Kategoria: Ajankohtaista

PISA-tulokset ovat jälleen pöydällä. Eikä siinä pöydässä ole tällä kertaa juuri mitään kehuttavaa. Suomen koululaisten osaaminen on vajonnut vuosi vuodelta alaspäin kuin lehmän häntä. Entisestä koulutuksen mallimaasta on tullut maa, jossa yhä useampi nuori ei hallitse niitä perustaitoja, joiden varaan kaikki myöhempi oppiminen pitäisi rakentaa.

Kysymys kuuluu: mitä ihmettä kouluissa tapahtuu? Yhtä selitystä ei ole. Korona sotki koulunkäyntiä, mutta alamäki alkoi jo paljon ennen pandemiaa. Myös syntyperäisten suomalaisten tulokset ovat heikentyneet. Siksi kaikkea ei voi selittää maahanmuutolla. Mutta yhtä vähän voidaan väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön osaamisero on Suomessa edelleen suuri, erityisesti lukutaidossa.
Asia on uskallettava sanoa ääneen: kouluissa on yhä enemmän lapsia, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä kunnolliseen oppimiseen. Se vaatii tukea ja resursseja – mutta ennen kaikkea ongelman rehellistä tunnustamista.

Sitten on toinen elefantti luokkahuoneessa: ruudut. Kuinka paljon jatkuva kännykän räplääminen, somen selaaminen ja pelaaminen vaikuttavat lapsen keskittymiskykyyn? Entä kärsivällisyyteen ja sinnikkyyteen? Oppiminen kun ei tapahdu TikTok-videon mittaisissa pätkissä. Kirjan lukeminen, laskutehtävien tekeminen ja uuden asian harjoittelu vaativat kykyä keskittyä myös silloin, kun tekeminen ei ole hauskaa.

Koulu ei ole viihdekeskus. Oppiminen vaatii työtä, toistoa ja puurtamista. Siksi Suomen koulussa pitäisi tehdä vallankumouksellinen paluu perusasioihin. Ensin opetellaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kunnolla.
Jos lapsi ei ymmärrä lukemaansa tai hallitse matematiikan perusteita, miksi hänet pitäisi automaattisesti siirtää seuraavalle luokalle?
Perustaidot kuntoon – tai ei eteenpäin. Tämä ei ole julmuutta. Se on lapsen etu. Paljon julmempaa on päästää nuori peruskoulusta maailmalle tilanteessa, jossa hän ei kunnolla ymmärrä lukemaansa tai hallitse arkielämän matematiikkaa.

PISA ei kerro kaikkea suomalaisesta koulusta. Mutta se kertoo riittävästi. Hälytyskello on soinut jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa selittely ja palata siihen, mistä kaikki oppiminen alkaa. Aakkosista. Kertotaulusta. Kirjasta. Kynästä. Paperista. Ja siitä, että tehtävä tehdään loppuun asti.

Niillä rakennettiin Suomen menestys ennenkin. Ei ehkä olisi huono idea kokeilla niitä taas.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ruokakaupassa on jotain pahasti nurinkurista. Mitä enemmän ruoka on teollisesti jalostettua, sokerilla, suolalla ja rasvalla kyllästettyä, sitä halvemmaksi se usein tulee. Tuoreet vihannekset, hedelmät ja juurekset maksavat helposti enemmän kuin valmisateria, makkara tai pussillinen sipsejä.

Ultraprosessoitu ruoka ei ole enää mikään marginaalinen ilmiö. Se muodostaa monissa länsimaissa valtavan osan ihmisten päivittäisestä ravinnosta. Samalla lihavuus, diabetes, sydän- ja verisuonitaudit sekä monet muut elintapasairaudet lisääntyvät. Terveydenhuolto maksaa laskua, jonka yksi merkittävä aiheuttaja löytyy jokaisen ruokakaupasta.

Kyse ei ole siitä, että valmisruoka pitäisi julistaa pannaan. Kiireinen lapsiperhe tai yksin asuva tarvitsee joskus helpon aterian. Ongelma syntyy silloin, kun epäterveellisestä ruoasta tehdään sekä halvin että helpoin vaihtoehto – ja terveellisestä valinnasta kallis.

Siksi terveysveroa kannattaa kokeilla. Terveysverolla voitaisiin verottaa tuotteita niiden sokeri-, suola- ja kovan rasvan määrän perusteella. Kasvikset, hedelmät ja muut terveelliset vaihtoehdot jäisivät veron ulkopuolelle. Mitä epäterveellisempi tuote, sitä suurempi vero.

Tämä ei ole holhoamista. Se on hintasignaali. Tupakkaa ja alkoholia verotetaan korkeasti juuri siksi, että niiden aiheuttamia haittoja halutaan vähentää. Miksi sokerilla, suolalla ja kovalla rasvalla kuorrutettua ruokaa pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla, vaikka seuraukset näkyvät aivan samalla tavalla terveydenhuollon kuormituksessa?

Unkarissa epäterveellisten elintarvikkeiden verotus nosti verotettujen tuotteiden hintoja ja vähensi niiden kulutusta merkittävästi. Ihmiset siis muuttavat ostoskäyttäytymistään, kun hinta muuttuu.

Terveysvero ei kuitenkaan saa olla valtiolle uusi rahastusautomaatti. Jos sellainen otetaan käyttöön, verotuksen kokonaisrasitusta pitää samalla keventää muualta. Tavoitteena pitää olla terveempi kansa, ei suurempi valtion kassa. Ja ehkä vero tekisi hyvää myös elintarviketeollisuudelle. Kun sokeria, suolaa ja kovaa rasvaa sisältävistä tuotteista tulee kalliimpia, syntyy samalla kannustin tehdä parempaa ruokaa.

Lopulta valinta jää meille. Jos sipsipussi maksaa 25 prosenttia enemmän, ostammeko sen silti vai valitsemmeko porkkanat?

Terveysvero ei pakota ketään syömään terveellisesti. Se vain tekee epäterveellisestä valinnasta vähän kalliimman. Jos se samalla tekee terveellisestä valinnasta houkuttelevamman, kyseessä voi olla yksi harvoista veroista, joista kansanterveys todella kiittää.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Poliisi on suomalaisessa yhteiskunnassa instituutio, johon meidän pitäisi voida luottaa. Sen tehtävä on turvata ihmisiä, ylläpitää järjestystä ja puuttua tilanteisiin, joissa muut keinot eivät enää riitä. Siksi viime päivien tapahtumat herättävät väistämättä kysymyksiä poliisin voimankäytön rajoista.

Mopoilija kiilattiin päin varastorakennusta, satunnaista liian uteliasta kulkijaa/kuvaajaa uhattiin aseella ja kehitysvammainen mies kuoli poliisin käyttämän etälamauttimen seurauksena. Tapaukset ovat erilaisia, mutta niissä kaikissa on yksi yhteinen kysymys: missä kulkee poliisin voimankäytön raja?

Poliisin toimintaa pitää voida arvostella ja tarvittaessa tutkia perusteellisesti. Viranomaisilla on poikkeuksellisen suuri valta käyttää voimaa, eikä tätä valtaa saa käyttää mielivaltaisesti. Voimankäytön pitää aina olla perusteltua, välttämätöntä ja tilanteeseen nähden oikeasuhtaista.

Mutta entä kansalaisen vastuu? Jos poliisi käskee pysähtymään, miksi ei pysähdytä? Jos poliisi yrittää selvittää tilannetta, miksi pitää lähteä karkuun? Ja jos ympärillä tapahtuu poliisioperaatio, onko aivan välttämätöntä mennä kameran kanssa poliisiauton viereen kuvaamaan? Kansalaisella on oikeuksia, mutta niiden rinnalla on myös velvollisuuksia ja ennen kaikkea tervettä järkeä. Poliisin käskyä ei voi ajatella pelkkänä suosituksena. Jos ihminen lähtee karkuun tai vastustaa kiinniottoa, tilanne voi hetkessä muuttua vaarallisemmaksi. Silloin myös poliisi joutuu tekemään päätöksiä sekunneissa.

Tämä ei kuitenkaan anna poliisille rajatonta oikeutta voimankäyttöön. Etälamautin, ase tai ajoneuvo eivät saa koskaan muuttua välineiksi, joilla ratkaistaan tilanne hinnalla millä hyvänsä. Jokainen vakava loukkaantuminen ja kuolema on tutkittava avoimesti ja riippumattomasti.

Mutta mitä tapahtuisi, jos poliisi ei saisi käyttää voimaa lainkaan? Jos kaikki voisivat yksinkertaisesti juosta karkuun, vastustaa kiinniottoa ja jättää viranomaisen käskyt noudattamatta, yhteiskunnan järjestys olisi nopeasti vaarassa. Poliisin on pystyttävä puuttumaan rikoksiin ja vaarallisiin tilanteisiin myös voimakeinoin. Poliisilla on oikeus käyttää voimaa.

Kansalaisella on oikeus odottaa, että sitä käytetään harkiten. Turvallinen yhteiskunta ei synny siitä, että poliisi voittaa kansalaisen tai kansalainen poliisin. Se syntyy siitä, että molemmat ymmärtävät oman vastuunsa. Poliisin pitää tietää, missä kulkee voimankäytön raja. Kansalaisen pitää puolestaan tietää, missä kulkee järjen raja.

Yleensä viisain teko voi olla yksinkertaisesti pysähtyä ja kuunnella, mitä viranomainen sanoo.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Koulun ovien avautuminen on yksi syksyn varmimmista merkeistä. Reput selässä lapset ja nuoret palaavat kouluteille, pihat täyttyvät äänistä ja liikuntasaleissa alkaa taas tohina. Mutta yhä useammassa suomalaisessa kunnassa koulun pihalla on yksi asia, jota on vuosi vuodelta vähemmän: lapsia.

Suomen väestörakenteen muutos näkyy nyt konkreettisesti kouluissa. Syntyvyys on laskenut, ikäluokat pienenevät ja erityisesti pienissä kunnissa joudutaan pohtimaan, kuinka kauan koulua voidaan pitää yllä muutaman kymmenen oppilaan voimin. Kun oppilaita ei enää riitä, edessä on usein tuttu laskelma: lakkautetaanko koulu vai kasvatetaanko koulumatkoja?

Koulun lakkauttaminen ei kuitenkaan ole vain opetuksen järjestämistä koskeva päätös. Pienessä kunnassa koulu on usein koko kylän sydän. Se on työpaikka, kokoontumispaikka ja merkittävä osa alueen identiteettiä. Kun koulu lähtee, voi seuraavaksi lähteä jotain muutakin. Nuoret perheet miettivät kahdesti muuttoa alueelle, jos lähin koulu on kymmenien kilometrien päässä.

Ja tästä syntyy väestökadon pirullinen kehä: lapsia on vähän, joten koulu lakkautetaan. Kun koulu lakkautetaan, lapsiperheiden on entistä vaikeampi löytää alueelta syytä jäädä tai muuttaa sinne. Lopulta lapsia on vielä vähemmän.

Sama kehitys näkyy myös Lahdessa. Kaupungin vuoden 2026 talousarviossa perusopetuksen oppilasmääräksi arvioidaan noin 10 100, kun vuonna 2025 määrä oli 10 300. Ennusteen mukaan määrä laskee 9 800 oppilaaseen vuoteen 2028 mennessä. Kaupunki on jo valmistautunut laskevaan oppilasmäärään ja esimerkiksi muuttanut oppilaaksioton periaatteita sekä pienentänyt ryhmäkokoja.

Lahdessa kouluverkko on toki aivan eri mittakaavassa kuin pienissä maaseutukunnissa. Silti oppilasmäärän väheneminen tarkoittaa väistämättä keskustelua koulujen tiloista, investoinneista, henkilöstöstä ja siitä, missä kouluja tulevaisuudessa kannattaa pitää.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Todennäköisesti koulut kasvavat kooltaan joillakin alueilla ja pienenevät toisilla. Kouluverkkoa tiivistetään, yhdistetään ja rakennetaan uudelleen. Pienet kyläkoulut joutuvat entistä suuremman paineen alle. Samalla tyhjiksi jääviä koulukiinteistöjä alkaa olla kunnilla enemmän kuin niille löytyy käyttöä.

Mutta tässä keskustelussa pitäisi muistaa yksi asia: lapsi ei ole kustannuserä. Koulu ei ole pelkkä neliömäärä tai budjettirivi. Se on investointi siihen, millaisena Suomi näyttää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Jos lapsia on vähemmän, meidän on toki sopeuduttava siihen. Mutta meidän ei pidä sopeutua ajatukseen, että väestön väheneminen on väistämätön kohtalo. Kuntien pitäisi kysyä myös sitä, mitä voidaan tehdä, jotta lapsiperheet haluavat tulla ja jäädä.

Sillä tyhjenevä koulun piha ei ole vain koulumaailman ongelma. Se on varoitusvalo koko kunnan tulevaisuudesta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys pysäytti hetkeksi miettimään, mitä ilkivallalla oikeastaan saavutetaan. Yksi rakennelma muuttui käyttökelvottomaksi, mutta samalla paloi paljon muutakin kuin puuta. Paloi yhteistä omaisuutta, veronmaksajien rahaa ja monen ihmisen mahdollisuus käyttää paikkaa, joka oli tarkoitettu kaikkien iloksi.

On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen tuhoamaan jotain, mikä ei kuulu hänelle. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi juuri yhteinen omaisuus joutuu niin usein ilkivallan kohteeksi. Leikkipuistoja rikotaan, penkkejä hajotetaan, bussipysäkkejä särjetään ja liikennemerkkejä väännetään nurin. Jokaisen teon jälkeen joku joutuu korjaamaan jäljet – eikä sitä maksa mikään kasvoton taho, vaan me kaikki.

Verovaroja kerätään siksi, että niillä voidaan rakentaa kouluja, ylläpitää liikuntapaikkoja, korjata katuja ja tarjota palveluita. Kun rahaa joudutaan käyttämään ilkivallan korjaamiseen, se on pois jostain muusta. Jokainen poltettu hyppytorni, rikottu ikkuna tai tuhottu puiston penkki tarkoittaa, että euroja ei voida käyttää uuden rakentamiseen tai olemassa olevan kehittämiseen.

Moni tuntuu ajattelevan, ettei vahinko ole niin vakava, koska omaisuus ei ole ”kenenkään”. Todellisuudessa se kuuluu meille kaikille. Se, ettei jokin ole omaa, ei tarkoita, etteikö joku toinen sitä tarvitsisi. Hyppytorni oli monelle kesän kohokohta. Leikkipuisto on lapsille tärkeä kohtaamispaikka. Bussikatos suojaa sateelta. Yhteinen omaisuus on juuri sitä varten, että jokainen voi käyttää sitä.

Ilkivalta ei ole kapinointia eikä rohkeutta. Se on piittaamattomuutta muita ihmisiä kohtaan. Usein tekijä poistuu paikalta muutamassa minuutissa, mutta jäljet näkyvät kuukausia tai jopa vuosia. Pahimmillaan kokonainen palvelu jää pois käytöstä pitkäksi aikaa, kun korjaamista tai uudelleen rakentamista odotetaan.

Yhteiskunta toimii vain, jos pidämme huolta yhteisistä asioista. Emme ehkä omista puistoa, uimarantaa tai hyppytornia, mutta omistamme vastuun siitä, millaisessa ympäristössä elämme. Jokainen rikottu paikka kertoo välinpitämättömyydestä. Jokainen ehjänä säilynyt paikka kertoo siitä, että ihmiset välittävät.

Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys oli surullinen muistutus siitä, kuinka helposti yhteinen voidaan tuhota. Toivottavasti se herättää myös pohtimaan, että yhteisen omaisuuden arvon ymmärtäminen on yksi sivistyneen yhteiskunnan tärkeimmistä mittareista. Yhteistä on lopulta vain niin kauan kuin pidämme siitä yhdessä huolta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalainen odottaa kesälomaansa kuin maratoonari maaliviivaa. Pitkän talven ja kevään aikana mielessä siintävät aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut ja täydellinen rentoutuminen. Sitten loma alkaa – ja samalla käynnistyy operaatio, joka muistuttaa enemmän sotilaallista erikoisharjoitusta kuin lepojaksoa.

Jostain syystä suomalainen ei osaa vain olla. Heti ensimmäisenä lomapäivänä laaditaan lista asioista, jotka on ehdottomasti tehtävä. Mökki pitää maalata. Terassi öljytä. Vene huoltaa. Sauna pestä. Marjat poimia. Kalat pyytää. Sukulaiset tavata. Lasten kanssa retkeillä. Festareilla käydä. Ja tietenkin tehdä se kuuluisa ”rentouttava lomamatka”, jonka jälkeen tarvitaan vielä toinen loma palautumiseen.

Monessa perheessä loma muistuttaa projektia, jossa jokaisella on oma käsityksensä siitä, mitä täydellinen kesä tarkoittaa. Toinen haaveilee riippumatosta ja hyvästä kirjasta. Toinen näkee mielessään Excel-taulukon, jossa jokainen kesäviikonloppu on täytetty minuuttiaikataululla. Lopulta kukaan ei enää muista, miksi missään piti käydä, mutta aikataulusta pidetään kiinni kuin valtion budjetista.

Erityisen mielenkiintoinen ilmiö on mökkeily. Suomalainen lähtee mökille rentoutumaan, minkä jälkeen hän viettää kolme viikkoa kantamalla lautoja, kaivamalla ojia, korjaamalla kattoa ja taistelemalla hyttysiä vastaan. Kun joku kysyy, miten loma meni, vastaus kuuluu ylpeänä: ”En ehtinyt istua kertaakaan.” Siinä vaiheessa ulkopuolinen voisi varovasti tiedustella, oliko kyseessä sittenkään loma.

Ehkä kesäloman suurin paradoksi onkin se, että sitä odotetaan lepäämistä varten, mutta usein siitä tehdään vuoden kunnianhimoisin suoritus. Rentoutuminen muuttuu tavoitteeksi, jota kohti pusketaan hiki otsalla.

Entä jos tänä kesänä kokeiltaisiin jotain vallankumouksellista? Jätettäisiin osa listoista tekemättä. Annettaisiin nurmikon kasvaa päivän tai pari liian pitkäksi. Siirrettäisiin yksi retki ensi vuoteen. Istuttaisiin terassilla ilman, että samalla pitäisi maalata sitä.

Saattaa nimittäin olla, että parhaat lomamuistot eivät synny suorittamisesta vaan siitä, ettei tee yhtään mitään. Ja mikä parasta – silloin syksyllä voi olla hieman pienempi riski joutua pohtimaan sekä työpaikalle paluuta että avioeroasianajajien puhelinnumeroita samalla kertaa.

Me täällä toimituksessa sinnittelemme töissä vielä viikon verran ensi viikon kesänumeron parissa, joten omat lomasuunnitelmat saavat vielä hetken odottaa…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Juhannus on suomalaisen vuodenkierron merkillisin juhla. Se on yhtä aikaa luonnon, valon, rakkauden, saunan, grillimakkaran ja kohtuutta huomattavasti suuremman alkoholimäärän juhla. Se on myös kansallinen selviytymisharjoitus, jossa testataan sekä ihmisen että hyttysten kestävyyttä.

Kaikki alkaa liikenteestä. Heti kun juhannusviikko koittaa, koko kansakunta päättää lähteä samaan aikaan mökille. Autojonot venyvät kilometritolkulla, ja navigaattori ilmoittaa määränpäähän saapumisajaksi suunnilleen syksyn ensimmäiset yöpakkaset. Silti matkaan lähdetään iloisin mielin. Takakontissa odottavat makkarat, saunajuomat ja ne tavarat, jotka muistettiin ottaa mukaan. Ne tärkeimmät unohtuivat tietenkin kotiin.

Perille päästyä alkaa juhannuksen pyhä rituaali: saunan lämmitys. Sauna on niin kuuma, että siellä voisi sulattaa vanhan auton puskurin. Sen jälkeen huidotaan vihdalla itseä ja läheisiä kohti parempaa verenkiertoa. Vihdan iskujen voimakkuudesta voi yleensä päätellä, kuinka monta saunajuomaa on jo nautittu.

