Maailman katseet ovat tällä viikolla New Yorkissa YK:n yleiskokouksessa. Tai ainakin pitäisi olla, jos haluamme edelleen uskoa monenkeskiseen yhteistyöhön, kansainväliseen oikeuteen ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.
Juuri tähän hetkeen osuu kotimainen keskustelu puolustusministeri Antti Häkkäsen vierailusta Israeliin. Kysymys ei ole siitä, saako Suomen puolustusministeri matkustaa Israeliin. Kysymys kuuluu: miksi juuri nyt, miksi puolustusministeri Israel Katzin tapaaminen oli välttämätön ja mikä on Suomen yhteinen linja?
Häkkänen on kertonut olleensa itse aloitteellinen vierailun järjestämisessä. Hänen mukaansa matkasta ei käyty etukäteen erillistä keskustelua muun ulkopoliittisen johdon kanssa. Pääministeri Petteri Orpo puolestaan on kuvannut matkaa puolustusministerin normaaliksi virkamatkaksi.
Tämä herättää paljon kysymyksiä. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johdetaan yhteisesti. Israelin nykyisessä tilanteessa puolustusministerin tapaaminen maan puolustusministerin kanssa ei ole vain tekninen virkamatka. Ministeritason tapaaminen on aina myös poliittinen viesti.
Häkkänen perustelee vierailua Daavidin linko -ilmatorjuntajärjestelmällä. Suomen on hänen mukaansa varmistettava, että saamme järjestelmään uusimman teknologian ja päivitykset.
Mutta juuri tämä perustelu on huolestuttava. Kun Suomi on tehnyt miljardiluokan puolustushankinnan, lähtökohdan pitää olla, että sovitut järjestelmät, päivitykset ja huoltovarmuus toimitetaan sopimusten mukaisesti. Jos niiden saaminen edellyttää puolustusministerin henkilökohtaista vierailua ja tapaamista Israelin poliittisen johdon kanssa, kyse on jo itsessään huoltovarmuuskysymyksestä.
Daavidin linko -hankinnasta päätettiin Marinin hallituksen aikana keväällä 2023. Päätös tehtiin ennen lokakuun 2023 terrori-iskua ja sitä seurannutta Gazan sotaa ja kansanmurhaa. Maailma oli toinen.
Jos vastaavaa asehankintaa ratkaistaisiin nyt, poliittinen ja kansainvälisoikeudellinen toimintaympäristö olisi täysin erilainen. Israelin toiminta Gazassa olisi väistämättä osa harkintaa ja vaihtoehtoiset toimittajat olisi arvioitava tästä lähtökohdasta. Jo tehtyjen sopimusten hoitaminen ja Suomen puolustuskyvyn turvaaminen on eri asia kuin uusien poliittisten valintojen tekeminen.
Samaan aikaan ulkoministeri Elina Valtonen on allekirjoittanut yhdessä yhdentoista muun maan ulkoministerin kanssa lausuman, jossa arvostellaan Israelin siirtokuntapolitiikkaa, puolustetaan kahden valtion ratkaisua ja todetaan siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä ei ole Suomelle uusi linja. Suomen Lähi-idän politiikka on vuosikymmeniä nojannut kansainväliseen oikeuteen, YK:n päätöslauselmiin ja kahden valtion ratkaisuun.
Pienelle maalle kyse ei ole sanahelinästä. Kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen on Suomen oma turvallisuusetu. Emme voi uskottavasti vaatia Venäjää kunnioittamaan kansainvälistä oikeutta Ukrainassa, jos suhtaudumme sen rikkomiseen valikoivasti muualla.
Suomen pitää myös puolustaa kahden valtion ratkaisua. Israelin siirtokuntien laajeneminen ja siirtokuntalaisväkivalta tekevät siitä päivä päivältä vaikeamman. Suomen luonnollinen viiteryhmä tässä ovat muut Pohjoismaat, Kanada ja eurooppalaiset kumppanimme, joiden kanssa Valtonenkin yhteisen lausuman allekirjoitti.
Israelin kanssa pitää pystyä keskustelemaan ja jo sovituista puolustushankinnoista on pidettävä kiinni. Mutta samalla Israelin kansainvälisen oikeuden rikkomuksista ja Gazasta pitää pystyä puhumaan suoraan – myös Israelille.
Häkkänen on kuvannut Israelin toimia ”tietyiksi ylilyönneiksi”. Ylilyönneiksi? Gazan tapahtumia ei voi tällaisella sanavalinnalla vähätellä.
Suomen ongelma on nyt ennen kaikkea linjan epäselvyys. Ulkoministeri antaa yhden viestin, puolustusministeri toisen, eikä näin merkittävästä vierailusta Häkkäsen mukaan edes keskusteltu etukäteen muun ulkopoliittisen johdon kanssa.
Pienen maan vahvuus on johdonmukaisuus. Meidän pitää tietää, mikä Suomen linja on – ja saman linjan pitää kuulua Helsingissä, YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa ja Lähi-Idän pääkaupungeissa.
Ville Skinnari