Kuulun niihin ihmisiin, jotka esimerkiksi Porvoossa tai Raumalla aina hakeutuvat ns. vanhaan kaupunkiin aistimaan upeaa vanhaa tunnelmaa ja ihastelemaan vanhoja, hienosti entisöityjä rakennuksia. Monissa muissakin kaupungeissa vanhaa rakennuskantaa on osattu säästää ja entisöidä ja niille on löydetty monesti uutta käyttöäkin. Toisin on meillä Lahdessa. Lahdessa on onnistuttu purkamaan suurin osa vanhoista hienoista rakennuksista, pois lukien historiallinen museo ja kokonaisena asuinalueena Anttilanmäki. Jos jossain facebook-ryhmässä tykkään käydä, niin se on Lahti ennen ja nyt -ryhmä, jossa on paljon kuvia siitä, kuinka hienoja rakennuksia kaupungissamme on vuosien mittaan ollut. Suurin osa niistä on purettu uuden ja kiiltävämmän tieltä. Tosin, on Lahdessa ollut myös melkoisia kammotuksiakin. Varmasti moni muistaa nykyisen Trion paikalla olleen Centrumin tavaratalon, jota Roopen rahasäiliöksikin ulkokuorensa vuoksi kutsuttiin.

Lahdessa on aina rakastettu uutta ja kiiltävää, kaikki vanha on koettu jotenkin ummehtuneeksi ja ilmeisesti lahtelainen mentaliteetti on se, että vanha on yhtä kuin köyhä? Luulin, että tämä ajatustapa liittyi jotenkin Business City -ajatteluun, että pitää näyttää, että meillä Lahessa kaikki on uutta ja komeaa, mutta sama meno jatkuu edelleen. Tänä päivänä meillä puretaan jo 90-luvulla rakennettuja julkisia rakennuksia. Kuinka huonosti ne on rakennettu, jos ne jo 30 vuodessa ovat tiensä päässä?

Kaupungin strategiana näyttää tällä hetkellä olevan se, että jos jostain rakennuksesta halutaan päästä eroon, se yksinkertaisesti jätetään tyhjilleen niin pitkäksi aikaa, että loppujen lopuksi se on pakko purkaa, koska sen korjaaminen tulisi liian kalliiksi. Annetaan rakennuksen ikäänkuin alkaa itsekseen maatumaan. Hyvä esimerkki tästä on Salinkallion koulu. Kun ensimmäiset merkit huonosta sisäilmasta ilmaantuivat, tehtiin joitain korjauksia, mutta varsin pian keksittiin, ettei koko koulua edes tarvita, kun on mukamas fiksumpaa rakentaa keskustaan koulu, jossa on yli tuhat oppilasta. Mitäpä Lahti tällaisella pikku koululla tekisi? Mitäpä sillä on väliä, että todistetusti isoissa kouluissa myös ongelmat ovat isoja.

Salinkallion koulua ei vaivauduttu edes tyhjentämään, vaan käsityöluokassa roikkuvat seinillä vieläkin työkalut ja käytävillä roikkuvat reliefit ja taulut. Flyygelikin jätettiin vandaalien käsiin tyhjään kouluun. Miksi ihmeessä sitä ei tyhjennetty? Koulua on ylläpidetty noin 100 000 eurolla per vuosi. Miksi on ylläpidetty, jos mitään kunnon suunnitelmaa ei ole ollut olemassakaan tulevaisuutta tai uudelleenkäyttöä varten? Olisiko tässä voitu säästää pitkä penni veronmaksajilta toteamalla heti, että koulua ei aiota korjata, joten puretaan se heti? Mielenkiintoista olisi tietää myös se, onko kaupunki aktiivisesti yrittänyt kaupitella rakennusta yksityisille tahoille? Esimerkiksi yksi näyttävä myynti-ilmoitus kaupungin omilla nettisivuilla? Yksityisellä taholla yleensä innovatiivisuus ja ideointi on huomattavasti kovemmalla tasolla kuin julkisella puolella, koska kyseessä on on omat, eivät veronmaksajien rahat.

No, nyt rakennus on päässyt jo niin huonoon kuntoon, ettei sitä ilmeisesti voida enää pelastaa ja Lahti pääsee pian suunnittelemaan sen purkamista ja tekemään alueelle uutta kaavaa. Eiköhän tilalle saada joku kiva kerrostaloalue? Ja onhan meillä Launeella muitakin vanhoja rakennuksia tyhjillään, joiden kohtalo on epäselvä. Ainakin Launeen päiväkodin rakennuksen tulevaisuus Tapparakadun varressa on hämärän peitossa ja uusimpana tyhjennys- ja purku-uhan alla on Launeen kirjasto eli vanha Lähteen koulu Aurakadulla. Mielenkiintoista nähdä kuinka pitkään näitä rakennuksia pidetään tyhjillään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Muistan hyvin vielä ajan, jolloin SM-liigan aloitusviikonloppu oli massiivinen urheilutapahtuma ja hallit pullistelivat väkeä ympäri Suomen. Tuntui, että koko urheileva Suomi sähköistyi, kun liiga alkoi. Toisin on nyt. Keskiviikkona kaksi kertaa peräkkäin hopeamitalit saalistanut lahtelaisylpeys Pelicans pelasi kauden ensimmäisen kotiottelunsa. Voisi kuvitella, että hype olisi kahden finaalikevään jälkeen tapissaan? No, ei ollut hypeä, oli vain tyhjyyttään kumiseva Isku Areena, jossa katsojia paikalla vähän yli 2200! Tähän on siis tultu, että kotimaisen liigan huippujoukkueen kotiavaus vetää vaivaiset pari tuhatta ihmistä paikalle. Joku voisi vaatia jo päitä vadille? Onko markkinoinnissa epäonnistuttu vai mikä liiigassa oikein mättää? Vaikutti siltä, että joukkuekin oli ymmällään siitä, ettei yleisöä ollut. Niinpä pelikin tuntui kuin elokuiselta harjoituspeliltä ilman mitään suurta tunnetta.

Jo viime vuonna kauhisteltiin Lahdessa avausottelun katsojamäärää. Silloin päästiin kuitenkin vielä yli 3000 katsojaan. Voin kuvitella, että Pelicansin toimistolla katseltiin kauhulla puolityhjää Isku Areenaa, sillä joukkueeseen on satsattu tällä kaudella enemmän kuin koskaan ja jollain ne kulut pitäisi maksaa. Yleisökeskiarvoksi on budjetoitu 3600 henkeä/peli, joten kovalla takamatkalla ollaan ainakin näin yhden pelin perusteella. Keskiviikon surkeaa yleisömäärää selittää osaltaan toki se, että seuraava kotipeli on jo tänään perjantaina eli moni on varmasti lompakkoaan vilkaisemalla todennut, että jos on varaa mennä yhteen peliin viikossa, niin mielummin sitten perjantai-peliin.

Ongelma ei ole pelkästään lahtelainen, vaan koskee liki jokaista liigaseuraa. Liigan surkeat yleisömäärät syksyllä ovat olleet kestopuheenaihe suomalaisessa jääkiekossa jo pitkään. On puhuttu siitä, että itse tuote eli liiga ei ole enää entisensä ja sen vetovoima on hiipunut. Liiga on liian iso. Mukana on 16 joukkuetta, joista peräti 12 pääsee playoff-peleihin. Tällöin yksittäisen runkosarjapelin merkitys pienenee. Samaan aikaan pääsylippujen ja oheistuotteiden hinnat ovat nousseet pilviin. Esim. keskiviikon peliin seisomakatsomoon maksoi 20 €, istumaan 40€. Tähän yhtälöön kun lisätään maamme kohtalaisen syvä talousahdinko ja se, että monilla ihmisillä on todella vähän rahaa käytössään, niin ei ihme, ettei ns. runkosarjaläpsyttely syyskuussa kiinnosta. Tai varmasti kiinnostaa, mutta monen on tänä päivänä priorisoitava rahankäyttönsä, niin, että viimeiseksi jäävät viihde- ja kulttuuritapahtumat. Niihin mennään, jos rahat riittävät sen jälkeen kun ne pakolliset elinkustannukset on maksettu.

Se mikä itseäni kismittää lippujen hinnoissa, on se, että lasten liput maksavat liki saman kuin aikuistenkin liput. Nelihenkinen perhe varmasti katsoo pelin mielummin tässä talousahdingossa televisiosta, kuin maksaa lipuista istumaan 150€ plus siihen sitten lisäksi vielä oluet, kahvit, karkit ja muut oheistuotteet päälle. Puhutaan helposti 200 euron illasta. Liigan televisiopaketti maksaa 30€ kuukaudessa ja sillä näet kaikki pelit, myös vieraspelit. Helppo valinta monelle perheelle, joita jääkiekko kuitenkin kiinnostaa ja olisivat varmasti halukkaita paikan päälle jäähalliin tulemaan. Alentamalla selkeästi lastenlippujen hintoja saataisiin lapset ja nuoret kiinnittymään seuraan ja tottumaan siihen, että peleissä käydään. Lapsien kasvanut määrä näkyisi varmasti myös oheistuotemyynnissä.

Katsellaanpa kuitenkin rauhassa 5-10 kierrosta eteenpäin mihin suuntaan liigan yleisöluvut kääntyvät kun kausi etenee. Onko tämä uusi normi yleisömäärissä vai se perinteinen syyskyykkäys, josta noustaan ylös kauden vanhetessa?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupunginvaltuuston päättämän tasapainotusohjelman mukaisesti sivistystoimiala joutuu etsimään 6,1 miljoonan euron säästöt vuoteen 2027 mennessä. Virkamiesselvitysten perusteella Launeen kirjastoon pitäisi tehdä mittava remontti, jotta sitä voitaisiin jatkossa enää kirjastona käyttää. Sivistyslautakunta päättää joko Launeen kirjaston lakkauttamisesta tai sen siirrosta Länsiharjun koululle ensi kevään aikana. Ilmeisesti se suositumpi (lue: halvempi) vaihtoehto on kirjaston siirtäminen uusiin tiloihin Hennalan alueelle. Vaihtuuko kirjaston nimi sitten Launeen kirjastosta Hennalan tai Länsiharjun kirjastoksi?

Mikä kiinteistössä sitten mättää? Launeen kirjasto on tullut käyttöikänsä päähän ja osa sen tiloista on käyttökiellossa rakennuksesta löytyneiden epäpuhtauksien vuoksi. Myös kirjaston henkilökunta on kuulemma herkistynyt huoneilman epäpuhtauksille. Sen vuoksi Lahden kaupunki suunnittelee Launeen kirjaston toimitilojen siirtoa Hennalan alueelle, joka kasvaa merkittävällä tavalla lähitulevaisuudessa. Lisäksi Launeen, Liipolan ja Renkomäen kirjastot ovat kaikki samalla suunnalla, kun taas mm. Hennala ja Ala-Okeroinen ovat kirjastoauton varassa, samoin kuin iso Länsiharjun koulu.

Itse rakennus on allekirjoittaneelle varsin tuttu ja sen nostalgia-arvo on henkilökohtaisesti minulle varsin suuri. Onhan rakennus ollut launeelaisten kouluna tai kirjastona jo liki 80 vuotta. Aloitin koulutieni kyseisessä rakennuksessa vuonna 1972, joka silloin totteli nimeä Lähteen koulu. Koulussa oli vain kaksi luokkaa, joten voidaan puhua todellisesta kyläkoulusta. Aloitin lukuharrastukseni Launeen kirjastossa vain 5-vuotiaana. Silloin kirjasto toimi vielä Launeenkadun ja Suorakulmankadun risteyksessä. Kirjastoon oli helppoa ja turvallista pienenkin pojan tulla yksin, sillä matkaa ei ollut paljon ja ne ”kirjastontäditkään” eivät olleet yhtään pelottavia, päinvastoin. Parhaimmillaan saatoin vierailla Launeen kirjastossa päivittäin, niin että kirjaston työntekijät oppivat pian tuntemaan kirjamakuni ja osasivat ammattitaidolla suositella minulle uusia kirjoja. Luulenpa, että ilman kirjastoa ja sen vaikutusta tuskin kirjoittaisin tässä teille pääkirjoitusta.

Mikä on rakennuksen tulevaisuus, jos kirjasto siirretään siitä pois? Luultavasti tulevaisuutta ei ole ja rakennusta odottaa purkaminen. Kuinka todennäköistä on, että kirjasto siirtyy Länsiharjun koululle? Mikä on kustannusarvio, jos rakennus korjattaisiin? Voisiko rakennus jatkaa elämäänsä saneerauksen jälkeen eräänlaisena kyläntalona Launeella purkamisen sijaan? Paikka jossa järjestettäisiin launeelaisten juhlia ja yhteisiä tapahtumia? Kysymyksiä on paljon ja vastauksia niihin etsitään Launeen kirjastolla torstaina 19.9. klo 17.30. Toivottavasti paikalla on myös päättäjiä vastaamassa kysymyksiin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Eilen vietettiin Yrittäjän päivää. Päivän tarkoitus on muistuttaa yrittäjän merkityksestä yhteiskunnalle, jossa elämme. Yrittäjät luovat työpaikkoja ja työpaikat tuovat paikkakunnalle elinvoimaa, hyvinvointia ja ennen kaikkea niitä tärkeitä verotuloja, jotta kunnilla olisi varaa hoitaa omat palvelunsa asukkailleen. Kun paikkakunnalla on paljon yrityksiä, ruokkii se samalla myös paikkakunnan vetovoimaa, ihmiset kun tunnetusti liikkuvat työn perässä.

Kaikki jotka ovat harjoittaneet tai kokeilleet yrittäjän ammattia tietävät, että helppo tie menestykseen se ei ole. Toisaalta vapaus valita omat työnsä ja hoitaa omat asiansa on suuri. Suurin osa yrityksistä Suomessa (n. 95%) on ns. mikroyrityksiä tai yksinyrittäjiä. Kyseessä on usein toiminimi, jonka alla harjoitetaan jotain palveluammattia. Itse kutsun näitä yksinyrittäjiä eräänlaisiksi ”elämäntapaintiaaneiksi” eli oma yritys on heille enemmänkin elämäntapa kuin pelkkä työ. Ja näinhän se on, että yksinyrittäjä on käytännössä käytettävissä 24 tuntia vuorokaudessa. Kun palkansaaja sulkee työpaikan oven takanaan, hän voi unohtaa työasiansa, mutta yrittäjällä niin murheet kuin ilotkin seuraavat joka päivä kotiin asti. Joskus jopa uniin asti.

Englanniksi yrittäjä on hienosti businessman, mutta meillä Suomessa käytettävä sana on yrittäjä. Jo sanasta yrittäjä, tulee mieleen, että nyt yritetään jotain kovasti, mutta mitään takeita onnistumisesta ei ole ja se kuvaakin hyvin pikkuyritysten jokapäiväistä elämää. Isot yritykset puristavat pienet paikalliset yritykset puun ja kuoren väliin. Hinnoilla ei pysty kilpailemaan isojen kansainvälisten ketjujen kanssa, jotka yrityksen lanseerausvaiheessa pystyvät tekemään mittavat tappiotkin, kun ne eri maihin tornadon lailla avaavat uusia sivukonttoreitaan.

Monesti ihmetellään, miksi pienet kivat ja paikalliset kivijalkakaupat häviävät, mutta syy on yksinkertainen. Viereinen monikansallinen superhypermarket myy samat tuotteet halvemmalla ja samalla saat ostettua samasta paikasta myös muut tärkeät tavarasi, kun valikoima on niin laaja. Jotta nämä elintärkeät paikalliset mikroyritykset saataisiin pidettyä hengissä, olisi todella tärkeää käyttää niiden palveluja. Ei se kiva, pieni puoti pysy pystyssä, jos siellä ei tehdä kauppaa. Joka kerta, kun valitset sen ison monikansallisen superhypermarketin pienen paikallisen yrityksen sijaan, heikennät paikallisen yrityksen toimintaympäristöä.

Siksi siis: Support your local eli suosi paikallisia yrityksiä aina kun voit!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Monesti somessa ollessani hymyilyttää se, miten keskustelut etenevät liki johdonmukaisesti. Todella usein keskustelut ja kuittailut lähtevät rönsyilemään sinne tänne ja lopuksi keskustelu etenee hyvin kauas alkuperäisestä postauksesta. Ylen Ihmisten puolue -komediasarja kertoi meille jo yli 10 vuotta sitten somekeskustelujen anatomian eli miten yleensä keskustelut somessa etenevät.

Keskustelun kaava menee näin:
1. keskustelija on huolissaan Chilen maanjäristyksestä ja toivoo, että sinne lähetetään apua.
2. keskustelija toteaa, että vika on chileläisissä, jotka rakentavat talonsa huonosti, toisin kuin Tokiossa.
3. keskustelija pääsi luonnonmullistuksesta ilmastonmuutokseen, jota piti valheena.
4. keskustelija palasi Chileen ja kommunismiin, syyttäen keskustelun aloittajaa kommunistiksi
5. keskustelija ihmetteli keskustelun tasoa ja arvosteli nykyisen koulutuksen tasoa, josta
6. keskustelija pääsi aiheeseen pakkoruotsi.
7. keskustelija näki pakkoruotsin rikkautena, johon
8. keskustelija kysyi onko se rikkautta, että turbaanipäiset maahanmuuttajat kulkevat ympäriinsä leikkaamassa vuohiaan. Tästä
9. keskustelija pääsi ottamaan esille Natsi-Saksan ja
10. keskustelija otti esille sen, että Natsi-Saksa sai junat kulkemaan ajallaan.
11. keskustelija huomautti, että VR:n lakko ei ole oikeutettu.
12. keskustelija ihmetteli miksi juuri hänen viestejään moderoidaan pois, johon
13. keskustelija totesi, että hyvä vaan,että näin tehdään.
14. keskustelija käski edellisen keskustelijan painua takaisin Neuvostoliittoon, johon
15. keskustelija ilmoitti, että Neuvostoliitossa oli sentään ihmisille töitä.
16. keskustelija totesi, että Suomessa olisi töitä ainakin kirveelle, johon
17. keskustelija totesi lyhyesti homo.

Jostain syystä tai ehkäpä juuri tuosta yllä olevasta sarkastisesta esimerkistä johtuen, en vielä tänäkään päivänä osaa ottaa tosissani sosiaalista mediaa asiallisen ja rakentavan keskustelun alustana. Sen vuoksi pidän valitettavana, että iso osa yhteiskunnallisesta keskustelusta käydään näillä sosiaalisen median eri kanavilla, joilla keskustelun taso on valitettavan usein yllä mainitun kaltainen.
Some pitää sisällään aivan liian paljon turhaa vänkäämistä, kiistelyä, maalittamista, toisen dissaamista, haukkumista ja suoranaista kiusaamista. Samalla myös perinteinen media on veltostunut ja hakee nykyään juttuaiheensa pääosin somesta. Ihan niin kuin minäkin nyt…Hyvää someviikkoa kaikille!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Huom! Tämä pääkirjoitus on julkaistu aikaisemmin jo vuonna 2021, mutta koska aihe tuntuu olevan ikuisesti ajankohtainen, oli varsin ajankohtaista julkaista se uudelleen.

Viimeiset vuodet ovat olleet kouluissamme yhtä digitalisaation juhlaa, kun oppikirjoista on kilvan luovuttu ja hankittu oppilaille älylaitteita. Aivan viime päivinä on kuitenkin herätty huomaamaan myös digilaitteiden negatiivinen vaikutus oppilaiden henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä oppimiseen. Tämän kehityksen kärjessä kulkee Riihimäki, joka palauttaa oppikirjat takaisin kouluihin.

Neuropsykologian erikoispsykologi, psykologian tohtori Minna Peltopuro on selvittänyt digilaitteiden käyttämisen riskejä terveyden ja oppimisen näkökulmasta. Digitalisaatiolla on toki myös positiivisia puolia ja vaikutuksia ja se tarjoaa oppimisen näkökulmasta hyötyjä, mutta onneksi nyt on huomattu, etteivät digilaitteet ole ratkaisu kaikkeen, sillä niitä huonoja puolia löytyy jopa yllättävänkin paljon. Jatkuva tietokonenäytön tuijottaminen voi aiheuttaa päänsärkyä ja näön heikkenemistä. Paikallaan istuminen vaikuttaa niveliin ja luiden terveyteen, ylipainoisuuteen sekä heikentää fyysistä kuntoa. Liialliseen digitaalisten ruutujen käyttämiseen on tutkimuksissa liitetty myös ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta. Peltopuron mukaan nuorten aivot ovat tosi kovilla lukuisten ruutujen kanssa. Nuorten etuotsalohkot ovat vielä kehittyvässä vaiheessa, eivätkä ne pysty siirtämään tarkkaavaisuutta toisesta sovelluksesta toiseen kepeästi. Tämä näkyy keskittymisvaikeuksina, toiminnan ohjauksen ja tunnesäätelyn vaikeuksina. Nyt on herätty myös huomaamaan, että kirjoitustaito saattaa hävitä, kun tekee kaiken tekstin koneella. Melkoinen lista haittoja, vai mitä?

Sama huolestuttava kehityskulku on huomattu myös Ruotsissa. Kouluministeri Lotta Edholm sanoo, että Ruotsin koululaisilla on erittäin suuria ongelmia lukemisen kanssa. Edholmin mielestä lukeminen on parasta oppia analogisesti, oikeiden kirjojen avulla, koska ne perustuvat opetussuunnitelmiin sen sijaan, että opiskelijat joutuisivat googlettamaan tietoja. Ruotsissa 20-25 prosenttia oppilaista ei osaa lukea riittävän hyvin jatkaakseen opintojaan tai pärjätäkseen hyvin elämässä.

On hyvä, että vihdoin on herätty siihen, etteivät lapset voi olla suurinta osaa vuorokaudesta ruudun ääressä. Kirjan lukeminen ja kirjoittaminen ovat tärkeitä asioita lapsen kehitykselle, motoriikalle ja oppimiselle. Lyhyesti voisi asian ilmaista niin, että digitalisaatio on hyvä renki, mutta huono isäntä, eikä se ole todellakaan kaikkivoipa ratkaisu oppimiseen. Viimeaikaiset tutkimustulokset pönkittävät omaa uskomustani siitä, että että aivojen olisi todella hyvä antaa välillä hengähtää kaiken tämän digitaalisen ähkyn keskellä, jossa elämme.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupungin Liikuntapakkasuunnitelma 2025 – 2035 on valmistunut. Suunnitelman tavoitteena on linjata Lahden kaupungin tulevia liikuntapaikkainvestointeja ja rytmittää liikuntapaikkojen peruskorjaushankkeita seuraavien kymmenen vuoden aikana. Mikään kiveenhakattu suunnitelma se ei ole ja varsin todennäköisesti muutoksia siihen saadaan matkan varrella. Kyseessä on siis eräänlainen lähtökohta vuonna 2024.

Suunnitelmakauden isoiksi hankkeiksi on nostettu uuden vesiliikuntakeskuksen rakentaminen ja osittain nykyisistä uimahalleista luopuminen, jäähalliolosuhteiden sekä Kisapuiston tapahtumaolosuhteiden kehittäminen, talvilajien ympärivuotisen kilpailu- ja harjoitusolosuhteiden lisääminen sekä suur- ja messuhallien kehittämistyö. Kaupungin taloudellisen tilanteen johdosta investointitarpeita on priorisoitava. Suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että hankkeet on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Ylen haastattelema liikuntajohtaja Aleksi Nyström linjasi torstaina, että hänen mielestään ykkösprioriteetti on vesiliikuntakeskuksen rakentaminen. Sen sijaan Nyströmin mielestä uusi monitoimihalli eli uusi jäähalli voi Nyströmin mukaan odottaa vielä 10 vuotta, sillä kaupunki on laittamassa 2 miljoonaa euroa Isku Areenan remonttiin. Mielenkiintoista on kyllä kuulla Pelicansin näkemys tästä, sillä kaikki varmasti muistavat pari viime kevättä, kun finaalilippujen hinnat olivat pilvissä, koska hallin yleisökapasiteetti tuli vastaan. Lahti tarvitsisi noin 6000 henkeä vetävän hallin, jotta pääsylippujen hinnat voitaisiin pitää aisoissa. Ja onhan Isku Areena pieni ja ahdas monessa muussakin mielessä.

Vesiliikuntakeskus on varmasti kaupunkilaisten liikunnan kannalta se mieluisin ykköskohde, varsinkin kun suunnitelmissa on sijoittaa uusi maauimala vesiliikuntakeskuksen yhteyteen. Mutta mitä on tapahtunut Kisapuiston stadionhankkeelle? Sitä ei mainita lainkaan, tosin vuosille 2027-28 on suunnitteilla Kisapuiston jalkapallostadionin ”katsomo-, huolto- ja sosiaalitilojen uudistustyöt”. Pitävätkö nuo uudistustyöt sisällään kokonaan uuden pääkatsomon? Toivottavasti, sillä vaikkei Kisapuistosta oikeaa jalkapallostadionia ehkä saadakaan, olisi tärkeä saada Kisapuistoon edes se uusi moderni pääkatsomo, puhumattakaan siitä, että tekonurmi saataisiin vaihdettua pikaisesti. Lahtelaisen jalkapalloilun olisi jo korkea aika palata kotiinsa Kisapuistoon ja jättää hiihtostadion hiihtäjille ja yleisurheilulle.

Se, että rahaa tullaan varmuudella löytämään hiihtokeskuksen kehittämiseen ja ylläpitämiseen, ei ole yllätys. Siintäväthän uudet MM-kisat jo aivan näköpiirissä. Koskahan muuten hiihtoliitto maksaa velkansa edellisistä kisoista? Vaikutelma siitä, että Lahti on päättäjien mielessä ensisijaisesti hiihtokaupunki, säilyy varsin vahvana. Hiihdon jälkeen tärkeysjärjestyksessä tulee jääkiekko ja jossain salibandyn ja koripallon vanavedessä tulee maailman seuratuin laji eli jalkapallo. Kymiringiin oli varaa kaataa kaupunkilaisten verorahoja 7 miljoona euroa, mutta Kisapuiston stadioniin ei 10 miljoonaa löydy kirveelläkään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuonna 2018 Patomäen jalkapallokentät heivattiin kehätien rakennusurakan tieltä. Kehätien urakoitsija Valtari-allianssi lupautui tekemään kentät uusiksi omalla kustannuksellaan, vaan toisin kävi. Elämme nyt vuotta 2024 eli kuusi vuotta on tiimalasissa valunut, eivätkä kentät ole valmiita vieläkään. Sadat lahtelaisjuniorit ovat turhaan odottaneet luvattuja pelikenttiä. Lupauksia on kyllä annettu, mutta niiden lunastamista edelleen odotellaan.

Viime viikolla saimme kuulla ilouutisen siitä, että kentät valmistuvat ensi kesäksi. Lahden kaupunki on tilannut kenttäurakan hyvinkääläiseltä infrarakennusyhtiöltä Tieluiskalta 330 000 euron hintaan. Siis mitä? Viulut maksaakin Lahden kaupunki omasta pussistaan, vaikka Väyläviraston kanssa oli sovittu, että Patomäen kenttäalueen ennallistamisesta huolehtii kehätien toteuttanut Valtari-allianssi, jossa kaupunki oli mukana vain tilaajan roolissa. Ilmeisesti kävi niin, ettei Valtari onnistunut tekemään jalkapallokenttiä? Savea oli kuulemma liikaa eikä nurmikaan oikein lähtenyt kasvamaan. Ilmeisesti riittävä peruste purkaa sopimus?

Hienoa, että kentät vihdoinkin toteutuvat, mutta suurta ihmetystä aiheuttaa se, että kaupunki nyt maksaakin kenttien tekemisen. Miten ihmeessä Valtari-allianssi on pääsyt vetkuttelemaan irti vastuusta? Kai Lahti lähettää kuitenkin koko laskun Väylävirastolle? Yksiselitteisesti kenttien rakentaminen oli nimenomaan Väyläviraston ja Valtari-allianssin vastuulla, ei kaupungin ja nyt Lahti kaivaa köyhää kuvettaan yli 300 000 eurolla. Uskomatonta, jos sellainen päätös on Lahdessa tehty, ettei Valtaria laiteta vastuuseen, vaan maksellaan koko rakennusurakka itse? Ja kuka tällaisen päätöksen on tehnyt? Samaan aikaan Lahdessa on säästetty mm. sammuttamalla katuvalot kesäksi ja etsitään kuumeisesti lisäsäästöjä joka puolelta. Lahdessa ollaan kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä päätökseen, sillä ainakin kaupunkiympäristölautakunnan puheenjohtaja Francis McCarron hykerteli tyytyväisenä, kun Lahti pääsee ihan itse maksamaan kentät, jotka Väyläviraston piti maksaa.

Urakoitsijoille tämä on tietenkin hyvä uutinen. Jos luvattu urakka ei onnistukaan, kuten Valtarille nyt kävi, niin ei hätää. Lahden kaupunki kyllä hoitaa kaikki kustannukset. Sattuuhan sitä, ettei hommat onnistu. Olen varma, että suurin osa lahtelaisista olisi vaatinut Väylävirastoa hoitamaan homman loppuun asti, maksoi mitä maksoi, koska vastuu kenttien rakentamisesta ja kustannuksista oli nimenomaan Väylävirastolla. Eihän vastuusta kiemurrella sillä perusteella, että urakka onkin isompi, vaikeampi ja kalliimpi, kuin aluksi uskottiin?

No, ilmeisesti Lahti päästi nyt Väyläviraston pälkähästä ja päätti maksaa itse kaiken. Ei ihme, että kaupungin talous on kuralla…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Toimituksemme kuukauden mittainen kesäloma on nyt lusittu, niin kuin monet hassunhauskat sutkauttelijat tapaavat sanoa. Sinänsä jännä sanonta, kun yleensä lusiminen yhdistetään vahvasti vankilaan. Harva meistä kuitenkaan pitää lomaansa vankilana? Oma lomani meni vahvasti kesämökkeilyn merkeissä, jota joku ehkä voisi pitääkin eräänlaisena vankilana tai jopa työleirinä. Toisaalta ehdin lomani aikana tapaamaan monia ystäviäni ja käydä jopa Porin Jazzeilla. Ilmat suosivat ja toisaalta eivät suosineet, sillä kaikkea mahdollista säätä heinäkuussa päästiin aistimaan, lämpöasteiden ollessa kaikkea mahdollista viidentoista ja kolmenkymmenen välillä. Välillä järvivesi oli lämpimämpää kuin ilma ja hiki oli otettava puusavotasta, joten tuli sillä tavalla saatua vähän maistiaisia siitä ”työleirissä” lusimisestakin.

Iän myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan lomaa nimenomaan akkujen lataamisen kannalta. Aikaisemmin sää oli se tärkein tekijä, joka määritteli loman onnistumisen. Loma oli miltei pilalla, jos satoi ja oli kylmää. Totta kai lomailu on mukavampaa, jos sää on edes jollain muotoa siedettävä. Toisaalta sää on aina pukeutumiskysymys. Nykyään osaan jo arvostaa huomattavasti enemmän pelkästään sitä, että pääsee irti normaalista päivä- ja työrytmistä. Puhelin ei soi, eikä sähköpostejaan tarvitse tarkistaa joka hetki. Deadlinet loistavat poissaolollaan ja kiire ei ole minnekään. Pelkkä aamiainen mökin terassilla lintujen laulua kuunnellen saa jo hyvälle mielelle. Itselleni olin asettanut tavoitteeksi lukea edes yhden kirjan loman aikana. Ei onnistunut tällä lomalla, joten ensi vuonna uusi yritys?

