TikTokin päätös rakentaa datakeskus Lahteen on Suomelle merkittävä uutinen. Se kertoo paitsi maamme houkuttelevuudesta digitaalisena investointikohteena, myös globaalin datatalouden murroksesta. Samalla hanke nostaa esiin kysymyksiä, joita ei voi sivuuttaa: kuka hallitsee dataamme, ja voiko siihen luottaa?

TikTokin taustalla oleva kiinalainen omistus herättää ymmärrettävää huolta. Kiinan lainsäädäntö velvoittaa yrityksiä tarvittaessa yhteistyöhön viranomaisten kanssa, mikä on saanut monet länsimaat tarkastelemaan sovellusta kriittisesti. Pelko ei ole täysin tuulesta temmattu: data on nykypäivän strateginen resurssi, ja sen hallinta merkitsee myös vaikutusvaltaa.

Toisaalta on syytä tarkastella kokonaisuutta laajemmin. Huoli ei koske vain kiinalaisia toimijoita. Myös amerikkalaiset teknologiayritykset ovat joutuneet arvostelun kohteeksi, erityisesti tiedustelulainsäädäntönsä vuoksi. Yhdysvaltain viranomaisilla on laajat oikeudet päästä käsiksi yritysten hallussa olevaan dataan, mikä on horjuttanut aiempaa luottamusta “länsimaiseen” dataturvaan. Käytännössä kysymys ei ole enää siitä, minkä maan yritys dataa käsittelee, vaan millaisin pelisäännöin ja valvonnalla se tapahtuu.

Miksi TikTok sitten tulee Suomeen? Vastaus on pitkälti käytännöllinen. Suomi tarjoaa vakaat olosuhteet, luotettavan infrastruktuurin ja viileän ilmaston, joka tekee datakeskuksista energiatehokkaita. Lisäksi EU tiukka tietosuojalainsäädäntö antaa yrityksille mahdollisuuden osoittaa sitoutumistaan korkeisiin standardeihin – ja samalla rauhoittaa käyttäjiä.

Silti pelkkä sijainti ei ratkaise kaikkea. Olennaista on läpinäkyvyys: missä dataa säilytetään, kuka siihen pääsee käsiksi ja millä ehdoilla. Suomen viranomaisten rooli korostuu valvonnassa, mutta myös EU-tason sääntely on keskeistä. Kansalaisten luottamus ei synny investoinneista, vaan avoimuudesta ja todellisista takeista. T

ikTokin datakeskus voi olla Suomelle taloudellinen mahdollisuus, mutta se on myös testi. Osaammeko hyödyntää globaalin teknologian tuomat edut ilman, että tingimme tietoturvasta ja yksityisyydestä? Vastaus tähän kysymykseen määrittää, millaiseksi digitaalinen tulevaisuutemme rakentuu.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupunginvaltuusto laittoi kaupunginteatterin johtajan Lauri Maijalan keskiviikkona koville niin teatterin ohjelmistovalinnoista, taloudenpidosta kuin yleisösuhteestakin. Ilmeisesti valtuustossa ei täysin ymmärretä kulttuurin merkitystä yhteiskunnalle. Kulttuurin ainoa tavoite ei voi olla mahdollisimman suuren tuoton tekeminen. Valitettavasti kulttuurin leimaaminen pelkäksi turhaksi menoeräksi tuntuu olevan vallalla nyky-Suomessa aina valtionjohtoa myöten.

Kulttuuri ei ole luksustuote, joka otetaan esiin vain hyvinä aikoina ja työnnetään sivuun, kun talous kiristyy. Se on yhteiskunnan perusrakenne – tapa ymmärtää itseämme, toisiamme ja maailmaa ympärillämme. Siksi kulttuuria ei voi eikä pidä arvioida pelkästään sen tuottaman taloudellisen hyödyn perusteella.

Taloudelliset mittarit ovat yksinkertaisia ja houkuttelevia: lipputulot, myyntiluvut, kävijämäärät. Niiden varaan rakentuva ajattelu kuitenkin kaventaa kulttuurin merkityksen pelkäksi viihdeteollisuudeksi. Jos kulttuurin arvo mitattaisiin vain rahassa, päätyisimme nopeasti yksipuoliseen maisemaan. Kuuntelisimme pelkästään valtavirran hittejä, lukisimme vain myydyimpiä lehtiä ja katsoisimme vain varmoja kassamagneetteja. Kaikki se, mikä haastaa, kokeilee, rikkoo rajoja tai antaa äänen marginaaleille, jäisi helposti syntymättä.

Kulttuurin todellinen arvo syntyy kuitenkin aivan muualta. Se rakentaa identiteettiä, luo yhteisöllisyyttä ja tarjoaa välineitä käsitellä vaikeitakin tunteita ja ilmiöitä. Se voi lohduttaa, herättää, kyseenalaistaa ja avartaa. Nämä vaikutukset eivät näy tilinpäätöksessä, mutta ne näkyvät ihmisten elämässä – ja pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Lisäksi kulttuuri toimii myös demokratian tukipilarina. Moniääninen kulttuurikenttä varmistaa, että erilaiset näkökulmat pääsevät esiin ja että keskustelu pysyy elävänä. Jos kulttuurin sisältöjä ohjaa yksinomaan kaupallinen kannattavuus, vaarana on, että ääneen pääsevät vain ne, jotka myyvät eniten – ei ne, joilla olisi tärkeintä sanottavaa.

Onkin syytä kysyä, mitä menetämme, jos alamme tarkastella kulttuuria vain kulueränä tai investointina, jonka on tuotettava voittoa. Menetämme kokeilun, riskinoton ja hiljaiset äänet. Menetämme mahdollisuuden nähdä maailmaa toisin. Ja lopulta menetämme osan siitä, mikä tekee meistä ihmisiä.

Kulttuuri ei ole ylimääräinen lisä, vaan välttämättömyys. Sen arvoa ei voi puristaa euroiksi, eikä sen merkitystä voi palauttaa markkinalogiikkaan. Juuri siksi sitä on puolustettava – ei siksi, että se tuottaa, vaan siksi, että se merkitsee.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaisen politiikan ytimessä on pitkään nähty ajatus rehellisyydestä: asioista voidaan olla eri mieltä, mutta faktoista ei. Siksi suomen kielen dosentti Vesa Heikkisen havainto kansanedustajien lisääntyneestä “valehtelupuheesta” herättää vakavan kysymyksen: mitä tästä voi seurata, jos totuuden rajat alkavat hämärtyä myös eduskunnan keskusteluissa?

Valehtelupuhe ei tarkoita aina suoraa valhetta. Se voi olla kiertoilmaisuja, vihjailua tai tarkoitushakuista epätarkkuutta, jossa vastustajaa syytetään ilman selkeää näyttöä – samalla kun oma viesti rakentuu hataralle pohjalle. Kun tällainen puhetapa yleistyy, politiikan kieli muuttuu. Keskustelu ei enää pyri selventämään todellisuutta, vaan voittamaan vastapuolen retorisesti.

Seuraukset voivat olla kauaskantoisia. Ensinnäkin kansalaisten luottamus rapautuu. Jos päättäjien puheisiin ei voi luottaa, miksi luottaa päätöksiinkään? Toiseksi julkinen keskustelu kärjistyy. Kun toista syytetään epäsuorasti valehtelusta, tilaa rakentavalle dialogille jää yhä vähemmän. Kolmanneksi itse totuuden käsite heikkenee: jos kaikki väitteet näyttäytyvät mielipiteinä, faktojen ja tulkintojen ero hämärtyy.

Pahimmillaan kehitys voi johtaa kyynisyyteen. Äänestäjät alkavat ajatella, että “kaikki valehtelevat kuitenkin”, jolloin osallistumisen motivaatio laskee. Demokratia ei kuitenkaan kestä välinpitämättömyyttä. Se tarvitsee luottamusta, ja luottamus rakentuu koetusta rehellisyydestä.

