja kahtiajako on rantautunut myös meille. Silloin aika harvoin mikään hyväkään asia etenee, kun hiekkaa viskotaan rattaisiin ihan vaan periaatteen vuoksi. Suomessa on ollut perinteisesti aika hyvä yhteistyön henki, mutta tuntuu, että siitä on jäljellä enää kauniit muistot.

Edellinen pääministeri saatiin aina huumetestiin asti, kun silloinen oppositio (nykyinen hallitus) ja media painostivat. Saas nähdä miten Orpo tästä omasta testistään selviää, sillä kyllähän toimintakykyinen hallitus olisi maallemme ensiarvoisen tärkeä asia.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Seuraavien neljän viikon kohdalla kalenterissani lukee isolla sana ”LOMA”. Kiva juttu, mutta mitä ihmettä sitä sitten lomallaan tekisi? Pitäisikö varata äkkilähtö etelään vai kiertää vain kotimaata? Riippuu tietenkin säästä. Toisaalta, johan tässä kesäkuussa sai nauttia lämmöstä. Menisikö mökille vai vuokraisiko asuntoauton? Käydäänkö sukulaisissa vai vietetäänkö loma vain perheen kesken? Mitäs jo oltaisiinkin kaupungissa koko loma vai pitäisikö sittenkin kiertää festareita ja erinäisiä kesätapahtumia? Suunnatakko Ruisrockiin vai Savonlinnan oopperajuhlille?

Loma pitää sisällään niin suuren määrän erinäisiä odotuksia, että moni pakahtuu jo alkuunsa niiden alle. Monien mielestä kesäloman pitäisi olla aina ikimuistoinen ja sellainen, että sitä olisi sitten talven pimeinä iltoina kiva muistella. Melkoinen guru saa olla, että saa koko perheen lomatoiveet toteutettua neljässä viikossa ja luulenpa ettei sitä kannata edes yrittää. Monella lomaan liittyvät suorituspaineet ovat maksimissaan ja stressi korkealla, vaikka loman vaikutus pitäisi olla juuri päinvastainen. Esimerkiksi avioerotilastoissa on elo-syyskuussa piikki, sillä eniten erotaan juuri kesälomien jälkeen. Suurin syy ei ehkä kuitenkaan ole epäonnistuneessa lomassa, vaan siinä, että lomalla pariskunnilla on kerrankin aikaa keskustella/riidellä ne kaikki riidat kunnolla läpi, jotka työ- ja arkikiireiden takia on sysätty syrjään läpi vuoden. Tai sitten, kun kerrankin on yhteistä aikaa, huomataankin, ettei meillä ole enää mitään yhteistä.

No synkistä vesistä niihin iloisempiin. Suomen kesä on pullollaan kivoja kesätapahtumia, isoja ja pieniä, jotka keräävät paljon ihmisiä. Jonkun arvion mukaan kaikissa kesän tapahtumissa käy jopa noin kaksi miljoonaa ihmistä. Se lämmittää suuresti mieltäni, sillä useimmat tapahtumat, varsinkin ne pienemmät, kasataan pitkälti talkoovoimin, verta, hikeä ja kyyneliä vuodattaen. Useimmiten kyseessä on enemmän ”rakkaudesta lajiin”- tyylinen elämys kuin ”rahat pois tyhmiltä kuluttajilta”- riisto. Tukemalla paikallista tekemistä pidät samalla oman asuinalueesi vireänä ja elinvoimaisena. Support your local (Kannata paikallista) – hokema on siis hyvä pitää mielessä tänäkin kesänä, kun miettii lomasuunnitelmiaan. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen upeita elämyksiä ja kivoja tapahtumia.

Pidät käsissäsi Omalähiön isoa kesälehteä, johon olemme keränneet teille kasan kesälomavinkkejä. On lukuisia kesäteattereita, musiikkifestivaaleja, kyläjuhlia jne. Kaiken kaikkiaan tarjolla on paljon mukavaa ajanviettoa niin paisteessa kuin sateessakin juuri teille arvon lomalaiset. Ja ihan tässä lähellä.

Myös me täällä toimituksessa pakkaamme laukkumme ja suuntaamme lataamaan akkuja Suomen suveen neljäksi viikoksi. Tapaamme jälleen elokuun ensimmäisenä perjantaina, kun Omalähiö seuraavan kerran tipahtaa postiluukustasi.

Hyvää kesää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Perjantaina se taas koittaa, nimittäin juhannus ja kaikki siihen liittyvät tuhannet erilaiset traditiot. Koska kaikkien niiden listaaminen olisi tyhmää ja aikaa vievää puuhaa, päätin omahyväisesti juhannuksen kunniaksi listata vain omat juhannustraditioni, ikään kuin itselleni to-do -listaksi, jotta muistaisin varmasti ottaa kaiken irti juhannuksesta perisuomalaiseen tapaan. Listaa saa käyttää, mutta ei ole pakko.

1. Mene mökille. Aito suomalainen viettää juhannuksen vain ja ainoastaan mökillä, satoi tai paistoi. Jotkut epäkelvot suomalaiset väittävät, että myös kaupungissa voi viettää juhannusta. Ei voi. Kyllä jonottaminen kilometrien mittaisessa juhannusruuhkassa on paras tapa startata juhannuksenvietto. Ehdottomasti. Ainahan voi yrittää lähteä aikaisemmin matkaan, mutta jostain syystä se ei vaan koskaan onnistu.

2. Tee vihta ja sauno. Saunominen on iso osa juhannusperinnettä. Sauna pitää olla kuumana koko juhannuksen. Uimassa kannattaa käydä porukalla, niin ne enemmän juhannussimaa nauttineet eivät pääse hukkumaan. Lisäksi muista väitellä siitä, onko kyseessä vihta vai vasta. Vihtahan se muuten on…

3. Grillaa & savusta. Mökillä ainoa oikea ruoanlaittotapa on joko grillaus tai savustaminen. Ainoastaan juntti tekee juhannusruokansa uunissa tai hellalla. Niin ja makkarat tietenkin valmistuvat saunan kiukaalla, missäpä muuallakaan? No, toinen varteenotettava vaihtoehto on paistaa ne juhannuskokossa.

4. Nauti alkoholia kohtuudella. Tämä on ehdottomasti se juhannuksen vaikein tehtävä, sillä juhannusperinteeseen kuuluu kohtuullisen alkoholin nauttimisen lisäksi myös runsas alkoholin nauttiminen. Kyseessähän on kuin veteen piirretty viiva. Missä menee kohtuullisen ja runsaan juomisen raja? Kuka sen rajan määrittelee? Hieman sama kuin yrittäisi piereskellä ripulin aikana tai kisata siitä kuka kuiskaa kovempaa. Erittäin vaikea laji ja jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset.

5. Pelaa mölkkyä tai korttia. Vanha kunnon seurapeli virkistää, kun ei jaksa enää syödä. Juominen kyllä onnistuu mainiosti seurapeliäkin pelatessa. Tosin pistelasku tai pelin seuraaminen vaikeutuu sitä mukaa, kun simajuomat hupenevat. Sitä paitsi mölkky tai korttipeli on oikeasti miljoona kertaa sosiaalisempaa ja mukavampaa toimintaa kuin somessa kivojen juhannuskuvien jakaminen.

6. Tee juhannuskokko. Pääset kätevästi samalla eroon mökin tontilla lojuvista risuista, jotka vaimo pyysi keräämään jo viime syksynä. Älä käytä bensaa sytyttämiseen, siinä voi nimittäin kulmakarvat kärähtää ja tunnelma syttyä liekkeihin ihan eri tavalla kuin etukäteen ajattelit.

7. Juhannustaiat. Kun kuitenkin jossain vaiheessa iltaa ja humalaa olet alasti makailemassa viljapellossa tai saunan takana, niin samaan syssyyn voi tehdä jonkun kivan juhannustaian. Mitään iloa tai hyötyä siitä ei ole, mutta saathan hyvän tekosyyn siihen, miksi makaat ojassa alasti.

8. Muista levätä. Mikään ei ole sen makeampaa, kuin löhöillä riippumatossa tai puutarhakeinussa Suomen suvessa. Pitkän kaavan mukaan juhlittu juhannus vaatii veronsa ja on syytä myös levätä hyvin, ennen kuin hyppää sunnuntaina auton rattiin ja syöksyy paluuruuhkan sekaan. Oma promillemittari kuuluu tässä kohtaa jokaisen autoilijan perusvarusteisiin.

Näillä prinsiipeillä kohti juhannusta, niin kyllä lähtee!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Uutta hallitusta on synnytetty nyt jo 7 viikkoa ja välillä on vaikuttanut siltä että synnytystuskat ovat olleet niin kovat, että mitään ei loppujen lopuksi synny. Nyt näyttää vahvasti siltä, että meillä on kuin onkin uusi hallitus juuri ennen juhannusta. Paljon on ollut vääntöä ja kääntöä suuntaan jos toiseenkin. Päällimmäisenä ohjenuorana on Orpolla ollut säästäminen ja leikkaaminen, sillä niillä vankkureillahan kokoomus ajeli eduskuntavaaleissa komeaan voittoon, joten onhan ne lupaukset lunastettava. Jokainen meistä muistanee 6+3 miljardia -hokeman?

Ja eihän se säästäminen ja leikkaaminen helppoa ole. Neuvotteluista tihkuneiden tietojen mukaan leikkaamaan tullaan mm. asumistuesta, Soten kustannuksista ja kehitysavusta. Eniten kitkaa on löytynyt maahanmuuttopolitiikasta ja kehitysyhteistön leikkaamisesta, lähinnä perussuomalaisten ja Rkp:n kesken, jotka ovat näissä kysymyksissä hyvin pitkälti eri laidoilla. Sote-asiat ovat myös aiheuttaneet paljon pohdintaa, sillä alati kasvavia kustannuksia tulisi jollain tapaa pystyä hillitsemään. Aivan viime metreillä myös kristillisdemokraatit pääsivät näyttämään kyntensä, kun saivat estettyä viinien menemisen päivittäistavarakauppojen hyllyille. Kompromissina kaupan hyllyille saatiin sentään A-oluet.

Pääasia on tietenkin se, että hallitus saadaan muodostettua, eri asia on sitten se, miten puolueet pysyvät ruodussa eli hallitusohjelman sisällä, sillä se tulee sisältämään aika paljon kompromisseja, jotka tulevat aiheuttamaan eripuraisuutta kunkin puolueen sisällä. Varsinkin perussuomalaisten usein aika äänekäs ja somessa jopa räävitön kenttäväki ja eduskuntaryhmä ei varmasti ole tyytyväinen kaikkiin tehtyihin kompromisseihin. Innolla jo odottelen mm. Sebastian Tynkkysen ja Mauri Peltokankaan luonnehdintoja hallitusohjelmasta. Samoin osa Rkp:n edustajista on avoimesti ollut sitä mieltä, ettei tähän hallitukseen olisi kannattanut lähteä mukaan. Aika hyvin tulevaa hallitusta kuvaa Riikka Purran luonnehdinta hallituksen sisäisestä kemiasta: Riittää että syntyy hallitus, rakkauden ja avioliiton haen muualta.

Ainahan hallitukselle pitää joku kiva lempinimi antaa. Virallisempia lempinimiä vuosien varrella ovat olleet mm. punamulta-, sinipuna-, ja sateenkaarihallitus, joista ilmenee heti hallituksen kokoonpano. Sitten on niitä epävirallisia, jopa hieman ivaaviakin nimityksiä, kuten esim. Marinin huulipunahallitus tai Sipilän SSS-hallitus? Tämä nykyinen on tietysti oikeisto- tai porvarihallitus, mutta mikä olisi hyvä epävirallinen lempinimi? Oppositiosta on Orpon hallitukselle värivaihtoehtoina jo väläytetty sinimustaa ja sysimustaa eli kauhean iloiselta ei tuleva hallitus vaikuta ainakaan värien suhteen. Odotellaan vielä hallitusohjelman ja leikkaus- ja säästölistojen virallista julkistamista, jotta nähdään kuinka sysimustalta se tulevaisuus sitten todellisuudessa näyttääkään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi