Luin taas juhannuksena Veikko Huovisen hulvattoman romaanin Lampaansyöjät – siitä on tullut jo jokavuotinen perinne. Samaan aikaan sopivasti Yleisradio esitti aattoillan päätteeksi Seppo Huunosen elokuvaversion suositusta reippailutarinasta.
Yllätykseni oli suuri, kun luin Hesarin Nyt-liitteestä Martta Kaukosen arvostelun elokuvasta. ”Komedian reseptin ainekset ovat humalainen ördaus, tunkkainen huumori ja sovinistinen asenne”, hän kirjoitti. Kaukonen ei ole selvästikään lukenut Huovisen alkuperäisteosta, joka on yksi hauskimmista kotimaisista romaaneista. Yhtä viiltävän tyrmäyksen olisi saanut brittisarja Huonosti käyttäytyvät miehet, jos arvostelijaksi olisi valittu huumorintajuton, yltiövihreä äärifeministi.
Uskallan väittää, että Huovisen huumori kätkee taakseen mitä syväluotaavimman suomalaisen miehen sielunavauksen. Tarinan sankarit, Sepe ja Valtteri ovat keski-ikää lähestyviä miehiä, jotka piilottavat karskilla huumorilla oman epävarmuutensa ja elämässään kokemansa pettymykset. Sovinistisen läpänheiton takaa paljastuu kaksi hellyydenkipeää ja oravanpyörästä irti pyristelevää antisankaria.
Vaikka Huunosen elokuva on varsin uskollinen esikuvalleen, Huovinen ei pitänyt siitä. Hänen mielestään juoni oli rakennettu liian pitkälti päähenkilöiden juopottelun varaan. Elokuvateattereihin Lampaansyöjät saatiin 1972, kaksi vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen. Suosio oli taattu, sillä pääosissa nähtiin sen hetken kansansuosikit ,Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki. Leffa keräsi katsojia enemmän kuin muut vuoden kotimaiset elokuvat yhteensä. Ulkomaisista edelle pääsivät ainoastaan Kummisetä ja Kellopeliappelsiini.
Asetelman tekee merkitykselliseksi se, että koko 70-luku oli kotimaisen elokuvatuotannon kannalta erittäin vaikeaa aikaa. Filmialaa rasittivat elokuvasäätiön tukitoiminnan käynnistämisvaikeudet, poliittinen vastakkainasettelu ja öljykriisin aiheuttama taloudellinen lama. Muistan vielä elävästi, miten suureksi Huovis-faniksi tunnustautunutta faijaani ei ollut edes vaikea taivutella elokuvateatteriin. Virittäydyimme Lampaansyöjien tunnelmiin hyvillä paikoilla Kuvapalatsin ensi-iltanäytöksessä tupaten täyteen ahdetussa salissa.
Seppo Huunonen on tavallaan suomalaisen elokuvan outolintu. Lampaansyöjien kaltaiseen kultasuoneen hän ei enää iskenyt. Kerrotaan, että myös Spede Pasanen olisi ollut kiinnostunut romaanin filmatisoinnista. Kaksi vuotta Lampaansyöjien jälkeen Huunonen floppasi elokuvallaan Karvat, joka perustui väljästi samaan teokseen kuin ranskalaisen Jean-Luc Godardin filmi Hullu Pierrot. Hän oli vain siirtänyt tapahtumat Yhdysvalloista Suomeen ja Espanjaan.
Vuonna 1978 Huunonen yritti vielä ratsastaa Lampaansyöjien aallonharjalla komedialla Piilopirtti. Varsin köykäiseksi tarinaksi osoittautunut tekele sai kriitikoilta massiivisen tyrmäyksen. Toiseen pääosaan Lastumäen rinnalle ohjaaja oli saanut houkuteltua Syksyn Sävel -kisoissa menestysputkessa liidelleen Erkki Liikasen.
Lampaansyöjien elokuvaversio on jäänyt elämään myös Tapio Rautavaaran sekä Kinnusen ja Lastumäen esittämistä lauluista, joihin kaikkiin Vexi Salmi on tehnyt sanat. Muistetuin kappaleista lienee tähtikaksikon suurella antaumuksella tulkitsema Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
Näissä merkeissä toivotankin hyvää keskikesää kaikille Omalähiön lukijoille. Lampaansyöjät on nähtävissä Yle Areenassa vielä reilun kolmen viikon ajan. Älkää kuitenkaan lotratko liikaa sen viinan kanssa ja grillatkaapa vaikkapa kokeeksi välillä myös lammasta!
Ilkka Isosaari
Kirjana Lampaansyöjät on viihteellinen matka aikansa keski-ikäisten miesten sieluun. Sepe ja Valtteri ovat aikansa lapsia ja kirjan mukana pääsee hyvin mukaan siihen Suomeen joka on enää vain tuona aikana eläneiden muistoissa. Kirjasta siis pidin silloin kun sen luin. Huovisen suhde naisiin tulee kyllä kirjassa ilmi, mutta hänkin oli aikansa lapsi.
Katsoin elokuvan Lampaansyöjät teininä joskus 1970-luvulla ja silloin siinä viehätti Saab, vaihtelevat tapahtumapaikat ja pari kertaa näkynyt paljas naisen iho. Koetin katsoa elokuvan uudelleen vuonna 2021 ja silloin se oli tunkkainen, sovinistinen ja känniörvellystä ihannoiva, juuri niin kuin NYT-liitteen martta Kaukonen kiteytti. Huumorintajuton saatan olla, mutta ehdottomasti en ole yltiövihreä äärifeministi vaan konservatiivi/liberaali setämies joka kannattaa sukupuolten tasa-arvoa. En edes ymmärrä miten tuo ”yltiövihreys” liittyy Kaukosen arvioon elokuvasta, poliittisella suuntauksella lyöminen ei millään tavalla liity elovan arvosteluun. Elokuvaa en voi suositella kenenkään katsottavaksi, paitsi ehkä tieteellisessä mielessä 1970-luvun ajankuvaa tutkittaessa.