Kansainvälisen oikeuden vanha periaate kuuluu latinaksi pacta sunt servanda – sopimuksia on kunnioitettava. Ilman tätä periaatetta kansainvälinen järjestelmä ei toimi tai mikään luottamus osapuolten välillä. Diplomatia menettää merkityksensä ja tilalle astuu voimapolitiikka. Tässä tilanteessa maailma nyt on. Sopimuksiin tai sääntöpohjaisuuteen on mahdotonta enää luottaa.
Iranin ydinsopimus on tästä hyvä esimerkki. Vuonna 2015 Iran ja kuusi suurvaltaa – Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa, Venäjä ja Kiina – solmivat Wienissä niin sanotun JCPOA-ydinsopimuksen. Sen tarkoitus oli selkeä: Iran rajoittaisi ydinohjelmaansa, vähentäisi uraanin rikastamista ja sallisi laajat kansainväliset tarkastukset. Vastineeksi Irania vastaan asetettuja talouspakotteita purettaisiin. Sopimus astui voimaan vuonna 2016. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA raportoi useaan otteeseen, että Iran noudatti sopimuksen ehtoja. Sopimus ei ollut täydellinen, mutta se oli toimiva kompromissi. Vuonna 2018 Yhdysvallat vetäytyi sopimuksesta yksipuolisesti presidentti Donald Trumpin päätöksellä ja palautti Irania vastaan laajat talouspakotteet. Muut sopimuksen osapuolet jäivät muodollisesti sopimukseen, mutta käytännössä sen perusta mureni.
Iran pysyi sopimuksessa vielä jonkin aikaa, mutta alkoi myöhemmin asteittain rikkoa rajoituksia vastauksena pakotteisiin. Näin yksi kansainvälisen diplomatian keskeisistä sopimuksista ajautui käytännössä umpikujaan. Ja korostan, että Iran ei ole mikään pulmunen, päinvastoin, mutta tapahtumaketju miten tähän tilanteeseen on ajauduttu, ansaitsee huomion. Persianlahden maat varoittivat tästä moneen kertaan. ”Tämä kaikki kaatuu vielä meidän syliimme”, sanoi minulle Kuwaitin varaulkoministeri tammikuussa. Näin kävi. Vaikutukset pelkästään Dubain ja muiden turistikohteiden maineeseen ja luotettavuuteen ovat vakavia.
Tämä on syytä muistaa nyt, kun Lähi-idän tilanne on ajautunut uuteen ja vaaralliseen vaiheeseen. Yhdysvallat ja Israel ovat hyökänneet Iraniin. Iskuissa on pelkästään Iranissa kuollut jo yli tuhat ihmistä mukaan lukien kouluisku, jossa menehtyi täysin viattomia tyttöjä. Siviilit maksavat sodan hinnan. Euroopan unionin reaktio on ollut toistaiseksi vaimea. Kun kansainvälisen oikeuden periaatteet joutuvat näin kovalle koetukselle, olisi odottanut vahvempaa ääntä myös Euroopasta. Missä ovat EU:n johto, komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja ulkopolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas? Muu maailma kysyy aivan aiheesta onko Euroopalla nykyisin eri standardit eri sotiin, vaikka meillä on vain yksi kansainvälinen oikeus. Eurooppa ei voi rakentaa uskottavasti omaa uutta suvereniteettiaan tai omaa kansainvälistää asemaansa, jos se ei ole johdonmukainen perustavaa laatua olevissa kysymyksissä.
Tämän konfliktin seuraukset eivät rajoitu Lähi-itään. Myös Suomi kärsii niistä nopeasti ja konkreettisesti. Energian hinnat nousevat, logistiikkaketjut häiriintyvät ja maailmankaupan epävarmuus kasvaa. Pienelle ja avoimelle taloudelle tällaiset kriisit tarkoittavat aina lisää epävarmuutta, lisää kustannuksia ja vähemmän kasvua.
Ja miksi eskalaatio tapahtuu juuri nyt? Kansainvälisessä politiikassa sotilaalliset ratkaisut ovat harvoin täysin irrallaan sisäpolitiikasta. Suurvaltojen historiassa ulkopoliittisia kriisejä on kautta historian myös käytetty huomion siirtämiseen kotimaan ongelmista.
Kun suurvallat pelaavat omaa kovaa peliä, lasku päätyy muiden maksettavaksi. Silloin pienen Suomen ja entisen suurvallan eli Euroopan tulisi keskittyä rakentamaan omaa menestystään. Ja korostaa sitä, että sopimuksista ja kansainvälisestä oikeudesta tulee pitää kiinni.
Ville Skinnari