Elokuun viimeisinä hellepäivinä hieraisin oikein silmiäni, kun toisessa iltapäivälehden lööpissä luki, että Suomi on uusi Espanja. Vertailtiin siis sääolosuhteita. Tutustuttuani tarkemmin tekstiin kävi taas ilmi, että jollain toimituksen säävastaavista oli ideapalaverissa välähtänyt. Itse jutussa oli löyhä yhteys ilmastonmuutokseen ja Suomen poikkeuksellisen kuumaan kesään, mutta loppu olikin pelkkää hatustavetoa.
Ironista kyllä, jutun kirjoittaja saattoi osua vertauksessaan enemmän kuin oikeaan, mutta enää ei puhutakaan säästä. Olen palstallani kehuskellut enemmän kuin ystävyys velvoittaa pitkäaikaisesta työtoveristani, Fuengirolassa nykyään asuvasta Jorma Kalliokoskesta. Hän sattui sopivasti pohtimaan nettisivuillaan esimerkkitapausten kautta, miten huonosti köyhimmillä espanjalaisilla menee. Kalliokoski arvelee, että Suomesta voi todella tulla kohta uusi Espanja, sillä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa entisestään.
Espanja on EU:n neljänneksi suurin talousmahti, silti 30 prosenttia kansasta elää ilman nykyaikaisia kommunikaatiovälineitä, eli suoraan sanottuna säkissä. Maan eteläkärjessä, Cadizissa viisihenkinen perhe asuu ahtaissa tiloissa vähintäänkin vaatimattomasti. Lapsilla on huoneessaan ainoastaan sängyt ja pieni hyllykkö olemattomille leluille. Vanhemmilla on olohuoneessaan sohva ja pari tuolia, tv ja pieni kirjahylly, jossa pari kirjaa ja muutama rihkamakoriste. Ruoka on saatu sosiaaliavusta. Vesi pitää hakea muualta, ja kylpyvedetkin keittää kattilassa. Vesihanat eivät ole toimineet kuukausiin.
Perheenisä hakee töitä aktiivisesti joka päivä, vaimo pitää kodin siistinä ja auttaa lapsia koulunkäynnissä. Perhe saa avustuksena 400 euroa kuukaudessa, mutta pakolliset menot ovat 470 euroa, eli talous on valmiiksi 70 euroa miinuksella. Pelkästään vuokraan hupenee 200 euroa. Ei ole puhettakaan, että lapsille liikenisi rahaa harrastuksiin.
Toinen tapaus tulee Aurinkorannikolta, suomalaisten hyvin tuntemasta Benalmadenasta. Akateeminen pariskunta liimailee puhelinnumeroitaan rantabulevardilla mahdollisen työn toivossa. Paikallisella työnvälityksellä ei ole mitään tarjottavaa. Omat vanhemmat avustavat taloudellisesti nuortaparia, jolle työnhaku on ainoa harrastus. Siitä he saavat ainakin ilmaista liikuntaa. Vuokra asunnosta on suomalaisittain vaatimattomasti 200 euroa.
Myös niillä, joilla menee hieman paremmin, elämä ei ole pelkkää aurinkoa. Barcelonasta hieman etelään sijaitsevassa Tarragonassa asuu niin ikään viisihenkinen perhe lähellä kurjuusrajaa. Isä on entinen armeijan upseeri ja härkätaisteilija. Kuukausitulot ovat noin tuhat euroa kuukaudessa, joista kotiäidin tulot kattavat 400 euroa. Vuokra asunnosta on 200 euroa kuussa. Pakollisten kulujen jälkeen perheellä ei jää senttiäkään mihinkään ylimääräiseen.
Köyhien espanjalaisten on turha uneksia perheen yhteisistä elokuva- tai teatteri-illoista tai muista kulttuuririennoista. Koko perheen riemulomasta puhumattakaan. Onneksi tv löytyy joka nurkasta, sillä espanjalaiset ovat olleet kautta aikojen Euroopan ahkerimpia televisionkatsojia. Uutisista näkyy kuitenkin enimmäkseen poliitikkojen hymyä ja kädenpuristuksia, pönötyskuvia toisten poliitikkojen kanssa. Tuntuuko tutulta?
Kalliokoski kysyykin aiheellisesti, hakeeko Suomen hallitus toimillaan meille samanlaista tulevaisuutta. Köyhät, työttömät ja työkyvyttömät ovat valtiolle vain riesa ja kuluerä. Eläkeläisiä ja muita vähäosaisia kyykytetään leikkauksilla kunnolla, kunnes he ovat lopulta mukavuusalueensa ulkopuolella täysin puolustuskyvyttömiä. Siinä ahdingossa yli 25 asteen lämpötilat ovat enää pieni lohtu.
Ilkka Isosaari