Olen ilokseni saanut, vielä lyhyen pappisurani aikana, kastaa parikymmentä vauvaa. Jokainen heistä on ainutlaatuisen ihana paitsi omille vanhemmilleen myös pyhälle kolmiyhteiselle Jumalalle. Kasteessa on jotain äärimmäisen kaunista. Siinä pieni liitetään osaksi Jumalan perheväkeä, seurakuntaa ja maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa, mutta myös osaksi sukua, perhettä ja perinnettä. Kastepappina usein näen, miten kauniita traditioita perheissä on. On kastemalja, jossa on kastettu jo sukupolvia tai malja, jonka isä on omin käsin esikoistaan varten veistänyt. On mekko, johon on puettu sisarukset ja serkut tai mekko, joka on äidin itse virkkaama. Tai miten vauvan pää kuivataan liinalla, johon on kirjailtu kaikkien siihen kuivattujen pienten nimet.
Kasteessa liitytään osaksi tuota kaikkea. Siinä vahvistetaan niitä näkymättömiä siteitä, jotka liittävät perheet yhteen. Kastehetkessä rukoillaan yhdessä rakkautta ja keskinäistä yhteyttä, toivotaan kaikkea hyvää ja kaunista pienen ihmisen elämään.
Kasteen kauneus on kuitenkin siinä, että se kantaa ilman perinnettä ja perhesiteitäkin. Kaste kannattelee silloinkin, kun muut turvaverkot pettävät. Jumala kantaa ihmistä läpi elämän. Kasteen lahjan antamiseen tai vastaanottamiseen ei tarvita erityisiä välineitä, eikä sitä varten tarvitse olla tietynlainen. Kasteessa Jumala lupaa: sinä olet minun. En koskaan hylkää sinua.
Maija-Reetta Katajisto
Launeen srk