Sain kunnian jutella Juha Miedon kanssa näin hiihtokauden (?) kynnyksellä. Miehen käden puristus oli kuin karhun kouraisu. Katse silmissä, ääni vakaa ja mielipiteet varmoja.
Mietaa kiinnitti huomion pipooni ja huiviini. Sanoi oitis, jotta Pelicans ja Lahti. Tiesi, miten pelit ovat menneet. Kehui Lahtea, hyviä muistoja. En hennonnut kysyä siitä hiihdosta, kun hänelle huudeltiin, että sammuta valot, kun lähdet stadionilta.
Kertoi Vaasan Sportista, kuinka joku kurikkalainen rikas on mukana rahoittamassa. Puhuimme hiihdosta ja muusta urheilusta. Jussi kertoi silmät välkkyen lentopallotaustastaan ja moukarin heitosta. Kummassakin kuului nuorena maamme parhaimmistoon.
Mietaa puheli vielä Nykäsen Matista. Nielasin pois enkä kysynyt Myllylästä enkä sadasosasta enkä edes mämmistä.
Jussi oli esittelemässä ja myymässä suksia. Mutta ei minulle. Kai katsoi, että olen toivoton tapaus ainakin hiihdon suhteen.
Nautin murteesta. Muistan miehen sanoneen, että eihän tällaasilla seipäillä hiihrä sonnikaan!
Miedosta innostuneena ahmaisin hänen kirjoistaan kaksi, ikään kuin muka tutun miehen tarinaa. ”Ihminen on luotu tähän maailmahan töitä tekemähän, kahreksan tuntia töitä, kahreksan unta ja jää vielä kahreksan vapaa-aikaan.” Tai vielä lainaus:” Kouluja käymätönkin voi saara suuria ajatuksia kannonnokassa istuessaan.”
Miedon tapasin oikeasti, lahtelaisuutta hyvin esillä pitävän Pirjo Heikkilän mielikuvituksessani. Kehuin Pirjolle elokuvaansa Pirjo i Sverige, jonka kävin katsomassa. Sanoin, että elokuvasi oli todella mainio ja hauska. Pirjo vastasi, että valitettavasti en voi sanoa samaa jutuistasi Omalähiössä. ”Voit sinä liioitella rajusti kuten minäkin”, kuittasin keskustelumme. Elokuva ei muuten ole niin huono kuin kriitikot antavat ymmärtää. Lahti ja jopa Heinola esillä.
Raine Järvinen