Heikkisen esittämä ratkaisu, puheiden jälkikäteinen faktantarkistus, on askel oikeaan suuntaan. Se voi lisätä vastuullisuutta ja tehdä näkyväksi sen, missä kohdin totuus venyy. Mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan myös poliittista kulttuuria, jossa epätarkkuuksista joutuu aidosti tilille – ja jossa rehellisyyttä arvostetaan enemmän kuin nokkelia sanakäänteitä.

Kysymys ei lopulta ole vain kielestä, vaan vallasta. Se, joka määrittää, mikä on totta, määrittää myös keskustelun suunnan. Siksi valehtelupuheen lisääntyminen ei ole pelkkä tyylikysymys, vaan demokraattisen järjestelmän kestävyyskysymys. Jos kehitys jatkuu, vaarana on, että politiikka menettää tärkeimmän pääomansa: kansalaisten luottamuksen.

Vuonna 2026 Suomi kohtaa monia uhkia, joista osa on tuttuja: geopoliittinen epävarmuus, talouden ailahtelevuus ja väestön ikääntyminen. Yksi vähemmän puhuttu, mutta pitkällä aikavälillä merkittävä riski liittyy kuitenkin koulutukseen – erityisesti kotikoulujen yleistymiseen ja niiden valvonnan puutteisiin.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on pitkään ollut ylpeydenaihe. Sen kulmakiviä ovat yhdenvertaisuus, laatu ja yhteiset opetussuunnitelmat, jotka takaavat kaikille lapsille yhtäläiset mahdollisuudet. Kotikoulujen kohdalla tämä periaate alkaa kuitenkin rakoilla. Vaikka kotiopetus on laillista, sen käytännön toteutus vaihtelee huomattavasti, eikä valvonta aina ole riittävää.

Ongelma ei ole itse kotiopetuksen idea, vaan se, että osa nuorista jää opetuksen sisällöllisesti ja pedagogisesti heikompaan asemaan. Kun opetusta ei sidota tiukasti valtakunnallisiin tavoitteisiin, on vaarana, että oppilaat eivät saavuta keskeisiä tietoja ja taitoja. Tämä voi näkyä myöhemmin vaikeuksina jatko-opinnoissa, työelämässä ja yhteiskuntaan kiinnittymisessä.

Erityisen huolestuttavaa on se, että osa kotikouluissa opetettavista sisällöistä voi olla ideologisesti värittynyttä. Opetus saattaa painottua vahvasti tiettyihin uskonnollisiin näkemyksiin tai poliittisiin tulkintoihin, jolloin kriittinen ajattelu ja monipuolinen tiedon tarkastelu jäävät taka-alalle. Koulujärjestelmän vahvuus on perinteisesti ollut siinä, että oppilaat altistuvat erilaisille näkökulmille ja oppivat arvioimaan tietoa itsenäisesti. Jos tämä korvautuu yksipuolisella opetuksella, seuraukset voivat ulottua yksilötasolta koko yhteiskuntaan.

Lisäksi kotikoulu voi pahimmillaan eristää nuoria sosiaalisesti. Koulu ei ole pelkästään oppimisen paikka, vaan myös ympäristö, jossa opitaan vuorovaikutusta, erilaisuuden hyväksymistä ja demokraattisen yhteiskunnan pelisääntöjä. Näiden kokemusten puute voi heikentää yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta – juuri sitä, mitä Suomi nykyisessä turvallisuustilanteessa eniten tarvitsee.

On myös syytä kysyä, kenen vastuulla lasten oikeus laadukkaaseen ja tasapainoiseen opetukseen lopulta on. Vanhemmilla on oikeus valita, mutta valtiolla on velvollisuus varmistaa, että jokainen lapsi saa riittävän, monipuolisen ja ideologisesti tasapainoisen koulutuksen. Tämä edellyttää nykyistä tiukempaa ohjausta, seurantaa ja tarvittaessa puuttumista kotiopetuksen sisältöihin.

