Olen käyttänyt kuluneella viikolla paljon aikaa valmistellen pian alkavaa rippikoululeiriä. Tämä vuosi, kuten viime vuosikin on ollut poikkeuksellista aikaa leirin järjestelyjen kannalta. Mutta samalla tavalla myös rippikoulun päätös, eli konfirmaatio ja rippijuhlat vaativat paljon erityisvalmisteluja ja pohdintaa, ketä voidaan kutsua. Kuinka monta ihmistä voi olla samassa tilassa? Mitä, jos juhlat olisivatkin ulkona? Entäpä jos sataa tai on muuten huono ilma, Suomen kesästä, kun ei ikinä tiedä. Nämä ovat kysymyksiä, joita moni juhlia järjestävä ja kutsuja lähettävä joutuu miettimään.

No, mutta entäpä kutsun saaja? Miltä tuntuu, kun saa kutsun? Olen itse saanut elämäni aikana monenlaisia kutsuja: juhliin, haastatteluihin, erilaisiin tapaamisiin. Vaikka kaikki kutsut eivät ole ehkä tuntuneet pelkästään mukavilta, joka kerta kutsun saadessa on kuitenkin olo, että on tullut huomatuksi. On jollakin tavalla erityinen, kutsun arvoinen. Tämä tunne ehkä vielä voimistuu, nyt kun monet juhlat ja tilaisuudet on jouduttu viettämään hyvin rajatun vierasjoukon kesken.

Ensi sunnuntain kirkollisena aiheena on myös kutsun saaminen, se miten Jumala kutsuu meitä yhteyteensä ja miten siihen kutsuun vastaamme. Toisin kuin tämän hetkisten kutsujen järjestäjä, Jumala ei rajaa kutsuttujen joukkoa. Jumala kutsuu jokaista ja elämän eri vaiheissa. Elämän alussa Jumala kutsuu meidät elämään, kasteessa yhteyteensä, erilaisten tapahtumien ja ihmisten kautta muistuttaa kutsusta aina ajoittain. Myös sanoittamaton kaipas ihmisen sisällä, on kutsu Jumalalta yhteyteen.

Miten kukin sitten vastaa saamiinsa kutsuihin, se jää oman harkinnan ja päätöksen varaan. Ajattelen kuitenkin, että jokainen kutsu on erityinen. Jokaiseen kutsuun voi reagoida jollakin tavoin.

Hanna Rikkanen
kappalainen
Launeen srk