Suomalaisessa yhteiskunnassa uudistetaan sanoja. Esimiestä kutsutaan yhä useammin esihenkilöksi. Monia virkanimikkeitä halutaan muuttaa niin, että ne sopivat kelle vain. Myös evankelis-luterilaisessa kirkossa on pohdittu, millaisia ajatuksia virkanimikkeet ja kirkolliset sanat herättävät. Yksi usein esille otettu sana on tuomio. Pitäisikö tuomiokirkkoa kutsua katedraaliksi tai piispan kirkoksi? Olisiko tuomiokapitulin nimi muutettava vaikka piispan toimistoksi? Eihän tuomiokirkossa lueta tuomioita eikä tuomiokapitulissa tuomita ketään vankilaan. Armosta me haluamme puhua, emme tuomiosta.

Tämän sunnuntain nimeä ei kuitenkaan voi pyyhkäistä syrjään. On tuomiosunnuntai. Silloin oikeasti puhutaan viimeisestä tuomiosta. Viimeisenä päivänä jokainen ihminen tulee Jumalan kasvojen eteen. Silloin arvioidaan, mikä on ihmisen paikka iankaikkisuudessa.

Viimeinen tuomio tuntuu lopulliselta, pelottavaltakin. Mutta Raamattu vakuuttaa meille, ettei mikään kadotustuomio kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Viimeinen tuomio on käsittämättömän armon ja laupeuden hetki jokaiselle, joka haluaa turvautua Jeesukseen. Silloin ei tarvitse pelätä. Silloin ei tarvitse esitellä omia saavutuksia (sillä niiden avulla ei kukaan marssi taivaaseen).

Jokainen ihminen on tehnyt syntiä, mutta jokaiselle tarjotaan pelastuksen suurta lahjaa. Siksi tuomiosunnuntai merkitsee todellisen oikeuden ja vanhurskauden toteutumista, kaiken väärän ja epäoikeudenmukaisuuden lopullista hävittämistä.

Pyhä Jumala, armahda meitä. Johdata meitä, niin että saamme kuulla sinulta vapauttavan tuomion. Aamen

Riitta Särkiö