Suomen tulevaisuuden kannalta koulutus ei ole sivuseikka, vaan keskeinen turvallisuustekijä. Jos annamme koulutuksellisen eriarvoisuuden ja ideologisen eriytymisen kasvaa, rakennamme samalla uusia jakolinjoja yhteiskuntaan. Siksi kotikoulujen asema ja valvonta on nostettava vakavaan keskusteluun – ennen kuin ongelmista tulee pysyviä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomalaisten fyysinen kunto on heikentynyt hiljalleen, lähes huomaamatta, vuosikymmenten ajan. Kehitys näkyy karusti tilastoissa: ylipaino ja lihavuus ovat yleistyneet kaikissa ikäryhmissä, ja normaalipainoisista on tulossa poikkeus pikemminkin kuin sääntö. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten epäonnistumisesta, vaan laajasta yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Arki on muuttunut. Työ on keventynyt fyysisesti, mutta samalla liikkuminen on vähentynyt. Istumme työpäivän, istumme työmatkat ja istumme vapaa-ajalla ruutujen ääressä. Samaan aikaan energiapitoista, pitkälle prosessoitua ruokaa on saatavilla enemmän kuin koskaan – nopeasti, halvalla ja vaivattomasti. Kun kulutus kasvaa ja kulutus (liikunnan muodossa) vähenee, lopputulos on väistämätön.

Myös elinympäristö ohjaa valintoja. Kaupunkirakenne, autoistuminen ja arjen kiire tekevät liikkumisesta usein valinnan pakon sijaan. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa tai tehdä terveellisiä ruokavalintoja, vaikka tahtoa olisi. Kuntoerot kasvavat, ja ne heijastuvat suoraan kansanterveyteen.

Tilanteen vakavuus on viimein alettu tunnistaa. Perinteinen painoindeksi ei kerro riittävästi ihmisen todellisesta terveydestä, ja siksi rinnalle on kehitetty uusia mittareita, jotka huomioivat paremmin kehon koostumuksen ja toimintakyvyn. Tämä on askel oikeaan suuntaan: pelkkä paino ei ratkaise, vaan se, miten keho toimii.

Mutta mittaaminen ei yksin riitä. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Liikunnasta on tehtävä arjen oletus – turvalliset kävely- ja pyöräilyreitit, koulupäivien liikunnallistaminen ja työpaikkojen aktiivisuutta tukevat käytännöt ovat keskeisiä. Samalla ravitsemusympäristöä on ohjattava: terveellisen ruoan tulee olla helpoin ja houkuttelevin valinta.

Yhtä tärkeää on asennemuutoksen tukeminen. Kunto ei ole ulkonäkökysymys, vaan toimintakyvyn ja hyvinvoinnin perusta. Kun liikkumisesta tehdään osa jokapäiväistä elämää, ei erillinen suoritus, muutos on mahdollinen.

Normaalipainoisten “katoaminen” ei ole väistämätön kohtalo. Se on seurausta valinnoista – ja siksi myös korjattavissa. Kysymys kuuluu, olemmeko valmiita tekemään ne päätökset, jotka palauttavat suomalaiset takaisin liikkeeseen?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen sen ajatuksen palautti takaisin julkiseen keskusteluun. Ajatus, jota on Lahdessa vatvottu aina aika ajoin. Olisiko Lahdesta talviolympialaisten näyttämöksi? Joidenkin mielestä kyseisen asian miettiminenkin on totaalista huuhaata, toisten mielestä kisat voisivat olla mahdollisuuksien rajoissa.

Ajatus talviolympialaisten tuomisesta Lahteen ei ole uusi. Päijät-Hämeen pääkaupunki on vuosikymmenten ajan rakentanut identiteettiään talviurheilun keskuksena. Salpausselän kisat, kansainväliset hiihtotapahtumat ja pitkät perinteet ovat luoneet mielikuvan kaupungista, jossa lumi, ladut ja hyppyrimäet kuuluvat olennaisesti paikalliseen kulttuuriin. Siksi ei ole yllättävää, että aika ajoin keskustelu kääntyy myös kaikkein suurimpaan talviurheilutapahtumaan: talviolympialaisiin.

Olympiahaaveita on Lahdessa pohdittu eri muodoissa jo vuosien ajan. Ajatus on usein kytkeytynyt Suomen laajempiin olympiahankkeisiin, joissa Lahti olisi toiminut yhtenä keskeisenä kisakaupunkina. Kaupungin vahvuutena on erityisesti pohjoismaisten hiihtolajien infrastruktuuri. Salpausselän urheilukeskus on jo valmiiksi kansainvälisen tason areena, joka on tottunut suuriin yleisömääriin ja arvokisoihin. Tämä on antanut pohjaa ajatukselle, että osa olympialaisista voitaisiin järjestää Lahdessa ilman valtavia uusia investointeja.

Viime päivinä keskustelu on jälleen saanut uutta vauhtia. Talviurheilun tulevaisuutta ja olympialaisten järjestämismalleja arvioidaan kansainvälisesti uudella tavalla, ja myös Suomessa on noussut esiin ajatus hajautetuista kisoista. Tällaisessa mallissa eri lajit voisivat sijoittua useisiin kaupunkeihin, jolloin yksittäisen kaupungin taloudellinen ja infrastruktuurinen paine kevenisi. Tällaisessa kokonaisuudessa Lahden rooli voisi olla luonteva – erityisesti hiihtolajien ja yhdistetyn kilpailujen näyttämönä.

Samalla keskustelu tuo esiin myös kysymyksiä. Olympialaisten järjestäminen on nykyisin valtava taloudellinen ja organisatorinen ponnistus. Monet kaupungit ovat viime vuosina vetäytyneet hakuprosesseista kustannusten ja riskien vuoksi. Vaikka Lahdella on vahva urheilullinen perinne, olympialaisten mittakaava on aivan toista luokkaa kuin yksittäisten MM-kisojen tai maailmancupin osakilpailujen järjestäminen.

Lopulta kysymys kuuluukin: onko Lahdella todellista mahdollisuutta nousta talviolympialaisten näyttämöksi? Vastaus riippuu pitkälti siitä, millaisiksi olympialaiset tulevaisuudessa muotoutuvat. Jos kisat pysyvät jättimäisenä yhden kaupungin projektina, Lahti tuskin yksin kantaa vastuuta. Mutta jos suunta on kohti hajautettuja, olemassa olevaan infrastruktuuriin nojaavia kisoja, voi Lahden nimi nousta yhä vakavammin keskusteluun. Silloin meidän vanhaja perinteinen talviurheilukaupunkimme voisi hyvinkin löytää paikkansa olympiakartalta. Ken elää, se näkee.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuosien 2020–2026 ajanjakso jää suomalaisten lasten ja nuorten muistiin poikkeuksellisena aikana. Harva sukupolvi on joutunut kasvamaan yhtä monien samanaikaisten kriisien keskellä. Vaikka Suomi on edelleen turvallinen ja vakaa maa, maailman tapahtumat ovat heijastuneet myös tänne – koteihin, kouluihin ja nuorten mieliin.

Koronapandemia katkaisi monen lapsen ja nuoren arjen. Koulut siirtyivät etäopetukseen, harrastukset keskeytyivät ja ystävien tapaaminen muuttui rajoitetuksi. Monelle nuorelle juuri ne vuodet, jolloin sosiaaliset suhteet ja identiteetti rakentuvat, kuluivat eristäytyneissä olosuhteissa. Vaikka suuri osa nuorista sopeutui tilanteeseen yllättävän hyvin, jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi lisääntyneenä yksinäisyytenä ja mielenterveyden haasteina.

Samaan aikaan maailma ympärillä muuttui levottomammaksi. Ukrainan sota toi sodan Eurooppaan tavalla, jota moni nuori ei ollut aiemmin kokenut. Uutiskuvat, keskustelut turvallisuudesta ja jatkuva epävarmuus ovat vaikuttaneet siihen, miltä tulevaisuus näyttää nuorten silmissä. Myös Lähi-idän pitkittyneet konfliktit ja maailmanpolitiikan jännitteet ovat lisänneet tunnetta siitä, että maailma on entistä arvaamattomampi. Kansainvälisen politiikan kärjistyminen on vahvistanut tätä epävarmuutta. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin toiminta on monin paikoin arvaamatonta, mikä on lisännyt huolta maailmanpolitiikan suunnasta. Kun globaalit suurvallat toimivat ristiriitaisesti, myös pienen maan nuoret seuraavat uutisia tarkemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Taloudelliset vaikutukset näkyvät arjessa konkreettisesti. Inflaatio, energian hinnan nousu ja valtiontalouden kiristyminen ovat vaikuttaneet monien perheiden tilanteeseen. Nuoret aistivat helposti vanhempiensa huolen toimeentulosta, ja se voi heijastua heidän omaan turvallisuuden tunteeseensa.

Silti tämän ajan tarinassa on myös toinen puoli. Suomalaiset nuoret ovat osoittaneet poikkeuksellista kykyä sopeutua ja kantaa vastuuta. He ovat oppineet nopeasti uusia tapoja opiskella, keskustelleet avoimesti mielenterveydestä ja seuranneet yhteiskunnallisia kysymyksiä aiempaa aktiivisemmin. Monelle kriisit ovat myös vahvistaneet halua vaikuttaa tulevaisuuteen.

Siksi tärkein kysymys ei ole vain se, mitä nämä vuodet ovat tehneet nuorille – vaan mitä me aikuisina teemme nyt. Lasten ja nuorten usko tulevaisuuteen ei synny pelkistä sanoista, vaan teoista: turvallisista kouluista, toimivista palveluista ja siitä, että heidän huolensa otetaan vakavasti.

Juuri nyt nuoret tarvitsevat ennen kaikkea viestin siitä, että vaikeista ajoista huolimatta tulevaisuus on rakennettavissa. Se on sukupolvelta toiselle siirtyvä lupaus – ja meidän velvollisuutemme pitää siitä kiinni.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kuntaliitto on esittänyt kasvavaa huolta siitä, että kunnat ympäri maan rakentavat strategioitaan oletukselle jatkuvasta tai vähintään vakaasta väestönkehityksestä, vaikka todellisuus viittaa toiseen suuntaan. Syntyvyys on pysynyt historiallisen alhaisena jo useita vuosia, muuttoliike keskittyy harvoihin kasvukeskuksiin ja väestö ikääntyy nopeasti. Silti monessa kunnassa suunnitellaan investointeja ja palvelurakennetta kuin edessä olisi kasvun vuosikymmenet.

Myös Lahden kaupunki on strategiassaan asettanut tavoitteeksi 150 000 asukkaan kaupungin tulevaisuudessa. Tavoite on kunnianhimoinen ja viestii uskosta vetovoimaan, elinvoimaan ja kestävään kasvuun. Kuntaliiton laskelmat kuitenkin maalaavat toisenlaisen kuvan: väestökehitys ei nykyisillä trendeillä tue näin vahvaa kasvuoletusta, vaan pikemminkin ennakoi pitkän aikavälin supistumista tai parhaimmillaan hidasta hiipumista.

Tässä ristiriidassa ei ole kyse vain numeroista, vaan realismista. Jos väkiluku laskee merkittävästi seuraavien vuosikymmenten aikana, se vaikuttaa kaikkeen: verotuloihin, palveluverkkoon, koulujen ja päiväkotien mitoitukseen, infrastruktuuri-investointeihin sekä asuntorakentamisen tarpeeseen. Liian optimistinen väestöennuste voi johtaa ylikapasiteettiin, velkaantumiseen ja vaikeisiin sopeutuspäätöksiin tulevaisuudessa.

On ymmärrettävää, että kunta haluaa viestiä kasvua ja tulevaisuudenuskoa. Strategia on myös tahtotila, ei pelkkä ennuste. Silti strategian on pohjauduttava demografiseen realismiin. Kuntaliiton huoli kohdistuu juuri tähän: monessa kunnassa ei ole vielä täysin sisäistetty sitä, että Suomi kokonaisuudessaan on siirtynyt pysyvän väestön vähenemisen aikakauteen. Yksittäiset muuttovoitot eivät muuta kansallista kokonaiskuvaa, jossa syntyvyys ei riitä korvaamaan poistumaa.

