Ensi sunnuntaina vietetään rukoussunnuntaita. Pyhäpäivän tekstit kutsuvat kirkkoihin kiittämään rukouksen mahdollisuudesta sekä muistamaan kärsiviä, sairaita ja uupuneita rukouksin. Seurakunta tuo oikeastaan kaikkia seurakuntalaisia Jumalan eteen esirukouksessa jokaisena sunnuntaina.

Rukous on ennen kaikkea yhteyden ilmaisu. Luotamme siihen, että rukouksellamme on vastaanottaja. Rukous on kristitylle kuin hengittämistä. Joka hengittää, se elää. Jos lakkaamme hengittämästä, emme enää eläkään. Rukous kertoo uskonelämän toimivuudesta. On luonnollista, että luotu kaipaa yhteyttä luojaansa. Rukoussunnuntai kutsuu jokaista toivon näköalaan. Rukous avaa näkyvään maailmaan Jumalan todellisuuden, rukouksessa katsellaan korkeammalta. Rukouksen voimasta näemme toivoa sielläkin, minkä suhteen olemme toivottomia.

Rukoileminen on Kirkon tutkimuskeskuksen galluppien mukaan suosittua kansan keskuudessa. Suomalainen erityispiirre on, että pidämme rukoilemisen yksityisasiana. Siitä mitä kerromme Jumalalle, ei muiden ole tarvetta kuulla. Keski-Euroopassa rukoileminen saattaa olla julkisempaa. Se voi luoda yhteyttä toisiin. Ennen kaikkea on tärkeää rukoilla niin, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Jeesuskin mainitsee, että on rukoiltava nöyrästi ilman, että tekee siitä ulkokultaista toimitusta.

Olisiko tänä sunnuntaina hyvä tulla kirkkoon ja rukoilla? Tai milloin olet itse viimeksi huokaissut Jumalan puoleen? Raamattu tahtoo meitä asiassa tukea: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.”

Siunattua kevättä!​

Ville Hakulinen