Viittaan viikon takaiseen Teijo Kotinurmen juttuun. Rupesin miettimään, olisiko minusta ollut tuomariksi aika vaatimattoman peliuran jälkeen. Kiitos Matti Ansaksen saavutin sentään kaksi SM-hopeaa Reippaan junnuissa.
Junnuista menin Eleveniin, koska niillä oli mielestäni komea pelipaita. Siellä pelasin kauden Pepen, Hopon, Jussin, Kaitsun, Eskon, Hanen, Nakin ja kumppaneiden opissa. Sen jälkeen olisin voinut päätyä tuomariksi.
Vai olisinko? Tarkemmin ajatellen ei. Tässä neljä selkeää syytä, noin aluksi. Toki muitakin on kuten puutteellinen sääntötuntemus. Jääränä olisin käyttänyt osin omia sääntötulkintojani.
1. Olisin sallinut liian kovat otteet. Pienistä, edes keskisuurista taklauksista ei olisi pilli soinut. Olisin todennut, että peliä, peliä, miesten matsi.
2. En olisi ollut valmis pelaajien ja valmentajien suunsoittoon. Se olisi ollut heti kättelyssä keltainen kortti ja huuto, että suu kiinni! Voihan olla, että iän myötä ehdottomuuteni olisi lieventynyt ja minusta olisi tullut hyvinkin lupsakka juttelija…
3. Paitsio. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Tuomarina olisin antanut olla ja pienistä paitsioista olisin maalit hyväksyny. Miten se ihmissilmä paitsion näkee, kun ei sitä aina nää varrikaan?
4. Filmaaminen. Jos pelaaja turhaan olisi jäänyt makoilemaan, olisin varoittanut oletettavasti rumin sanoin. ”Mee kotiis koisimaan!”
Lienee siis hyvä, etten alkanut pillin kanssa touhuta.
Tuomareiden kanssa olen aina tullut toimeen. Varoitukseni olivat vähissä. Yksi harmittaa. Seppo Kauppi nosti minulle Suurhallissa keltaisen kiroilusta. Anteeksi Seppo. Ansaittu kortti. Kuten sanottua, häpeän.
Sain urallani yhden punaisen. Se tuli HPK:ssa. Sitä en kadu. Se oli oikeusmurha, jonka tuomari myönsi, pyysi anteeksi ja tarjosi (pitkän) illan paikallisessa pubissa.
Jalkapallo sinänsä on ollut elämäni suuri, ei suurin, Rakkaus. Oma pelaaminen, valmentaminen, kirjoittaminen, jalkapallon avulla hankitut ystävät ja työpaikat tekevät sen, että pallo on kukkakimpun tilalle laitettava arkkuni päälle.
Se tyhjä uusi pallo on kellarissamme. Joku täyttää. Uutuuttaan hohtavat nappikseni viereen, vaikka ne tässä treenatessa vielä kuluvatkin. Sitten aikanaan…
Raine Järvinen