Olen usein leikitellyt ajatuksella, millainen maa Suomi olisi, jos meillä olisi kaksipuoluejärjestelmä. Siinähän vallasta tavoittelevat käytännössä kaksi pääpuoluetta, joista vaalivoiton saaneella olisi hallitusvalta ja hävinnyt istuisi oppositiossa. Järjestelmä on käytössä ainakin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Maltalla.
Itse asiassa tietyt talouselämän vaikuttajat ja jotkut kokoomuslaiset kävivät vuosituhannen alussa keskustelua kyseisestä aiheesta. Arveltiin, että käytäntö lisäisi äänestysinnokkuutta ja helpottaisi puolueen valintaa. Muissa puolueissa ei ajatukselle sytytty. Muun muassa vihreiden Osmo Soininvaaran mielestä kaksipuoluejärjestelmä olisi epärealistinen ja kansanvaltaa halveksiva. Vastustajien mielestä se myös kaventaisi kansalaisten valinnanvapautta.
Ainakin nykyisenkaltainen tilanne politiikassa voitaisiin helposti siirtää kaksipuoluejärjestelmään. Meillä taistelevat vastakkain porvarikoalitio ja punavihreät. Toisella puolella olisivat siis kokoomus, keskusta, perussuomalaiset, siniset, ruotsalaiset ja kristilliset, toisella demarit, vihreät ja vassarit. Jako vastaisi karkeasti ottaen aika pitkälle nykyistä hallituksen ja opposition välistä asetelmaa sekä sosialistien ja ei-sosialistien välistä jakolinjaa. Virallisestihan vihreät ovat ei-sosialistinen puolue.
Jaottelu ei ole aina ollut näin selkeä. Historia tuntee myös aikakausia, jolloin oikeiston ja vasemmiston rintamat olivat hajonneet. Kekkosen noustessa presidentiksi, kokoomuslaiset ja demarit pitivät yhtä. Keskusta, joka kantoi tuolloin vielä nimeä Maalaisliitto, teki yhteistyötä kommunistien kanssa ja kumarteli nöyrästi Neuvostoliittoon päin. Kokoomus ja SDP ovat vetäneet kunnallispolitiikassa yhtä köyttä tämän jälkeenkin.
Kaksipuoluejärjestelmässä joku pienempi ryhmittymä voi päästä vaa´ankieliasemaan. Meillä se olisi nykytilanteessa perussuomalaiset. He eivät tule toimeen sinisten eivätkä vihreiden kanssa, vaikka puolueella on lähes identtinen ohjelma ensin mainittujen kanssa. Kristityt taas ovat ilmoittaneet, että heille kelpaisi hallituskumppaniksi mikä puolue tahansa, ja niinpä on melkein kelvannut aikojen saatossa ruotsalaisillekin.
Muuttuisiko mahdollisessa kaksipuoluejärjestelmässä sitten mikään olennaisesti? Kyllä. Ainakin rintamien sisäiset välienselvittelyt kasvaisivat räjähdysmäisesti. Politiikassahan ei ole niin pientä yksikköä, etteikö sen sisällä saataisi riitaa aikaiseksi. Sen ovat Suomen Kommunistisen Puolueen ja Suomen Maaseudun puolueen korkoa kasvaneet hajaannukset vahvimmin osoittaneet.
Kaksipuoluejärjestelmä merkitsisi myös marginaalipuolueiden lopullista tuhoa, tosin sama saattaa tapahtua luonnollisen kehityksen kautta. RKP:n kaltaisen kielipuolueen merkitys vähenee entisestään mitä monikulttuurisemmaksi Suomi kehittyy, samoin käy kristillisdemokraateille, vaikka puolue yritti uudistaa ilmettään nimenvaihdolla. Uskonto ja politiikka ovat aina olleet viheliäinen yhdistelmä.
Tällainen viihteellinen spekulointi, ei poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että lähestyvien eduskuntavaalien alla taas entistä useammalla äänestäjällä on sormi suussa, minkä numeron lipukkeeseensa piirtäisi. Hjallis Harkimon lanseeraama Liike Nyt tekee tuloaan politiikan kentälle, mutta ehtiikö se mukaan kevään vaaleihin? Ainakaan historiallinen ennuste liberaalille ryhmittymälle ei ole kovin mairitteleva, vaikka Suomen ensimmäinen presidentti olikin Kansallisen Edistyspuolueen jäsen, samoin kuin suunnattoman vastuun kantanut Risto Ryti. Sen jälkeen eduskunnassa ovat käyneet kuihtumassa Suomen Kansanpuolue, Liberaalinen Kansanpuolue ja Nuorsuomalaiset. Sitä paitsi julkkisvetoiselle puolueelle ei ole olemassa sosiaalista tilausta. Pellejä on riittänyt eduskunnassa ennestäänkin.
Ilkka Isosaari