Lahden kaltaiselle aluekeskukselle ratkaisevaa on kyky sopeutua ajoissa. Se tarkoittaa palveluverkon kriittistä tarkastelua, elinvoimapolitiikan uudelleenarviointia sekä talouden suunnittelua varovaisuusperiaatteella. Kasvutavoite voi toimia suuntana, mutta päätöksenteon on kestettävä myös vaihtoehtoinen skenaario – se, jossa 150 000 asukkaan raja ei toteudukaan.
Kysymys ei lopulta ole pessimismistä, vaan vastuullisuudesta. Jos kunnat eivät tunnista väestökehityksen todellista suuntaa, ne vaarantavat taloudellisen kestokykynsä. Rehellinen keskustelu väestön vähenemisestä ei ole tappiomielialaa, vaan edellytys hallitulle muutokselle.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Hanke Lahden uudesta vesiliikuntakeskuksesta on ottamassa konkreettisia askeleita. Hankesuunnitelma on hyväksytty, ja sen rakentaminen urheilukeskuksen alueelle on tarkoitus aloittaa kohti valmistumista vuonna 2030. Rakennuksen kustannusarvio on noin 38,3 miljoonaa euroa, ja sen yhteyteen on suunniteltu myös pysäköintitalo noin 9,7 miljoonan euron investointina.

Uusi vesiliikuntakeskus on merkittävä panostus lahtelaiseen liikunta- ja vapaa-aikatarjontaan. Keskuksessa on 50 metrin allas, opetusaltaita, monitoimiallas, hyppytornit sekä kuntosali, ja sen tavoiteltu vuosikävijämäärä on jopa yli 400 000. Tämä tarkoittaa paitsi parempia harrastusmahdollisuuksia kaupunkilaisille, myös paikkakunnan vetovoiman vahvistamista. Nykyaikainen uimahalli täydentää Lahden monipuolista urheilutarjontaa ja toimii osana laajempaa urheilukeskuksen kehitystä.

Samalla mietintään tulee myös se, mitkä vanhoista uimahalleista lakkautetaan. Ensimmäisenä lakkautuslistalla ovat urheilukeskuksen läheisyydessä sijaitseva ammattikoulun uimahalli sekä Saksalan uimahalli.

Kaupungin valtuustosopimus 2025–2030 sisältää vesiliikuntakeskuksen yhtenä keskeisenä investointina, mutta samassa suunnitelmassa mainitaan myös Kisapuiston urheilupuiston kehittäminen jalkapallostadionilla sekä monitoimihallin eli uuden jäähallin edistäminen. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksiä. Miten Lahden rajalliset resurssit riittävät useiden suurten rakennushankkeiden rinnanajoon?

Kisapuiston hankkeen tavoitteena on koko ajan ollut luoda edellytykset muun muassa Uefa-luokituksen mukaiseen jalkapallostadioniin, joka nostaisi kaupungin profiilia ja palveluita. Uuden stadionin rakentaminen on ollut keskustelun kohteena jo pitkään ja sen toteuttamista pidetään monille urheiluseuroille, joukkueille ja katsojille tärkeänä investointina. Samalla uusi monitoimihalli täydentäisi Lahden jo ennestään vahvaa talviurheiluidentiteettiä ja palvelutarjontaa arki- ja kilpaurheilussa.

Suuren vesiliikuntakeskuksen rakentaminen vaatii kovan priorisoinnin. Hankkeen kustannus on hiukan alle 50 miljoonan euroa, kun pysäköintitalo lasketaan mukaan. Se vie merkittävän osan kaupungin investointiresursseista pitkälle 2020-luvun loppuun.
Tällainen tilanne haastaa kaupungin päättäjiä pohtimaan miten vesiliikuntakeskus, uusi jalkapallostadion ja jäähalli sovitetaan yhtä aikaa kaupungin talousohjelmaan ilman liiallista taloudellista kuormitusta ja onko urheilurakentamisen priorisointi riittävän tasapainossa muiden palveluiden, kuten koulujen ja hyvinvointipalvelujen, kanssa? Millä aikatauluilla eri investoinnit toteutetaan siten, että ne tukevat kaupungin elinvoimaa, vetovoimaa ja kilpailukykyä myös tulevaisuudessa?

Tässä ei ole kysymys vain Lahden urheilun tulevaisuudesta, vaan myös lahtelaisten arjen hyvinvoinnin ja kaupungin vetovoimaisuudesta vuosikymmeniksi eteenpäin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden työttömyysluvut ovat karua luettavaa. Kaupungissa on Suomen suurin ja nopeimmin kasvanut työttömyys, nuorisotyöttömyys hipoo valtakunnan kärkeä ja työttömyyden sakkomaksut rasittavat kaupungin taloutta miljoonilla.

Viime vuosina Lahdessa on korostettu kunnianhimoisia imagohankkeita ja strategisia ohjelmia, mutta samaan aikaan yritysten arjen toimintaedellytykset ovat jääneet sivurooliin. Kun yrittäjä pohtii sijoittumista, ratkaisevia eivät ole juhlapuheet vaan sujuva liikenne, saavutettavuus, toimitilojen saatavuus, lupaprosessien nopeus ja keskustan elinvoima. Jos keskustaan on hankala tulla, pysäköinti koetaan vaikeaksi ja kivijalkaliikkeet katoavat, signaali on selvä: tänne ei ole helppo rakentaa kasvua.
Liikenteen sujuvuus on elinkeinoelämän perusedellytys. Kun liikkumista vaikeutetaan tai autoilua systemaattisesti hankaloitetaan ilman toimivia vaihtoehtoja, kärsivät sekä työntekijät että yritykset. Työpaikat eivät synny ideologisista tavoitteista, vaan arjen toimivuudesta. Samoin keskustan vetovoima ei säily itsestään. Tyhjät liiketilat, vähenevä asiakasvirta ja epävarmuus tulevasta syövät investointihalukkuutta.

Erityisen huolestuttavaa on nuorisotyöttömyys. Kun nuori jää ilman ensimmäistä työpaikkaansa, riski syrjäytymiseen kasvaa nopeasti. Se on inhimillinen tragedia ja taloudellinen tappio. Jokainen menetetty työura maksaa yhteiskunnalle moninkertaisesti verrattuna siihen, mitä ennakoivat toimet maksaisivat. Samaan aikaan kaupunki maksaa mittavia sakkomaksuja pitkäaikaistyöttömyydestä – rahaa, joka on pois kouluista, varhaiskasvatuksesta ja lähipalveluista.

On rehellisesti kysyttävä, ovatko painopisteet olleet oikeat. Onko elinvoimapolitiikka ollut riittävän konkreettista? Onko yrityksiä kuunneltu herkällä korvalla? Onko päätöksenteossa ymmärretty, että jokainen heikennys arjen sujuvuuteen kertautuu työpaikkojen määrässä?

Lahti tarvitsee suunnanmuutoksen. Yritysvaikutusten arviointi on otettava tosissaan, lupaprosesseja on sujuvoitettava ja keskustasta tehtävä aidosti houkutteleva niin yrittäjille kuin asiakkaille. Liikennejärjestelyissä on haettava tasapainoa, ei vastakkainasettelua. Työllisyyden hoitoon on panostettava ennakoivasti, erityisesti nuorten kohdalla.

Työttömyysluvut eivät ole kohtalo. Ne ovat seurausta päätöksistä – ja siksi myös muutettavissa. Lahden on valittava, haluaako se olla kaupunki, jossa yritykset kasvavat ja nuoret työllistyvät, vai kaupunki, joka seuraa sivusta, kun työpaikat syntyvät muualla. Suunta on vielä käännettävissä, mutta aikaa ei ole hukattavaksi.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi