Länsimailla on ollut jo pitkään yksi erikoinen tapa ratkaista hankalia ongelmia: ne siirretään mahdollisimman kauas omasta näkökentästä. Kun ongelma ei enää näy arjessa, syntyy helposti tunne siitä, että se on myös ratkaistu.
Tämä ajattelutapa näkyy konkreettisesti jätehuollossa. Vuosikymmenten ajan vauraat maat ovat kuljettaneet valtavia määriä jätettä köyhempiin maihin, erityisesti Afrikkaan ja Aasiaan. Virallisesti kyse on ollut kierrätyksestä ja materiaalien hyödyntämisestä, mutta käytännössä vastaanottajamaat ovat usein joutuneet kantamaan ympäristöhaitat, joita jätteen käsittely aiheuttaa. Ongelma ei kadonnut, se vain siirrettiin toisten hoidettavaksi.
Nyt samankaltaista logiikkaa näkyy yhä useammin myös maahanmuuttopolitiikassa. Useat Euroopan maat ovat pohtineet tai jo toteuttaneet malleja, joissa turvapaikanhakijoita siirretään EU:n ulkopuolisiin keskuksiin odottamaan hakemustensa käsittelyä. Ajatus on yksinkertainen: jos ihmiset eivät pääse Euroopan maaperälle, paine maiden omiin järjestelmiin vähenee.
Mutta väheneekö samalla itse ongelma?
Maailmassa on tällä hetkellä ennätysmäärä ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotia, vainoa, ilmastonmuutoksen seurauksia tai äärimmäistä köyhyyttä. Se, että heidät sijoitetaan vastaanottokeskuksiin tuhansien kilometrien päähän Euroopasta, ei poista näitä syitä. Se muuttaa vain sitä, missä ongelman seuraukset näkyvät.
On toki ymmärrettävää, että valtiot haluavat hallita maahanmuuttoa. Rajojen valvonta kuuluu jokaisen itsenäisen maan oikeuksiin. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, rakennetaanko kestäviä ratkaisuja vai ostetaanko vain hetkellistä helpotusta siirtämällä vastuu muualle.
Historia osoittaa, että ongelmat harvoin katoavat sillä, että ne siivotaan pois näkyvistä. Jätteet kasaantuvat edelleen jonnekin. Ihmiset, jotka etsivät turvallisempaa elämää, ovat edelleen olemassa. Jos niiden perimmäisiin syihin ei puututa, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin myös niiden maiden pöydälle, jotka yrittivät ne ulkoistaa.
Poissa silmistä voi olla hetkellisesti myös poissa mielestä. Mutta todellisuus ei toimi samalla tavalla. Maailma on nykyisin niin verkottunut, että ympäristöongelmat, muuttoliikkeet ja humanitaariset kriisit eivät pysähdy valtioiden rajoille.
Siksi tärkein kysymys ei ole, mihin ongelmat voidaan siirtää. Tärkeämpi kysymys on, miksi ne ovat olemassa ja mitä niiden vähentämiseksi voidaan tehdä. Muuten vaarana on, että länsimaat käyttävät yhä enemmän energiaa ongelmien piilottamiseen sen sijaan, että ne yrittäisivät ratkaista niitä.
Ja silloin poissa silmistä tarkoittaa vain sitä, että ongelma odottaa meitä jossain kauempana – kunnes se palaa takaisin näkyviin.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi