Politiikan pitäisi olla tylsällä tavalla luotettavaa. Sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ratkaisujen etsimistä ja ennen kaikkea tavallisten ihmisten arjen parantamista. Silti viime vuosina politiikka on muuttunut yhä enemmän näyttämöksi, jossa tärkeintä ei tunnu olevan lopputulos vaan se, kuinka tehokkaasti vastapuolen saa raivostumaan.
Sosiaalinen media on täynnä poliitikkojen päivityksiä, joissa lähes ylpeillään sillä, kuinka “nyt vihervasemmisto kiehuu”, “oikeisto raivostui” tai “vasemmisto itkee taas”. Toisinaan itse päätöksen sisältö jää täysin sivuosaan. Pääasia näyttää olevan, että joku suuttuu. Että omat kannattajat taputtavat ja vastapuoli provosoituu. Mutta missä vaiheessa tästä tuli politiikan tavoite?
Tavallinen suomalainen tuskin herää aamulla pohtimaan, kuinka pahasti vastapuolen poliitikkoja voisi ärsyttää. Ihmiset miettivät sähkölaskujaan, työpaikkojaan, lasten koulua, terveydenhuollon toimivuutta ja sitä, riittävätkö rahat kuun loppuun asti. He odottavat päättäjiltä ratkaisuja – eivät jatkuvaa somesotaa.
Politiikassa on aina ollut vastakkainasettelua. Eri puolueilla on erilaiset arvot ja erilaiset näkemykset siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi rakentaa. Se kuuluu demokratiaan. Mutta aiemmin erimielisyyksien keskelläkin oli usein näkyvissä yksi yhteinen tavoite: Suomen ja suomalaisten etu.
Nyt tuntuu siltä, että politiikasta on tullut osittain kilpailu näkyvyydestä. Kärjekkäästi muotoiltu twiitti kerää enemmän huomiota kuin harkittu kompromissi. Algoritmit palkitsevat raivon, eivät yhteistyötä. Mitä enemmän vastakkainasettelua syntyy, sitä enemmän julkaisu leviää. Ja kun näkyvyys tuo kannatusta, moni poliitikko pelaa juuri sitä peliä.
Ongelma on, että samalla katoaa jotain olennaista. Jos päätöksiä tehdään ensisijaisesti oman joukon hurrausten tai vastapuolen ärsyttämisen vuoksi, vaarana on, että itse asia unohtuu. Kansalaiset muuttuvat sivustakatsojiksi poliittiseen kulttuurisotaan, jossa tärkeintä ei ole rakentaa vaan voittaa päivän väittely.
Ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että moni alkaa jo pitää tätä normaalina. Että politiikka muka kuuluu olla jatkuvaa ivaamista, kuittailua ja vastapuolen nolaamista. Ei kuulu. Demokratia tarvitsee kovaa keskustelua, mutta se tarvitsee myös kykyä kuunnella, neuvotella ja etsiä yhteistä suuntaa. Suomi ei lopulta hyödy siitä, että oikeisto suututtaa vasemmistoa tai vasemmisto suututtaa oikeistoa. Suomi hyötyy siitä, että joku keskittyy aidosti ratkaisemaan ongelmia.
Siksi olisi ehkä korkea aika kysyä ääneen: kuka enää puhuu tavallisen kansalaisen puolesta ilman tarvetta kerätä samalla pisteitä omalle kuplalleen? Kuka uskaltaa tehdä politiikkaa ilman jatkuvaa viholliskuvien rakentamista?
Sellaiselle politiikalle voisi juuri nyt olla enemmän tilausta kuin pitkään aikaan.
Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi