Maailman ja Suomenkin tilanteesta pitää olla huolissaan, mutta pelolle ei pidä antaa valtaa. Perinteinen jako sodan ja rauhan välillä ei enää kuvaa todellisuutta. Turvallisuuteen kohdistuva toiminta on jatkuvaa, monimuotoista ja usein vaikeasti tunnistettavaa – ja siksi se näkyy myös tavallisen ihmisen arjessa epävarmuutena. Suomen kokonaisturvallisuusjärjestelmä on vahva. Se perustuu viranomaisten yhteistyöhön, korkeaan luottamukseen ja pitkäjänteiseen varautumiseen. Mutta vahvuus on myös ymmärtää heikkouksia ja mahdollisuuksia.
Suomeen ulottuneet vieraan valtion droonit ovat konkreettinen muistutus tästä. Onko Suomessa turvallista, miten viranomaiset toimivat ja viestivät ja mitä tämä tarkoittaa jatkossa. Itäraja tai Kouvola ei ole kaukana Lahdestakaan. Uskallan sanoa, että meillä on erinomaiset viranomaiset ja erinomainen varautuminen. Mutta se ei tarkoita, etteikö pitäisi kehittää ja parantaa, kuten tämäkin viikko on osoittanut.
Kuka muistaa enää aiempia keskusteluja puolustuksen hankinnoista – viimeisimpänä jalkaväkimiinakeskustelun, jossa peräsin teknologisia ratkaisuja uuden ajan uhkiin? Jo silloin oli nähtävissä, että pelkkä perinteinen ajattelu ei riitä. Tämä keskustelu on ollut vaikeaa viime vuosina Suomessa.
Keskeinen kysymys on nähdä eteenpäin eikä historiaa ja osata kohdentaminen. Naton viiden prosentin tavoite nostaa esiin määrän. Mutta ratkaisevaa on, mihin raha käytetään. Sama koskee Eurooppaa. REARM Europe kokoaa 100 miljardin euron panostukset, mutta kuinka suuri osa tästä kohdistuu korkean teknologian järjestelmiin – ja kuinka suuri osa perinteiseen puolustukseen?
Molempia tarvitaan, mutta tällä hetkellä painopiste on selvästi jälkimmäisessä. Esimerkiksi Saksassa Rheinmetall kasvattaa tuotantoaan, ja Euroopassa hankitaan lisää kalustoa, ammuksia ja panssarivaunuja. Tätä tarvitaan – mutta se ei yksin vastaa muuttuvaan toimintaympäristöön.
Turvallisuus ei kuitenkaan ole vain puolustusvoimien tehtävä. Poliisi, Rajavartiolaitos, pelastustoimi ja hyvinvointialueet ovat keskeinen osa kokonaisturvallisuutta ja varautumista. Juuri nämä toimijat näkyvät ihmisten arjessa ensimmäisinä, kun jotain tapahtuu. Heitä ei saa unohtaa, kun puolustuksesta ja rahoituksesta puhutaan.
Sama teknologinen perusta – tilannekuva, data, analytiikka ja droonijärjestelmät – palvelee koko turvallisuussektoria. Siksi investointeja ei pidä rakentaa siiloissa. Tämä ymmärretään, mutta sen on myös näyttävä käytännössä. Lainsäädäntö ei estä laajojen kokonaisuuksien rakentamista – kyse on valinnoista.
Samalla on muistettava perusasia: täydellistä suojaa ei ole. Turvallisuus ei tarkoita sitä, että mitään ei koskaan tapahdu, vaan sitä, että yhteiskunta toimii myös häiriötilanteissa.
Tähän liittyy myös pidemmän aikavälin kysymyksiä, jotka eivät ehkä näy arjessa heti, mutta ratkaisevat tulevaisuuden. Kriittisiin järjestelmiin on voitava luottaa kaikissa oloissa. Tämä koskee myös tekoälylaskentaa. On syytä kysyä: onko Suomen ja Euroopan GPU-kapasiteetti riittävästi omissa käsissä ja skaalattavissa? Jos laskenta on muualla, syntyy riippuvuus.
Sama koskee dataa. Hankinnoissa ei ratkaista vain järjestelmiä, vaan myös se, kuka omistaa ja hallitsee syntyvän tiedon. Suomesta virtaa merkittäviä summia kansainvälisille toimijoille – pelkästään Microsoft -ratkaisuihin arviolta 1,4 miljardia euroa – ja samalla data siirtyy niiden ekosysteemeihin. Kotimaisia ja eurooppalaisia vaihtoehtoja on olemassa, ja ne on otettava käyttöön.
Päättäjien vastuulla on katsoa pidemmälle kuin seuraavan päivän otsikkoa. Turvallisuus on ymmärrettävä laajasti – ei vain puolustuksena, vaan kokonaisuutena, jossa teknologia, viranomaisyhteistyö, varautuminen ja yhteiskunnan toimivuus kietoutuvat yhteen. Samoin myös talous, työllisyys ja toimeentulo. Miten motivoida ihmisiä puolustamaan maatamme, jos elämän perusasiat eivät ole kunnossa, kaikesta leikataan ja luottamusta tulevaisuuteen ei ole? Kysymys on silloin myös rahasta, mutta myös oikeudenmukaisuudesta ja arvoista.
Ville Skinnari