Istun hämärässä potilashuoneessa. Raskas hengitys rikkoo huoneen hiljaisuutta. Tilanteessa on jotain pyhää ja pysäyttävää. Ihminen, joka makaa vuoteessa on matkalla kohti tuntematonta, saapumassa elämän ja kuoleman rajalle. Mielessä välähtelee muistikuvia, tapahtumista, tarinoista eletyn elämän varrelta.
Toinen huone, toinen pyhä, pysäyttävä hetki. Vauva nukkuu äidin sylissä. Silmät vielä turvoksissa mutta jo rauhoittuneena, turvallisessa sylissä. Koko elämän ensimmäinen päivä. Äiti katselee vauvaa, ihmettä jonka on juuri tavannut ensimmäistä kertaa. Pientä ihmistä vastasyntyneen suuri viisaus silmissään. Mistä tulet pieni, mitä tiedät jo nyt?
Olen usein miettinyt, miten syntymä ja kuolema muistuttavat toisiaan, ollaan äärettömän äärellä. Syntymän ja kuoleman äärellä tulen muistutetuksi, miten elämä on sidottu aikaan. Miten elämisen aika on mahdollisuus tuntea, kokea, nähdä ja oppia. Pystytkö sinä näkemään Jumalan kosketuksen ajan ja arjen keskellä?
Sunnuntain evankeliumi tuo eteen yhden pysäyttävän kuvan elämän rajapintojen kohtaamisesta. Vanha, jo kuolemaa lähestyvä Simeon kohtaa Jeesus-vauvan ja tunnistaa hänessä Jumalan ja puhkeaa ylistämään Jumalan suuruutta. Simeonin tavoin mekin saamme ihmetellä joulun lasta, ihmettä joka tuo valoa, iloa ja uskoa mukanaan.
Hanna Rikkanen
kappalainen
Launeen seurakunta