Vihaan yli kaiken muuttamista. Muistaakseni muuttaminen asettuu ihmisen stressikäyrällä kärkisijoille heti läheisen kuoleman, vakavan sairauden, avioeron ja työpaikan menetyksen jälkeen.
Muutossa on yksinkertaisesti liikaa erilaisia osatekijöitä. Sitä ei voi hoitaa noin vain kertaheitolla. Ensin pitäisi pakata tavarat järjestelmällisesti, jotta ne on helppo taas purkaa uudessa kohteessa. Kaikki ylimääräinen roina olisi tässä vaiheessa syytä heittää sovinnolla pois. Sitten tulee itse kamojen kantaminen ja siirtäminen, jonka jälkeen pitäisi vielä siivota nurkat. Tämän jälkeen ollaan toivottavasti tien päällä, mutta vasta puolivälissä urakkaa. Sama kantoruljanssi on edessä matkan loppupäässäkin, jonka jälkeen tavarat pitäisi vielä purkaa ja sijoittaa omille paikoilleen.
Mitä enemmän muutossa improvisoi ja aikoo hoitaa sen omin nokin, sen todennäköisimmin edessä on totaalinen kaaos. Pakkaaminen jää viime tinkaan, samoin muuttoauton ja muuttoapulaisten varaaminen. Auto osoittautuu joko liian pieneksi tai sitten jollakin kantajista on hirttänyt ryyppy päälle.
Oma lukunsa on ihmisrotu, joka ei halua heittää mitään omistamaansa pois asuntoa vaihtaessaan. He plaraavat tavaroitaan vielä muuttoauton ollessa pihassa ja pillahtavat itkuun kuin viisivuotias lapsi löytäessään jonkun kauan kadoksissa olleen muistoesineen: ”Hei, mä en muistanutkaan, että mulla oli tällainen!” Itse olen pyrkinyt siihen, että jokaisen muuton jälkeen maallista mammonaa on entistä vähemmän. Siinä sivussa on mennyt pieni omaisuus arvokkaiden vinyyliälppäreiden ja romaanien muodossa.
Olenpa jopa kerran muuttanut saman vuorokauden sisällä samojen kamojen kanssa kahdesti! Hyvä ystäväni, free lance -toimittajana elantonsa hankkinut Jorma suostui kantoavuksi kohtuullista kalja- ja tupakkakorvausta vastaan. Sopimukseen sisältyi, että hän sai valita laajasta levykokoelmastani parhaat päältä kotiinkantohintaan.
Olin muuttamassa naisystäväni luokse pienempään asuntoon, joten en periaatteessa tarvinnut mukaani muuta kuin vaatteet ja henkilökohtaiset tavarani. Irtaimistoa pakatessa Jorma innostui ostamaan koko levykokoelmani sekä kirjat siihen päälle. Kun selvisi, että huonekalut oli tarkoitus kuskata kierrätykseen, hän päätti ostaa nekin kirpputoritaksaa halvemmalla. Jormallakin oli uusi nainen kierroksessa, ja tämän kämpässä kuulemma riittäisi tilaa.
Veimme siis lähes koko maallisen omaisuuteni Jorman naisystävän asunnolle. Tämä ei tiennyt mitään tulevasta, vaan oli autuaan onnellisesti ostoksilla. Urakan jälkeen palautin vuokra-auton pikaisesti ja lähdin suoraan kaljalle. Hetken päästä soi puhelin. Toisessa päässä oli Jorma, joka kertoi tyttöystävänsä saaneen kertakaikkisen sätkyn. Hetken päästä hän haki minut kapakasta pakettiautolla, jonka oli häthätää löytänyt jostain, ja lähdimme muuttamaan samaa lastia toistamiseen. Jorma oli tosin saanut luvan pitää levyt ja kirjat, mutta huonekalujen uusi osoite oli nyt kierrätyskeskus.
Koska olin tällä kertaa apulaisen roolissa, eli lievästi nousuhumalassa, sovimme, että nollaamme velat muuten kuin levyjen ja kirjojen osalta. Paluumatkalla manasimme muuttohommat ja Jorman liian laatutietoisen tyttöystävän. Totesimme, ettei tästä loppujen kostuttu paljoakaan. Paitsi Jorma nettosi keikan ansiosta myöhemmin. Seuraavan kuukauden Nykyposti-lehdessä oli laaja artikkeli, jossa hän kertoi, miten esimerkiksi nuoripari voi sisustaa kotinsa pikkurahalla kierrätyskeskuksen upeilla huonekaluilla. Ainakin valokuvissa näkyneet sohva, nojatuolit, hyllyt, sänky ja keittiön kalusteet näyttivät yllättävän tutuilta.
Nykyään Jorma viettää ansaitusti antoisia eläkepäiviä rommikolan äärellä Espanjan Aurinkorannikolla. Poikamiehenä, vuokralla ja totta kai maan tapaan valmiiksi kalustetussa huoneistossa.
Ilkka Isosaari