Sitten sytytetään kokko. Tai ainakin yritetään. Kokko on suomalaisen juhannuksen kruunu, jonka äärellä ihaillaan kesäyön valoisaa taivasta. Joskus kokko syttyy kerralla. Toisinaan sen ympärillä seisoo joukko aikuisia ihmisiä puhaltamassa savua silmiinsä tunnin ajan ja vakuuttamassa toisilleen, että ”kyllä tämä kohta lähtee”.

Juhannukseen kuuluvat myös vanhat juhannustaiat. Kansanperinne kertoo, että tulevan puolison voi nähdä esimerkiksi keräämällä seitsemän kukkaa tyynyn alle tai pyörimällä alasti pellossa. Tässä kohtaa on syytä todeta, että suomalainen kansanperinne on kehitetty aikana, jolloin punkkeja oli vähemmän ja yksityisyydensuojaa enemmän. Nykyään alaston kieriminen heinäpellossa johtaa todennäköisemmin punkkitarkastukseen kuin elämänkumppanin löytymiseen.

Punkit ovatkin nousseet juhannuksen uusiksi vakiohahmoiksi. Ennen pelättiin lähinnä sadetta. Nyt pelätään pieniä kahdeksanjalkaisia matkustajia, jotka odottavat juhannusyön sankareita heinikon reunassa kuin ilmaisia taksikyytejä. Siinä missä suomalainen etsii juhannuksena onnea, punkki etsii suomalaista.

Kaikesta tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – juhannus säilyttää asemansa rakastetuimpana kesäjuhlana. Se on juhla, jossa makkara maistuu paremmalta, sauna tuntuu kuumemmalta ja yö näyttää valoisammalta kuin koskaan. Se on myös ainoa juhla, jossa ihmiset pitävät täysin normaalina yhdistelmää, johon kuuluu koivunoksilla pieksemistä, kokkojen polttamista, alastomana pellossa juoksemista ja punkkien etsimistä omasta navastaan.

Hyvää juhannusta, Suomi. Muistakaa nauttia kesästä, pitää huolta toisistanne – ja tarkistaa ne punkit ennen kuin sulhanen löytyy.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalainen vanhus ansaitsee tulla ymmärretyksi. Se kuulostaa itsestään selvältä vaatimukselta, mutta viime vuosina siitä on tullut yhä useammin keskustelun aihe. Hoivakodeista ja kotihoidosta on kantautunut huolestuttavia uutisia tilanteista, joissa työntekijän puutteellinen suomen kielen taito on johtanut väärinymmärryksiin, virheisiin ja jopa vaaratilanteisiin. Hoitajaliittojen kyselyissä suuri osa työntekijöistä kertoo havainneensa kielitaidon puutteista johtuvia riskejä potilas- ja asiakasturvallisuudelle.

Keskustelussa on kuitenkin syytä pysähtyä pohtimaan yhtä perustavanlaatuista kysymystä: miksi tilanteeseen on ylipäätään jouduttu?

Vastaus ei ole se, että suomalaiset olisivat yhtäkkiä menettäneet kiinnostuksensa hoiva-alaan. Pikemminkin ala on vuosien ajan kärsinyt ongelmista, jotka ovat tehneet siitä yhä vähemmän houkuttelevan. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Vastuu on suuri, mutta moni kokee, ettei palkka tai työolot vastaa työn vaativuutta. Vuorotyö kuormittaa, henkilöstöä on liian vähän ja kiireestä on tullut monessa yksikössä pysyvä olotila. Ei ole ihme, että osa koulutetuista hoitajista vaihtaa alaa tai hakeutuu muihin tehtäviin.

Kun työntekijöitä ei löydy tarpeeksi kotimaasta, katse on kääntynyt ulkomaille. Kansainvälinen rekrytointi ei ole ongelma sinänsä. Päinvastoin, monet ulkomailta Suomeen muuttaneet hoitajat tekevät arvokasta työtä ja ovat tärkeä osa suomalaista hoivajärjestelmää. Ongelma syntyy silloin, jos työntekijä päästetään vastuullisiin tehtäviin ilman riittävää kielitaitoa.

Vanhustyössä kieli ei ole pelkkä lisäosaaminen. Se on työväline. Hoitajan täytyy ymmärtää lääkeohjeet, kirjata oikein, kommunikoida lääkäreiden kanssa sekä ennen kaikkea ymmärtää asiakkaan tarpeita ja oireita. Jos iäkäs ihminen kertoo kivusta, huimauksesta tai pahasta olosta, väärinymmärryksille ei saisi jäädä tilaa. Hoitajaliittojen selvitysten mukaan juuri lääkehoitoon, kirjaamiseen ja ohjeiden ymmärtämiseen liittyvät riskit korostuvat silloin, kun kielitaito ei ole riittävällä tasolla.

Erityisen huolestuttavaa on, jos työnantajat peittelevät ongelmia tai katsovat niitä läpi sormien. Kielitaitovaatimuksista ei saa tulla joustava kohta budjettipaineiden keskellä. Vastuu kuuluu viime kädessä työnantajalle, ei työntekijälle eikä asiakkaalle.

Ratkaisu ei ole ovien sulkeminen ulkomaisilta työntekijöiltä. Ratkaisu on tehdä hoiva-alasta sellainen, että suomalaiset haluavat siellä työskennellä, ja samalla varmistaa, että jokainen alalle tuleva työntekijä saa riittävän kielikoulutuksen ennen kuin hän kantaa vastuuta haavoittuvimmista ihmisistämme.

Kyse ei ole maahanmuutosta. Kyse on hoidon laadusta. Ja siitä, että jokaisella vanhuksella on oikeus tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja hoidetuksi turvallisesti. Se ei ole kohtuuton vaatimus. Se on vähintä, mitä voimme heille tarjota.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Länsimailla on ollut jo pitkään yksi erikoinen tapa ratkaista hankalia ongelmia: ne siirretään mahdollisimman kauas omasta näkökentästä. Kun ongelma ei enää näy arjessa, syntyy helposti tunne siitä, että se on myös ratkaistu.

Tämä ajattelutapa näkyy konkreettisesti jätehuollossa. Vuosikymmenten ajan vauraat maat ovat kuljettaneet valtavia määriä jätettä köyhempiin maihin, erityisesti Afrikkaan ja Aasiaan. Virallisesti kyse on ollut kierrätyksestä ja materiaalien hyödyntämisestä, mutta käytännössä vastaanottajamaat ovat usein joutuneet kantamaan ympäristöhaitat, joita jätteen käsittely aiheuttaa. Ongelma ei kadonnut, se vain siirrettiin toisten hoidettavaksi.

Nyt samankaltaista logiikkaa näkyy yhä useammin myös maahanmuuttopolitiikassa. Useat Euroopan maat ovat pohtineet tai jo toteuttaneet malleja, joissa turvapaikanhakijoita siirretään EU:n ulkopuolisiin keskuksiin odottamaan hakemustensa käsittelyä. Ajatus on yksinkertainen: jos ihmiset eivät pääse Euroopan maaperälle, paine maiden omiin järjestelmiin vähenee.

Mutta väheneekö samalla itse ongelma?

Maailmassa on tällä hetkellä ennätysmäärä ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotia, vainoa, ilmastonmuutoksen seurauksia tai äärimmäistä köyhyyttä. Se, että heidät sijoitetaan vastaanottokeskuksiin tuhansien kilometrien päähän Euroopasta, ei poista näitä syitä. Se muuttaa vain sitä, missä ongelman seuraukset näkyvät.

On toki ymmärrettävää, että valtiot haluavat hallita maahanmuuttoa. Rajojen valvonta kuuluu jokaisen itsenäisen maan oikeuksiin. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, rakennetaanko kestäviä ratkaisuja vai ostetaanko vain hetkellistä helpotusta siirtämällä vastuu muualle.

Historia osoittaa, että ongelmat harvoin katoavat sillä, että ne siivotaan pois näkyvistä. Jätteet kasaantuvat edelleen jonnekin. Ihmiset, jotka etsivät turvallisempaa elämää, ovat edelleen olemassa. Jos niiden perimmäisiin syihin ei puututa, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin myös niiden maiden pöydälle, jotka yrittivät ne ulkoistaa.

Poissa silmistä voi olla hetkellisesti myös poissa mielestä. Mutta todellisuus ei toimi samalla tavalla. Maailma on nykyisin niin verkottunut, että ympäristöongelmat, muuttoliikkeet ja humanitaariset kriisit eivät pysähdy valtioiden rajoille.

Siksi tärkein kysymys ei ole, mihin ongelmat voidaan siirtää. Tärkeämpi kysymys on, miksi ne ovat olemassa ja mitä niiden vähentämiseksi voidaan tehdä. Muuten vaarana on, että länsimaat käyttävät yhä enemmän energiaa ongelmien piilottamiseen sen sijaan, että ne yrittäisivät ratkaista niitä.

Ja silloin poissa silmistä tarkoittaa vain sitä, että ongelma odottaa meitä jossain kauempana – kunnes se palaa takaisin näkyviin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Yhä useampi arjen asia hoidetaan nykyään verkossa. Pankkipalvelut, lääkäriajan varaukset, viranomaislomakkeet, Kela-hakemukset ja jopa kauppojen tarjoukset löytyvät ensisijaisesti digitaalisina. Kehitys on monella tavalla hyvä: palvelut nopeutuvat, kustannukset pienenevät ja asioita voi hoitaa kotisohvalta käsin kellonajasta riippumatta. Samalla kuitenkin kasvaa joukko ihmisiä, joille tämä uusi maailma ei avaudu yhtä helposti.

Erityisesti moni ikäihminen kokee jäävänsä sivuun yhteiskunnassa, jossa oletuksena on, että jokainen käyttää älypuhelinta, tunnistautuu verkkopankilla ja hallitsee sovellukset ongelmitta. Kaikilla näin ei ole. Osaamisen puutteen lisäksi ongelmia aiheuttavat muistin heikkeneminen, näköongelmat ja yksinkertaisesti se, ettei digitaalinen maailma ole koskaan tullut tutuksi. Monelle jo pelkkä pelko virheen tekemisestä estää palveluiden käytön.

Seuraukset voivat olla vakavia. Kun asiointi muuttuu liian vaikeaksi, osa jättää palveluita kokonaan käyttämättä. Lääkäriaika jää varaamatta, tukihakemus täyttämättä tai pankkiasia hoitamatta. Samalla yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kasvavat. On raskasta huomata, että yhteiskunta ympärillä muuttuu sellaiseksi, jossa oma osaaminen ei enää riitä.

Usein keskustelussa vedotaan kustannuksiin. Digipalvelut ovat halvempia ylläpitää kuin fyysiset asiakaspalvelut. Se on totta. Mutta yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkästään tehokkuus edellä. Jos säästöjen seurauksena osa kansalaisista jää palveluiden ulkopuolelle, maksamme lopulta hintaa muualla – lisääntyvinä terveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavana turvattomuuden tunteena.

Siksi fyysisiä asiakaspalveluita ei pitäisi ajaa alas liian nopeasti. Kaikkien ei tarvitse käyttää samoja kanavia. Digipalvelut voivat olla ensisijainen vaihtoehto, mutta rinnalla täytyy säilyttää mahdollisuus asioida myös ihmisen kanssa kasvotusten tai edes puhelimitse. Kyse ei ole vain palvelusta vaan arvokkuudesta. Moni ikäihminen on rakentanut tämän maan, tehnyt pitkän työuran ja maksanut veronsa vuosikymmenten ajan. Heillä on oikeus saada palveluita ilman tunnetta siitä, että ovat rasite tai kehityksen jarru.

Ratkaisu ei kuitenkaan ole pelkkä vanhojen palveluiden säilyttäminen. Myös digitukea tarvitaan lisää. Kirjastot, kansalaisopistot, järjestöt ja vapaaehtoiset tekevät jo arvokasta työtä opastaessaan ikäihmisiä digiasioissa. Tätä työtä pitäisi tukea nykyistä enemmän. Lisäksi palveluiden suunnittelussa olisi aidosti huomioitava ikääntyneet käyttäjät: selkeämmät sivut, yksinkertaisemmat kirjautumiset ja mahdollisuus saada helposti apua.

Digitaalinen kehitys ei ole vihollinen. Ongelma syntyy silloin, jos osa ihmisistä jätetään matkasta. Yhteiskunnan sivistystä ei mitata sillä, kuinka nopeasti palvelut saadaan verkkoon, vaan sillä, pidetäänkö kaikki mukana muutoksessa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi