Villi luonto tulee lähiössämme lähelle. Launeen omakotitaloalueella ei tarvitse lähteä omaa pihaa kauemmas kohdatakseen metsän eläimiä. Olisiko siitä ollut kymmenisen vuotta, kun pihaan pomppivat ensimmäiset rusakot. Niiden perässä muutamia vuosia myöhemmin tulivat ketut. Ensimmäisen lajinsa valion näin täydessä päivän valossa! Seurasin keittiön ikkunasta, kuinka kaunis, hyvävointisen oloinen punaturkki haisteli yöpakkasten jäljiltä nurmikolle jäätyneitä omenoita – ja pissasi päälle. Varmaan reviirinsä merkiksi.
Talvisin rusakoiden loikista muodostuu eri puolille pihamaata risteilevä verkosto, kotoisasti ”rabbit road”. Pitkäkorvia näkee myös makoilemassa lumikuopissa puskien alla. Kettua en ole talvella nähnyt, jälkiä kyllä. Loppukesästä ja syksyisin niitä saattaa vilahtaa iltakävelyn aikaan näköetäisyyden päässä. Viimeisimmän havainnon perusteella lähitienoilla liikkuu laiha, luihu kaveri, jolla on pitkä, vartaloa paksumpi häntä. Toivottavasti se ei kuitenkaan kanna kapia. Sellaisesta kärsinyt luontokappalekin on kotikulmilla pyörinyt. Luulin näkeväni harhoja, kun kotona piipahtanut tytär kutsui ihmettelemään aidan vierustaa kulkevaa koiramaista olentoa. Se näytti hyeenalta. Myöhemmin surkea olento todennettiin melkein kaljuksi, kapista kärsineeksi supikoiraksi. Poliisit kävivät päästämässä sen pois päiviltä.
Viime talven järisyttävin havainto tuli naapurilta. Hän välitti kuvan puolen saappaan kokoisista tassunjäljistä, jotka olivat kulkeneet tien yli heidän pihastaan meille. Toinen naapuri todisti, että jäljet kuuluvat ilvekselle. Kuva oli tarttunut heidän riistakameraansa.
Ja se kauris. Entisen Salinkallion lukion lähellä sijaitsevassa metsikössä niitä kuulemma on majaillut jo pitempään, sieltä ne ovat nyt levittäytyneet laajemmalle. Pihaamme keväällä eksynyt nuori vierailija ennätti nyhtää takapihalta pienen läntin sipulikukkia eväikseen, mutta säikähti ikkunanpaukahdusta. Sittemmin takapihalla ovat käyskennelleet naaraskauris ja vasa sekä piikisarvinen, yksinäinen uros. Omat kasvikultani ja pienen yrttipenkkini ovat saaneet olla melko rauhassa, mutta olen kuullut, että ne ovat varsinaisia suursyömäreitä, joille maistuvat kaikki vähänkin vihreää muistuttavat pihojen antimet. Ne eivät enää pelkää mitään, eivätkä ole ihmisistä moksiskaan.
Olen päättänyt, että suhtaudun kaikkiin villimmän luonnon edustajiin periaatteessa maltillisesti. Paitsi piiskahäntiin. Mutta se onkin jo toinen juttu.
Tuija Veirto
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka on asunut pitkään Etelä-Lahdessa