Nuorena tv-kriitikkona en ymmärtänyt alkuunkaan, mihin 1980 MTV:llä alkaneen tv-sarjan, Kuplan suosio ja hauskuus perustui. Kupla – alkuperäiseltä nimeltään Soap – oli tilannekomediasarja, joka parodioi perinteisiä saippuaoopperoita ja television iltapäiväsarjoja. Käänteitä oli joka lähtöön: murha, kidnappaus, muistinmenetys ja ufojen tekemä sieppaus. Tilanne oli outo, sillä tuolla hetkellä suomalaiset saivat vasta ensi kertaa kuulla käsitteen saippuaooppera.
Kuplan vastaanotto kertoo, miksi parodia on äärimmäisen haastava huumorin laji. Se ei toimi, jollei tunne sen viitekehystä. Helsingin Sanomien kovasanainen Jukka Kajava antoikin ainoana tv-arvostelijana sarjalle suitsutusta, koska hän oli ehtinyt nähdä ylen määrin saippuasarjoja lukuisilla Amerikan-reissuillaan.
Parodiasta ei ole pitkä matka satiiriin. Itse asiassa parodian ja satiirin välinen ero on kuin persujen ja sinisten poliittisten linjausten väliin vedetty viiva. Esimerkiksi kotimaisen tv-viihteen harvoihin valopilkkuihin viime aikoina kuulunut Pelimies-sarja oli mitä ansiokkainta satiiria. Vähän aikaa sitten Sanna Ukkolan juontamassa Pressiklubissa tarjoiltiin huumorin ja politiikan ystäville mahdollisuus nähdä Pelimiehen esikuva Hjallis Harkimo ja tätä sekä lukuisia muita suomalaispoliitikkoja imitoiva Joonas Nordman saman pöydän ääressä.
Lupaava asetelma kuivui heti alkuunsa, kun Hjallis ilmoitti, ettei ole katsonut koko sarjaa, koska piti sitä niin huonona muutenkin, ja että hänen poikansakaan eivät tunnistaneet isäänsä ensimmäisestä jaksosta. Samaan hengenvetoon Ukkola ja vieraana ollut toimittaja Reetta Räty moittivat Pelimiestä siitä, että siinä ilkeillään poliitikkojen ulkoisilla piirteillä, puhevioilla ja kävelytyylillä. Nordman ei viitsinyt alentua käymään keskustelua, jossa teos haukutaan siihen ensin tarkemmin tutustumatta. Totesi vain, että tunnistettavien piirteiden esiintuominen kuuluu satiirin perinteeseen, ja että meillä on vielä pitkä matka siihen, mitä britit tai edes jenkit tekevät.
Pelimieshän ei ole tehnyt sinänsä pilaa Hjalliksesta, vaan suomalaisesta poliittisesta päätöksenteosta, nykyhallituksen ja opposition suhteista sekä hyvä veli -järjestelmästä. Hjalliksen hahmo on ollut oikeastaan vain hämmästelevä sivustaseuraaja, mitä hän on poliittisessa elämässä todellisuudessakin. Kommentoihan mies julkisuudessa, että jos hän olisi tiennyt, millaista meno on eduskunnassa ja kulissien takana, hän olisi miettinyt kahteen kertaan kokoomukseen liittymistä. Sen sijaan Nordmanin muuntautumiskyky on ollut huikeaa, minkä rinnalla Pressiklubin jokaviikkoinen, piikikkääksi tarkoitettu loppuanimaatio vaikuttaa lähinnä harrastelijoiden puuhastelulta, eikä naurata pätkääkään.
Suositulle Putous-sarjallekin kävi vähän vanhanaikaisesti sketsihahmokisan suhteen. Sen piti olla alun mennä meta-tasolle, eli irvailla muoti-ilmiöksi nousseille talent-kisoille, mutta yleisö ei ymmärtänyt sitä parodiaksi. Nyt nämä kansan suosiosta kilpailevat pellet ovat kaapanneet ohjelmasta leijonanosan, ammattitaitoisemmin kirjoitettujen sketsien tieltä. Tänä vuonna Kiti Kokkosen Tanhupallo on erottunut ylivoimaisesti edukseen muista kilpailijoista, koska se on ainoa tuore, aito ja kivuitta synnytetty hahmo, eli poikkeaa täysin alkuperäisestä ideasta.
Viime vuonna kisan Aina Inkeri Ankeisena voittanut Pilvi Hämäläinen putosi tällä kertaa ensimmäisenä, koska hänen uusi hahmonsa, Tuija Eronen toisteli viimevuotisia maneereja. Timo Lavikaisen Bjarne ”Mursu” Walrus olisi voinut olla mitä ajankohtaisin ase taistelussa aktiivimallia vastaan, mutta ikivanhoihin ennakkoluuloihin pohjaava toteutus ampuu yli samalla tavalla kuin SAK:n 2007 hyllytetty vaalimainos, jossa Oiva Lohtander esitti mässäilevää kapitalistia.
Seuraavaksi kaudeksi Putoksen käsikirjoittajien olisikin korkea aika keksiä ohjelmalleen uusi formaatti, sillä sketsihahmot tulevat takuuvarmasti kärsimään samanlaisen inflaation kuin missit ja tangokuninkaalliset sekä muut voicet ja idolit. Jos parodia epäonnistuu tai kaikkia sen nyansseja ei ymmärretä, se muuttuu äkkiä pilkkaamiseksi, kuten Pelimies-hahmo tosikkojuontajan ja huumorintajuttomien vieraiden silmissä. Jos vitsiä ei viitsi edes kuunnella loppuun, sitä on hyvin vaikea ymmärtääkään.
Ilkka Isosaari