Kirkollinen liturgia on monelle hieman vierasta. Siksi siihen toisinaan suhtaudutaan torjuvasti tai kielteisesti. Sitä saatetaan pitää ”muotomenona” tai hengellisenä jargonina, joka menee ohi kuin vesi hanhen selästä.
Kuitenkin jo varhaisessa kirkossa ajateltiin ja opetettiin ”Lex orandi, lex credendi” eli rukouksen laki on uskon laki. Seurakunnan rukous ja jumalanpalveluksen liturgia on kantanut sisällään uskon sisältöä. Ei siis ole merkityksetöntä, että jumalanpalvelukset, messut ja hartaudet aloitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Se ei ole vain toteamus vaan myös rukous ja pyyntö. Siinä lauseessa ensiksikin sanotaan, kenen nimessä me olemme koolla. Mutta siinä myös kätkeydytään ja jättäydytään Kolmiyhteisen Jumalan suojaan.
Ensi sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus rukoilee: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla!” Jumalan nimessä on voima. Jumalan nimen oikea käyttö on sitä, että me häntä kiitämme ja häntä rukoilemme. Jumalan nimen lausuminen on rukous ja kutsu Jumalan läsnäololle. Siksi seurakunta vastaa papin lauseeseen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” lausumalla ”Aamen!” Se merkitsee totisesti, niin tapahtukoon. Ympäröiköön siis meidät Jumalan hyvyys, suoja ja armo, hänen voimansa.
Samoin voin siunata itseni vaikkapa aamulla herätessäni tekemällä ristinmerkin ja lausumalla: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!” Ja niin voin lähteä päivän askareisiin Jumalan suojassa ja johdatuksessa.
Heikki Pelkonen