Outoa miten mieli tekee tepposet loman jälkeen. Tuntuu siltä, että heti kun istahdin takaisin toimiston tuoliin, alkoi syksy. Kuin taikaiskusta myös sää muuttui syksyisemmäksi. Pakko etsiä komeron nurkasta farkut ja pitkähihaiset paidat. Tosiasia kuitenkin on, että joillain onnellisilla kesäloma vasta alkoi tai se odottaa vielä kulman takana. Minä paahdan pääkirjoitusta kasaan pää hiessä, sillä deadline ahdistaa. Toimituksen radiossa kansantaiteilija Tero Vaara hoilaa radiossa ”Vielä on kesää jäljellä” -hittiään. Kyllä se Tero tietää, syksy saa odottaa!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Seuraavien neljän viikon kohdalla kalenterissani lukee isolla sana ”LOMA”. Kiva juttu, mutta mitä ihmettä sitä sitten lomallaan tekisi? Pitäisikö varata äkkilähtö etelään vai kiertää vain kotimaata? Riippuu tietenkin säästä. Toisaalta, johan tässä kesäkuussa sai nauttia lämmöstä. Menisikö mökille vai vuokraisiko asuntoauton? Käydäänkö sukulaisissa vai vietetäänkö loma vain perheen kesken? Mitäs jo oltaisiinkin kaupungissa koko loma vai pitäisikö sittenkin kiertää festareita ja erinäisiä kesätapahtumia? Suunnatakko Ruisrockiin vai Savonlinnan oopperajuhlille? Loma pitää sisällään niin suuren määrän erinäisiä odotuksia, että moni pakahtuu jo alkuunsa niiden alle. Monien mielestä kesäloman pitäisi olla aina ikimuistoinen ja sellainen, että sitä olisi sitten talven pimeinä iltoina kiva muistella. Melkoinen guru saa olla, että saa koko perheen lomatoiveet toteutettua neljässä viikossa ja luulenpa ettei sitä kannata edes yrittää.

Monella lomaan liittyvät suorituspaineet ovat maksimissaan ja stressi korkealla, vaikka loman vaikutus pitäisi olla juuri päinvastainen. Esimerkiksi avioerotilastoissa on elo-syyskuussa piikki, sillä eniten erotaan juuri kesälomien jälkeen. Suurin syy ei ehkä kuitenkaan ole epäonnistuneessa lomassa, vaan siinä, että lomalla pariskunnilla on kerrankin aikaa keskustella/ riidellä ne kaikki riidat kunnolla läpi, jotka työ- ja arkikiireiden takia on sysätty syrjään läpi vuoden. Tai sitten, kun kerrankin on yhteistä aikaa, huomataankin, ettei meillä ole enää mitään yhteistä.

No synkistä vesistä niihin iloisempiin. Suomen kesä on pullollaan kivoja kesätapahtumia, isoja ja pieniä, jotka keräävät paljon ihmisiä. Jonkun arvion mukaan kaikissa kesän tapahtumissa käy jopa noin kaksi miljoonaa ihmistä. Se lämmittää suuresti mieltäni, sillä useimmat tapahtumat, varsinkin ne pienemmät, kasataan pitkälti talkoovoimin, verta, hikeä ja kyyneliä vuodattaen. Useimmiten kyseessä on enemmän ”rakkaudesta lajiin”- tyylinen elämys kuin ”rahat pois tyhmiltä kuluttajilta”- riisto. Tukemalla paikallista tekemistä pidät samalla oman asuinalueesi vireänä ja elinvoimaisena. Support your local (Kannata paikallista) -hokema on siis hyvä pitää mielessä tänäkin kesänä, kun miettii lomasuunnitelmiaan. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen upeita elämyksiä ja kivoja tapahtumia.

Pidät käsissäsi Omalähiön isoa kesälehteä, johon olemme keränneet teille kasan kesälomavinkkejä. On lukuisia kesäteattereita, musiikkifestivaaleja, kyläjuhlia jne. Kaiken kaikkiaan tarjolla on paljon mukavaa ajanviettoa niin paisteessa kuin sateessakin juuri teille arvon lomalaiset. Ja ihan tässä lähellä. Myös me täällä toimituksessa pakkaamme laukkumme ja suuntaamme lataamaan akkuja Suomen suveen neljäksi viikoksi. Tapaamme jälleen elokuun ensimmäisenä perjantaina, kun Omalähiö seuraavan kerran tipahtaa postiluukustasi.

Hyvää kesää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi