Sunnuntaina vietetään kirkkovuodessa Marianpäivää. Silloin ylistetään Mariaa, josta jo nuorena tyttösenä tuli Jeesuksen, Vapahtajamme äiti. Marian tarinan äärellä mieleeni nousivat monet Mariat Afrikassa, Angolan maaseudulla. Nuo vastuunkantajat, monien huolten ja työn alle uupuneet naiset. Nuorina raskaaksi tulleet, monia lapsia synnyttäneet ja kasvattaneet äidit. Moni on elänyt koko elämänsä omassa kylässään, lapsistaan ja kodistaan huolehtien. Valinnanvaraa tai –vapautta toisenlaiseen elämään ei juuri ole.
Shangalalan raamattukoulussa näiden tavallisten naisten, äitien ja vaimojen, oli mahdollisuus opiskella puolisoidensa rinnalla. Moni noista naisista osasi vain oman kylänsä kieltä, eikä lukeminen maan virallisella kielellä, portugalilla, onnistunut. Ujoina ja epävarmoina nuo pappien puolisot tulivat raamattukouluun opiskelemaan raamattua, pyhäkoulun pitämistä ja muita seurakunnassa tarvittavia taitoja.
Opiskelun aikana noissa naisissa tapahtui iso muutos. Uusien taitojen oppiminen ja yhteys muihin samassa elämätilanteessa oleviin naisiin sai monen naisen kukoistamaan. Miten suuri olikaan erään naisen ilo, kun hän hitaasti mutta varmasti oppi lukemaan kertomuksia omasta raamatustaan ja opettamaan niitä myös lapsille seurakunnan pyhäkoulussa. Oma osaaminen ja uudet taidot antoivat itseluottamusta ja tunteen siitä, että minäkin olen tärkeä.
Marian tavoin nuo naiset ottivat Jumalalta saamansa tehtävän vastaan. He lähtivät palvelemaan seurakuntiaan puolisoidensa rinnalla, epävarmuudesta kasvoi luottamus ja ilo. Jumalaansa luottaen he uskalsivat antaa omat lahjansa Jumalan käyttöön ja yhtyä Marian ylistykseen:
Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
Hän on pitänyt huolen palvelijastaan,
hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa
niin kuin hän on isillemme luvannut.
Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori